En ymmärrä. Alkoholistiperheissä ryyppäämistä ja ehkä väkivaltaakin nähneet ikäiseni ihmiset seurustelevat tai ovat jo vakiintuneetkin. He ja muutkin ihmiset tuntuvat elävän ihan normaalisti päivä kerrallaan, käydään töissä, harrastetaan, matkustetaan ulkomaille, lähdetään ulkomaille vaihtoon, ollaan sosiaalisia ja tutustutaan vaivattomasti uusiin ihmisiin. Osalla heistäkin näyttää olevan murheita, varmaan pahojakin ja se näkyy päällepäin... muttei se haittaa menoa kuitenkaan pidemmällä tähtäimellä.
Minä taas en ole alkoholistiperheestä tai väkivaltaisista olosuhteisista. Minua ei kiusattu koulussa. Terveydentilani on normaali. En ole koskaan ollut missään traumaattisessa tilanteessa. Minulla ei ole ulkonäköön liittyviä suuria itsetunto-ongelmia (vain niitä pienempiä mitä varmasti useimmilla meistä on), useat naiset ovat (käsittääkseni) olleet kiinnostuneita, vanhemmat ovat aina tukeneet rahallisesti, joskin vanhempiin on todella etäiset välit, niin on aina ollut ja varmasti tulee olemaankin. Sisaruksia ei ole. Kavereita on muutamia. Tällä hetkellä opiskelen koska se on kevyempää ja vähemmän sitovampaa kuin työnteko. Jos töistä myöhästyt pari kertaa on aika pitkä miinus ja jos hommat menee päin *ittua, saat jossain vaiheessa potkut mutta koulusta voi olla pois välillä jollei huvita ja vaikka kokeet menis pieleen, homma jatkuu.. ainakin jonkin aikaa.
Mistä ihmeestä siis johtuu että usein kun aamulla herään, ensimmäiseksi iskee painostava, "miksi nousta ylös" itsemurha-fiilis? Mistä johtuu, etten kiinnostu mistään? Mistä johtuu, etten uskalla oikeasti elää? Pientenkin päätösten tekeminen on välillä ylivoimaista. Ajatus minusta asumassa saman katon alla jonkun kanssa, tuntuu oudolta. Ja siihen vielä lapsia lisäksi... se tuntuu vielä edellistäkin oudommalta.
Tämä saattaa huvittaa mutta otanpa esimerkin tv-sarjasta Salaiset kansiot.. taannoin tuli jakso missä joku sanoi David Duchovnyn esittämästä roolihahmosta jotain joka taitaa päteä ihan oikeassakin elämässä:
"Kaikkein epätavallisimmat ihmiset haluavat tavallisia asioita kaikkein eniten"
tai jotain sinne päin... huvittavaa että tuollaisen viisauden sai kuulla tv-sarjasta mutta noin se vaan taitaa olla. Eli tuo pätee mielestäni myös toisinpäin: kaikkein tavallisimmat ihmiset (enemmistö) eivät osaa tai halua arvostaa tavallisia asioita niin paljon kuin epätavalliset. Ehkä juuri siksi heille tavallisten asioiden kerääminen elämäänsä (parisuhde, perhe, harrastukset) on niin helppoa? Sellaista mikä ei herätä supermegasuuria tunteita, on helppo hankkia. Asiat jotka herättää niin suuria tunteita että niiden alle meinaa liiskaantua, niitä ihminen pelkää ja siksi niistä pysyy turvallisella etäisyydellä.
Minä taas en ole alkoholistiperheestä tai väkivaltaisista olosuhteisista. Minua ei kiusattu koulussa. Terveydentilani on normaali. En ole koskaan ollut missään traumaattisessa tilanteessa. Minulla ei ole ulkonäköön liittyviä suuria itsetunto-ongelmia (vain niitä pienempiä mitä varmasti useimmilla meistä on), useat naiset ovat (käsittääkseni) olleet kiinnostuneita, vanhemmat ovat aina tukeneet rahallisesti, joskin vanhempiin on todella etäiset välit, niin on aina ollut ja varmasti tulee olemaankin. Sisaruksia ei ole. Kavereita on muutamia. Tällä hetkellä opiskelen koska se on kevyempää ja vähemmän sitovampaa kuin työnteko. Jos töistä myöhästyt pari kertaa on aika pitkä miinus ja jos hommat menee päin *ittua, saat jossain vaiheessa potkut mutta koulusta voi olla pois välillä jollei huvita ja vaikka kokeet menis pieleen, homma jatkuu.. ainakin jonkin aikaa.
Mistä ihmeestä siis johtuu että usein kun aamulla herään, ensimmäiseksi iskee painostava, "miksi nousta ylös" itsemurha-fiilis? Mistä johtuu, etten kiinnostu mistään? Mistä johtuu, etten uskalla oikeasti elää? Pientenkin päätösten tekeminen on välillä ylivoimaista. Ajatus minusta asumassa saman katon alla jonkun kanssa, tuntuu oudolta. Ja siihen vielä lapsia lisäksi... se tuntuu vielä edellistäkin oudommalta.
Tämä saattaa huvittaa mutta otanpa esimerkin tv-sarjasta Salaiset kansiot.. taannoin tuli jakso missä joku sanoi David Duchovnyn esittämästä roolihahmosta jotain joka taitaa päteä ihan oikeassakin elämässä:
"Kaikkein epätavallisimmat ihmiset haluavat tavallisia asioita kaikkein eniten"
tai jotain sinne päin... huvittavaa että tuollaisen viisauden sai kuulla tv-sarjasta mutta noin se vaan taitaa olla. Eli tuo pätee mielestäni myös toisinpäin: kaikkein tavallisimmat ihmiset (enemmistö) eivät osaa tai halua arvostaa tavallisia asioita niin paljon kuin epätavalliset. Ehkä juuri siksi heille tavallisten asioiden kerääminen elämäänsä (parisuhde, perhe, harrastukset) on niin helppoa? Sellaista mikä ei herätä supermegasuuria tunteita, on helppo hankkia. Asiat jotka herättää niin suuria tunteita että niiden alle meinaa liiskaantua, niitä ihminen pelkää ja siksi niistä pysyy turvallisella etäisyydellä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei, näyttää siltä että olet ihan mukava fiksu mies, jolla vaan sattuu olemaan masennus-niminen sairaus. Ei hätää, se on hoidettavissa lääkkeillä tai terapialla. Menepä alkajaisiksi lääkäriin, jossa vaivasi määritellään tarkemmin.
Äläkä suotta pelkää masennuslääkkeitä. Hommahan perustuu siihen, että aivojesi kemiassa on jotain epätasapainossa ja lääkkeillä palautetaan normaalitila, siis se mikä sen pitäisi olla. Ole myös pitkäjänteinen, todennäköisesti kestää aika kauan ennen kuin lääkitys alkaa auttaa, ja vielä kauemmin kunnes kemiallinen tasapaino pysyy hyvänä ilman lääkkeitä.
Ei hätää, kaikki kääntyy paremmaksi!
En suosittelisi mielialalääkkeitä, koska sivuvaikutuksena mm. haluttomuutta, erektiovaikeuksia ja orgasmivaikeuksia. Lääkkeitä syömällä joutuu ojasta allikkoon.
Sen sijaan voisit aloittaa helpoilla tapauksilla eli nappaamalla baareista alkoholisoituneita 40-50 -vuotiaita (edelleenkin kiimaisia) naisia, ja kun yhden kanssa olet ollut kuukauden, etsit uuden tilalle. Näidenkin kanssa itsevarmuus kasvaa huomattavasti ja kaikenlainen poikamainen arkuus karisee pois, masentuneisuus myös. Sen jälkeen on helppo napata nuori ja nätti 20-vuotias tyttöystävä.