Menneisyyden ikävät kokemukset nostavat edelleen välissä päätään, vaikka olen kihloissa, menossa naimisiin ja meillä on alle puolivuotias lapsi.
Ennen tätä suhdetta olen ollut kahdessa pidemmässä suhteessa, ensimmäinen niistä päättyi vuonna 2000 ja toinen päättyi kolme vuotta sitten. Molemmat suhteet päättyivät ihan yhtäkkiä ja ilman ennakkovaroitusta. Molemmissa kävi niin, että luulin, että kaikki on hyvin ja sitten toinen veti yhtäkkiä maton alta. Minut siis jätettiin molemmissa suhteissa. Ensimmäisessä olimme kihloissa ja toisessa avoliitossa. Tässä kolme vuotta sitten päättyneessä suhteessa minut jätettiin puhelimen välityksellä...
Ja kuten silloinkin luulin, että menee hyvin, niin nykyisessä suhteessakin menee hyvin ja sitten jos tulee joitain "merkkejä", niin alan pelkäämään pahinta. Ehkä minä jotenkin yritän olla askeleen edellä, tietoinen mahdollisista vaaroista, kun aiemmin kaikki on tullut niin täytenä yllätyksenä, enkä ole pystynyt tekemään mitään... Niiden aiempien suhteiden päättymiset ovat johtununeet toisesta naisesta, niin ilmeisesti nyt yritän niitä merkkejä tarkkailla tuntosarvet höröllä, ettei minua päästäisi yllättämään -jälleen kerran. Korostan tässä kuitenkin, että en siis kyttää miestäni, en kaivele kännykkää, en urki sähköposteja, enkä utele muutenkaan.
Haluaisin todellakin päästä tästä asiasta ja tästä pelosta eroon, en vain tiedä miten. Puhuminen lienee ainoa keino. Ja ehkä asioiden uudelleen ja uudelleen analysoiminen ja puiminen...
Luotan mieheeni ja rakastan häntä enemmän kuin ketään, mutta toisaalta niin olen aiemminkin tehnyt ja silti kävi huonosti, ja se tuntuu raskaalta. En silti epäile miestäni mistään, enkä epäile hänen tekevän mitään väärää. Eikä hän ole tehnytkään mitään.
En enää haluaisi kaivella vanhoja asioita, mutta silti ne ikävät asiat vain jotenkin roikkuu painolastina mukana, eikä anna unohtaa. Ja se tuntuu tosi epäreilulta miestäni kohtaan, se kun kuitenkin on ihan viaton sivustakärsijä.
Olen kyllä ajatellut menneisyyttäni niin, että minulla vain kävi sillon maailman huonoin tuuri, kun sattui kaksi samanlaista petturia kohdalle.
Haluaisin kuulla teidän muiden samankaltaisia kokemuksia, etenkin siitä, miten näitä asioita pitäisi lähteä purkamaan, että niistä pääsisi lopullisesti yli?
Ennen tätä suhdetta olen ollut kahdessa pidemmässä suhteessa, ensimmäinen niistä päättyi vuonna 2000 ja toinen päättyi kolme vuotta sitten. Molemmat suhteet päättyivät ihan yhtäkkiä ja ilman ennakkovaroitusta. Molemmissa kävi niin, että luulin, että kaikki on hyvin ja sitten toinen veti yhtäkkiä maton alta. Minut siis jätettiin molemmissa suhteissa. Ensimmäisessä olimme kihloissa ja toisessa avoliitossa. Tässä kolme vuotta sitten päättyneessä suhteessa minut jätettiin puhelimen välityksellä...
Ja kuten silloinkin luulin, että menee hyvin, niin nykyisessä suhteessakin menee hyvin ja sitten jos tulee joitain "merkkejä", niin alan pelkäämään pahinta. Ehkä minä jotenkin yritän olla askeleen edellä, tietoinen mahdollisista vaaroista, kun aiemmin kaikki on tullut niin täytenä yllätyksenä, enkä ole pystynyt tekemään mitään... Niiden aiempien suhteiden päättymiset ovat johtununeet toisesta naisesta, niin ilmeisesti nyt yritän niitä merkkejä tarkkailla tuntosarvet höröllä, ettei minua päästäisi yllättämään -jälleen kerran. Korostan tässä kuitenkin, että en siis kyttää miestäni, en kaivele kännykkää, en urki sähköposteja, enkä utele muutenkaan.
Haluaisin todellakin päästä tästä asiasta ja tästä pelosta eroon, en vain tiedä miten. Puhuminen lienee ainoa keino. Ja ehkä asioiden uudelleen ja uudelleen analysoiminen ja puiminen...
Luotan mieheeni ja rakastan häntä enemmän kuin ketään, mutta toisaalta niin olen aiemminkin tehnyt ja silti kävi huonosti, ja se tuntuu raskaalta. En silti epäile miestäni mistään, enkä epäile hänen tekevän mitään väärää. Eikä hän ole tehnytkään mitään.
En enää haluaisi kaivella vanhoja asioita, mutta silti ne ikävät asiat vain jotenkin roikkuu painolastina mukana, eikä anna unohtaa. Ja se tuntuu tosi epäreilulta miestäni kohtaan, se kun kuitenkin on ihan viaton sivustakärsijä.
Olen kyllä ajatellut menneisyyttäni niin, että minulla vain kävi sillon maailman huonoin tuuri, kun sattui kaksi samanlaista petturia kohdalle.
Haluaisin kuulla teidän muiden samankaltaisia kokemuksia, etenkin siitä, miten näitä asioita pitäisi lähteä purkamaan, että niistä pääsisi lopullisesti yli?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pettymyksistä ihan kokonaan tarvitse eroon päästä. Pieni pelko ja varovaisuus on ihan tervettä,vaikka täysillä rakastaakin,ei se sitä rakkautta vähennä.
Itseltä vedettiin kans "matto alta" vajaa kolme vuotta sitten 10-v suhteen jälkeen ja juurikin puhelimen välityksellä. Nyt olen kuitenkin kihloissa ja onnellinen. Tietty sinisilmäisyys ihmissuhteissa on varmaankin loppuiäksi mennyttä,mutta ei aina voi olla yhtä huono mäihä ja virheistään oppii ja osaa pitää uudesta suhteesta paremmin huolta. Tsemppiä, ei mitään hyvää saa jos ei uskalla yrittää uudelleen T:M36.
Rakastan miestäni ylikaiken,olemme naimissa,asumme omakotitalossa ja olen viimeisilläni raskaana.Ensimmäinen seurustelusuhteeni päättyi pettämiseen miehen puolelta,hänellä oli humalassa yhdenillanjuttu,kun kertoi sen jätin hänet samantien. Toinen seurustelusuhde päättyi kun selvisi että vuoden seurustelun ajan hän oli samalla seurustellut toisenkin naisen kanssa. Voit varmasti kuvitella millaisia arpia nämä tapaukset jättivät.Kolmas seurustelusuhteeni kariutui minun kyttäämiseeni ja miehen ymmärtämättömyyteen asian suhteen. Asiaa tuskin helpottaa se että isäni on myös pettänyt äitiäni koko lapsuutemme,vanhempani erosivat muutama vuosi sitten kun isäni jäi todella rysän päältä kiinni.
Ja nyt.Tiesin heti että tämä on se oikea.Halusin todella että tämä suhde onnistuu,joten aika tuoreeltaan olin täysin rehellinen.Tiesin että minulta luottamus ei syntyisi itsestään vaan se oli rakennettava uudelleen. Mieheni on uskollinen. Tiedän sen järjelläni,mutta tunteet eivät aina pysy perässä. Olen kyllä tutkinut viestejä,jne. Mutta kertonut miehelleni siitä samantien. Me selviämme näistä arvistani vain yhdellä keinolla. Puhumme kaikesta. Jos tunnen hitusenkin mustasukkaisuutta,kerron siitä. Olemme sopineet että mieheni ja minä olemme äärimmäisen avoimia kaikesta. viesteistä,puheluista,naispuolisista kavereista(joihin joskus törmäämme esim.yöelämässä,nykyään tietysti harvemmin..)Hän esittelee minut aina heille,jne.. Jos hän on poissa kotoa yötä,mitä kyllä tapahtuu äärimmäisen harvoin,hän soittaa aina nukkumaan mennessä minulle jne..
Kaikki siis on yhteismielessä sovittu ja kun hiljalleen näkee että toisella oikeasti ei todellakaan ole mitään salattavaa,tunteet helpottaa. Nykyään saan mustasukkasuus/epäilykohtauksia hyvin harvoin. Enkä ole tonkinut mieheni puhelinta pitkiin aikoihin,kun tiedän ettei sieltä löytyisi edes mitään. Olen oppinut hiljalleen luottamaan häneen, ja koko ajan opin enemmän.
Meillä siis vaati todella avoimen kauden. Sen että mies oli valmis "todistelemaan" luotettavuuttaan ennekuin pystyin opettelemaan luottamaan häneen täysin. Mielestäni tämä oli pakko käydä läpi,sillä muuten olisin stressanut koko elämäni,että "nyt sillä on joku toinen".
Kovin kauan ei edes tarvinnut tälläistä todistelua,sillä edellisissä suhteissa esim.toisen kännykkään koskeminen oli täysin suvaitsematonta! Mutta suosittelen puhumaan,ehkä teitäkin auttaisi tuollainen "todistelu" kausi. Silloin pystyy luottamuksen rakentamaan toiseen täysin.. Sopii tai ei,meitä se ainakin auttoi!
Kaikkea hyvää teidän elämäänne! :)
Ihanaa, että olet löytänyt rinnallesi noin upean miehen :) Luottamus todellakin on suhteen perusta, ja mukava kuulla yksi esimerkki jossa vanhoista arvista päästään yhdessä eroon (tai ainakin ne arvet himmenevät)
Kaikkea hyvää teille!