Tässä vaiheessa elämääni eli keski-ikäisenä naisena sanoisin, että aivan liian kanssa jankataan liitoista ja lupauksista.
Ihminen ei ole mikään joutsen, jonka kuuluu kökkiä saman tyypin kanssa loppuelämä. Rakkauksia ja ihastuksia tulee uusia, niiden mukaan tempaudutaan, takkiin tulee, jos on tullakseen.
Mutta on mielestäni aivan turhaa löpistä elinikäisistä liitoista. Kituuttaa mukamas lasten takia, vaikka toisen naama ärsyttää niin, että päivä on jo aamusta pilalla.
Heikot luonteet eivät uskalla kokeilla siipiään vaan jäävät pyyhkimään pölyjä vihkikuvan raameista ja pitävät väkisin suhdetta yllä, kun kerran tuli luvattua.
Ihminen ei ole mikään joutsen, jonka kuuluu kökkiä saman tyypin kanssa loppuelämä. Rakkauksia ja ihastuksia tulee uusia, niiden mukaan tempaudutaan, takkiin tulee, jos on tullakseen.
Mutta on mielestäni aivan turhaa löpistä elinikäisistä liitoista. Kituuttaa mukamas lasten takia, vaikka toisen naama ärsyttää niin, että päivä on jo aamusta pilalla.
Heikot luonteet eivät uskalla kokeilla siipiään vaan jäävät pyyhkimään pölyjä vihkikuvan raameista ja pitävät väkisin suhdetta yllä, kun kerran tuli luvattua.
Vastaukset 22
Vanhimmat
ihmisen edes pitää mennä naimisiin, joka ei usko avioliittoon.
Sellainen, joka tietää olevansa valmis lähtemään joka ihastumisen ja rakastumisen matkaan kannattaa varmaankin olla tekemättä sitoutumislupauksia.
vain vaihtelevaa elämää ,vaihda kumppania vaikka joka päivä se on sinun asia ,älä sekaannu toisten elämän tapaan jos kaikki muut tahtoo perhe yhteyden säilyttää se ei sinulle kuulu ,luulempa vain että sinun näkemys ihmis suhteista ei saa kovinkaan suurta kannatusta , paremminkin halvelsuntaa ja sinut luokitellaan kykenemättömäksi ihmiseksi luomaan oikeita pitkäaikaisia ihmis suhteita olet SÄRKYNYT PETETTY PETTÄJÄ EPÄLUOTETTAVA KAIKISSA SUHTEISSASI ,kuka koskaan haluaa sinununlaistasi ihmistä jakamaan elämän ilot ja murheet ei kukaan , siis sekoile vain yksiksesi turpiin tulee sulle jatkuvasti myös vain pettymykiä , et onnistu koskaan missään olet pelkkä luuseri ,tulet olemaan AINA kateellinen perheellisille .
Mitä paatosta. Jos olet oman tiesi löytänyt ja sillä kulkiessasi onnellinen, miksi käyt täällä tuomitsemassa toisia ? Alkup. kirjoittaja ei varmasti hae täältä kannalleen varmistusta ja kannatusta, vaan on jo omat johtopäätöksensä tehnyt. Live and let live, äläkä kuvittele tietäväsi toisen taustoja.
P.S. Ja pilkun paikka on sanan perässä, ei välilyönnin jälkeen ennen seuraavaa sanaa!!!
ap:n kanssa.
Itse olen myös keski-ikää lähestyvä nainen ja todella ihmettelen myöskin, että miksi näistä liitoista/perheistä "vouhkataan" tällä palstalla.
Itsekin olen ollut naimissa, eronnut ja lapsia on, ja koen yhtälailla että minulla on perhe, vaikka miestä ei saman katon alla olekaan.
Tuttava piirissäni on useita näitä "onnellisia perheitä", ja totuus on kuitenkin se, että viidessä näissä perheissä/liitoissa, jommalla kummalla osapuolella on salasuhde. Eli herää todella kysymys siitä, onko tämä sitä paljon mainostettua "perheonnea", jota täällä monet vaimot ylistävät?
Nää kunnolliset perheenäidit, jotka liittojaan niin ponnekkaasti puolustaa ja ovat niin aikuisia ja kykeneviä pysyvään kunnolliseen suhteeseen, haukkuvat ja tuomitsevat muut elämäntavat. Käytöstavat tuntuu ainakin heiltä puuttuvan, miten lienee muu käytös. Taitaa ne pettämiset juuri johtua siitä, ettei toinen puolisko jaksa kattoo huonosti käyttäytyvää.
,että muka ihan VIIDESSÄ tuttavaperheessäsi on SALASUHDE, joista kaikista SINÄ TIEDÄT.
kyllä,tiedän kaikkien tilanteen erittäin hyvin, voisiko sanoa että olen monille se "uskottu" oman avarakatseisuuteni takia, valitettavasti tämä on totuus näiden perheiden kohdalla.'
sellainen juttu, jota ei aina tule miettineeksi... Mutta ihmisille, joihin luotetaan ja jotka osaavat suhtautua, kerrotaan uskoudutaan keskimäärin enemmän kuin muille. Se toimii myös toisinpäin; kun joku uskoutuu pitkällisen pohdinnan jälkeen jollekin ystävälle/tuttavalle, niin eiköhän tämäkin vapaudu ja ala kertoa asioistaan.
Olen tullut samaan johtopäätökseen, että liittoja on kaikenlaisia, ei ole vain yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa.
Ennen vanhaan oli helppoa olla "elinikäisessä" liitossa kun se elin ikä oli lyhyt. Ihmiset kuolivat tauteihin, synnytyksiin ja mikä mihinkin. Muistelen että Utrio kirjoitti jossain teoksessaan että ennen elinikäisen avioliiton pituus oli 20 - 30 vuoteen. Nykyään eletään paljon vanhemmiksi ja se osaltaan aiheuttaa ihan uusia ongelmia, joita ennen ei ollut.
Tänä päivänä ei meidän naisten ole pakko olla liitossa joko liiton itsensä takia tai toimeentulon vuoksi. Miksi siis kituuttaa ihmisen kanssa, joka vain tuo pahaa mieltä tai jopa nujertaa elmänhalunkin (ellei sitten kyynistä ja katkeroita)? Eikä kukaan estä etsimästä, eikä elämästä, suhteessa jossa on keskinäistä rakkautta.
Mielestäni luonnollisempaa olisi jos ensimmäinen liitto olisi perhesuhde (n. 20v)jolloin tehdään lapset, seuraava intohimosuhde(tietysti vähän lyhyempi, joitakin vuosia) sitten se tasavertainen kahden aikuisen suhde.
Välillä on hyvä elää myös ihan yksin. Eli kun oppii nauttimaan yksin elämisestä, on vasta sitten oikeasti valmis tasavertaiseen parisuhteeseen. Suhteella tarkoitan joko yhdessä asumista tai virallista avioliittoa.
Rohkeutta se vaatii että uskaltaa tehdä muutoksia omaan elämäänsä. Toisaalta ymmärrän myös niitä, jotka ahdistuvat ja sterssaantuvat ellei kaikki ole ennakoitavissa ja tasaisen turvallista.
Tuo on minustakin ihan loogista nykyään, itse olen kai elämässä juuri tuohon tapaan.. Ensin oli suht pitkä liitto (siis elinikäinen viitaten kirjoitukseesi), josta lapset.. Pari vuotta sinkkuelämää ja sitten melkein kolmen vuoden intohimoinen suhde ja nyt..vuoden yksinolon jälkeen odotellaan sitä herra oikeaa, jonka kanssa viettää mukava ja onnellinen loppuelämä. Kaksikymmentä vuotta on tosi pitkä aika, kun sitä ajattelee eteenpäin.. vaikka sitä nuorena kuinka uskoisi ikuiseen rakkauteen, niin vuodessakin ehtii tapahtua kaikenlaista suhteeseen voimakkaasti vaikuttavaa. Ihmiset muuttuvat ja niin klisee kuin se onkin, kasvavat eri suuntiin. En silti mitenkään halveksi ihmisiä, jotka haluavat elää saman kumppanin kanssa koko elämänsä, se on heidän valintansa ja jos he ovat elämäänsä tyytyväisiä, niin mikäs siinä.
En ikinä koskaan olisi arvannut, että vastaan Sinulle, että olen kanssasi 100%:sti samaa mieltä. Joskin kuvailemasi eri luontoiset parisuhteet voivat eri ihmisillä olla eri iässä (esim. nuorena kiihkeä rakkaus ja vasta keski-iän lähellä perhe) ja niiden erilaisten suhteiden tarve voi joillakin olla myös päällekäin. Erilaisia ihmisiä kun kaikki olemme.
Kuten edellinenkin, niin minäkin elin yli 20 v avioliiton, jossa saimme ihanat rakkaat lapsemme. Meillä ei ollut enempää toisillemme annettavaa.
Sitten olin aikani sinkkuna ja tapasin varatun mieheni, joka on siitä lähtien ollut se intohimoinen vuosisadan rakkaustarina. Kaipasin pysyvämpää rakkautta rinnalleni ja omani ilmestyi elämääni. Joku viisas on sanonut, että iän myötä parisuhteessa keskustelutaito ja yhteiset arjen hetket tulevat koko ajan tärkeämmiksi. Minun elämässäni vaan on molemmat tarpeet yhtäaikaiset ja miehet täydentävät toisiaan tässä elämänvaiheessani.
Nuorena rebellinä liputin ehdottomasti elinikäisen parisuhteen puolesta. Vielä kolmekymppisenä olisin ollut valmis kirjoittamaan nimeni aihetta puolustavaan adressiin. Muutamaa vuotta myöhemmin ajatukseni hiljalleen alkoivat muuttua senkin suhteen ja samalla suvaitsevaisuus valtasi villiköynöksen lailla tilaa elinikäisenparisuhteenpuutarhastani. Nyt puhun jo nuorille aikuisille lapsilleni, ettei se haittaa lainkaan, jos eroatte lastenne toisesta vanhemmasta. Joillekin ihmisille elinikäinen parisuhde sopii, toisille ei. Jotkut ihmiset pystyvät elämään uskottomina, toiset ei. Jotkut ihmiset voivat elää uskottoman kumppanin kanssa, toiset ei. Me vaan olemme erilaisia ja meillä on vain erilaiset tarpeet.
kuten toi salarakkaan salarakas.
Tässä taas yksi mätäpaise ,kyllä lapsiperheissä noilla elämän tavoilla kurjuutta piisaa .
Miten lasten kurjuus tähän liittyy? Väitän että pikemminkin ihmisten henkinen laiskuus ja ahneus sekä loputon kilpailu luo pohjan lasten kurjuudelle.
En usko että koti jossa on riitaa ja etäiset ihmissuhteet (kiire, liikaa menoja, välinpitämättömyys), ovat hyviä kasvualustoja lapsille. Lapset aikuistuvat, lähtevät omaan itsenäiseen elämäänsä. Jos silloin on kurjaa, eikö se ole lapsesta (aikuisesta) itsestään kiinni eikä vanhemmista?
Olen kuullut usein kuinka vanhemmat tekopyhästi valittavat (on muuten usein uutisissakin) että kuinka lapselle kävi niin ikävästi VAIKKA heillä oli "hyvä" koti eli toisin sanoen vanhemmat avioliitossa, rahaa ja omakotitalo ym. sellaista! Ikäänkuin lapset ihan itsekseen kasvavat kun vaan ollaan liitossa?
Elämäntavat ovat myös hiukan eri asia. Lapseni ovat saaneet kasvatuksen, jonka avulla he kykenevät terveellisiin elämäntapoihin niin ravinnon kuin liikunnan suhteen. He osaavat huolehtia taloudellisista ja talousasioista. Kykenevät työhön ja ovat opinhaluisia. Joten, mitenkä parisuhde näihin vaikuttaa?
Eiköhän se ole sinusta itsestäsi kiinni, kuinka lapsesi voivat? Sekä kyvystäsi kasvattaa ja hoitaa ylipäätään ihmisuhteita?
mielipiteitä täällä, että sanotaan nuorille aikuisille lapsille, että ei haittaa vaikka eroaisitte.
Kysyn vaan että millaisia vanhempia tälläiset henkilöt oikein ovat? Eivät ainakaan hyviä.
Onneksi mulla ei ole tuollaista anoppia, vaan se on
monesti sanonut tyttärelleen (mun vaimo) että jos eroat niin vaihtamalla se mies ei ainakaan parane.
Hyvä ettei ole anoppina salarakkaan salarakasta.
sellaisia ihmisiä (varsinkin uskovaiset), jotka painostavat liian lyhyen seurusteluajan jälkeen ja liian nuorina avioliittoon. Kun identiteetti on lapselle (virallisesti kyllä aikuinen), he katuvat avioliittopäätöstään, joka perustui vanhempiensa aiheuttamista odotuksista ja painostamisesta.
kuin mummomuori. Luulin että olet pettämistä vastaan mutta vaikka et ihan suoraan sitä sanokaan, niin kyllä tuossa sun kirjoituksessa annat ainakin rivien välistä ymmärtää, ettei pettäminen niin pahaa olekaan.
Elämässä kannattaa ottaa vastaan sitä mitä eteen tulee eikä olla sokeasti jotain asiaa vastaan tai jonkun asian puolesta.
Pettämistä on vähintään kahta laatua; sellaista, että tuntee pettäneensä. Ja sellaista ettei tunne. Niillä on huikea ero.
Aivan yhtä hyvin kuin sanoa "olen uskottomuutta vastaan" voi sanoa esim. "olen ehdottomasti kuolleita/riitaisia parisuhteita vastaan". Niihin molempiin voi todeta vain "ai jaahas". Sillä vaikka olisi miten paljon tahansa vastaan, se ei liikuta sentin vertaa toisten ihmisten välisiä suhteita. Aivan kuten tuomitseminen: Siinähän joku tuomitsee mutta mitä merkitystä sillä on? Tuleeko maailma tuomiten paremmaksi vai huonommaksi...?
Voin tarkentaa. En hyväksy valehtelemista enkä salailua. Toisen ihmisen luottamuksen pettäminen yleensä kuuluu tähän kategoriaan.
Mitä taas seksuaaliseen pettämiseen tulee, ihmisillä tuntuu olevan niin koivin erilaiset käsitykset siitä mitä se on ja mitä se ei ole. Jokaisen parin tulee siis laatia siihen omat raamit ja säännöt.
Se että ihmisellä on enemmän kuin yksi parisuhde ei siis ole pettämistä. Eli edellisestä suhteesta kun eroaa ja solmii uuden, ei siihen tarvitse liittyä uskottomuutta. Kaiken voi tehdä rehellisesti ja toista arvostaen.
Eroita toisistaan nämä asiat; mitä todella tapahtuu ja mikä on pelkkää ideaalia eli mielikuvaa ja haavetta. Maailma muuttuu lujaa vauhtia. Jotta ymmärtäisimme mitä ja miksi tapahtuu, on vähän tiedettävä siitä mitä historiassa on ollut. Eikä siellä ole oltu aina oikeassa, joten ei meidän tavitse sokeasti tehdä sitä mitä aiemmat sukupolvet. On opittava olemaan kriittinen. Jos ideaali on ristiriidassa todellisuuden kanssa, on aihetta pysähtyä miettimään sitä.
Perhe on yhteiskunnallinen yksikkö.
Perhe määrittelee yksikön rajat, edut ja velvollisuudet suhteessa muihin perheisiin ja yhteiskuntaan.
Historiassa perheen tehtävänä on ollut määritellä, mihin sukuun ja yhteiskuntaluokkaan kuulut sekä mitä sinä olet. Se on pitänyt huolta siitä, että luokkien väliset rajat eivät rakoile. Perheen tehtävänä on aina ollut tuottaa taloudellista hyötyä yhteiskunnalle sekä sille itselleen.
Perhe maksaa veroja ja tuottaa jälkeläisiä, jotka osallistuvat yhteiskunnan rakentamiseen ja ylläpitämiseen.
Pettämistähän on ollut aina ja aikaisemmin miehen pettäminen ei ole ollut niin vakavaa kuin nykyään. Syynähän on ollut se, että perhe ei ole perustunut niinkään rakkaudelle, kuin yhteiskunnan ja talouden vaatimuksille.
Kun yhteiskunta on muuttunut, on avioliiton vaatimukseksi asetettu rakkaus. Avioero ei enää murra luokkaeroja tai aiheuta avioerossa kummallekaan aviopuolisolle nälkäkuolemaa.
Pitkään aikaan joudumme tosiaankin miettimään, mitä rakkaus on. Joillekin se on elinikäistä rakkautta, joillekin taas ei.
Joudumme siis tosiaankin miettimään, mikä on perheen tehtävä ja mitä rakkaus on. Aikaisemmin tällaista ei ole mietitty.
Eli lyhykäisyydessään mustavalkoisena.
Kumpi on tärkeämpää, kovat faktat vaiko pehmeät faktat.
Hyväksymmekö siis avioliiton tuottavana talousyksikkönä vaiko rakkauteen perustuvana parisuhteena? On selkeästi nähtävissä, että molempia emme voi saavuttaa. On tietysti olemassa onnellisiakin koko elämän kestäviä avioliittoja. Suurella osalla meistä ei kuitenkaan ole tällaisia mahdollisuuksia. Sen sijaan, että syyllistämme itseämme ja toisiamme, voisimmeko jotenkin klaarata tämän uuden maailmanmenon ajattelemalla avioliiton käsitteen uudelleen? Jotain pitäisi tehdä, koska niin paljon on onnettomia ihmisiä.
pitäisi miettiä vain sitä omaa liittoaan. Vaikka avioliitto on kestänyt sanotaan nyt 30v, niin eihän se suinkaan tarkoita sitä, että se olisi automaattisesti onnellinen.
Se mitä jokainen voi tehdä, on levittää onnea ympärilleen. Sitä ei voi tehdä, jos on kovin onneton. Jokainen onkin vastuussa omasta onnellisuudestaan ja siitä, ettei levitä ympärilleen riitaa, eripuraa, vihaa, välinpitämättömyyttä, ennakkoluuloja... vaan pyrkii aina rauhaan ja rakkauteen :).
Peace & Love