Hei kypsemmät naiset

Olen 40 ja mielestäni nyt parhaimmillani - jos ajatellaan sekä kropan että mielen tasapainoa.

Olin nuorena ns. nätti tyttö ja kovasti (lue: liikaakin) olisi ollut vientiä - mikä suoraan sanottuna silloin ahdisti, kun oma itsetunto oli mitä oli, eikä se huomio tietysti aina pelkästään sympaattista ollut (esim. opettajien tisseihin tuijottaminen, ahdisteluyritykset, läähättäjät jne.) Päälle 30v lihoin, eikä kyllä haitannut yhtään se, että sai välillä olla rauhassa.

Nyt olen taas normimitoissa ja kunto kova, koska löysin liikunnan uudestaan. Hyvä ja terve olla. Huvittaa kun kadulla katsoo sekä 25vee miehet että 60vee. Maailmallakin saa liikkua jo melkein kuin ihminen, koska ikä kuitenkin luo vakuuttavuutta naisellekin. Muslimimaista en kyllä blondina vieläkään nauti.

ehdottomasti ovat 4o kympistä ylöspäin. Veljet että olen nauttinut! Eikä siinä liikakilot näemmä ole haitanneet.

Olen huomannut että näkymättämyys tulee siinä 50 kympin kieppeissä. Se johtuu usein pukeutumisesta tai omasta käytöksestä (olen testannut). Olen vain sen verran räväkkä tarvittaessa ettei se haittaa.

Luulen että kaikki johtuu itseluottamuksesta. Kun lakkasin piittaamasta siitä miltä minä näytän tai mitä miehet minusta ajattelee, tapahtui muutos. Ehkä se näkyy ulospäin. Asenne on että tykkäävät jos on tykätäkseen, jos ei ,niin ei voi mitään!

voisin sanoa, että olen ollut parhaimmillani alle kakskymppisenä, jolloin juostiin poikien perässä ja "piti" olla viehättävä. Tosin en koskaan ole ollut hirveän innokas meikkaaja, luonnollisuus on aina ollut minun juttuni. Vientiä kuitenkin riitti.

Kun vakiinnuin, ei oma ulkonäkö ollut enää mikään tärkeä asia. Ihan sama miltä näytti ja se sitten varmaan näkyikin. Meinaan se hälläväliä asenne.

Täytettyäni 40 aloin taas kiinnostumaan itsestäni, kun ystäväni sanoi, että: "Lopeta toi mummoilu!" Nyt ihan tosissani olen tyytyväinen itseeni ja kai se heijastuu myös ulospäin. Metrossa tänä kesänä yksi mies sanoi: "Saanko sanoa yhden asian? Olet muuten helvetin kaunis." Tämän hän toisti kolme kertaa. Siinä sitten varmaan punastelin ja toivoin pääseväni metrosta äkkiä ulos, mutta täytyy sanoa, että kyllähän nuo sanat pistivät hymyilemään. Ihan tavallisena pulliaisena itseäni pidän, mutta kieltämättä olihan nuo sanat kiva kuulla. Että kai minä olen parhaimmillani juuri nyt, jos itse niin haluan.

Vuodet 35----> jaa-a loppua ei näy. Sitä ennen elin väkivaltaisen ja juopon otteessa ja alle 18v olin lapsi ja ajattelin kuin lapsi -joka oli hyvää aikaa sekin.
Kun sain lapsia (4) ja hoidin ne 100% itse, aika meni heidän elämäänsä. En kaivannutkaan muuta. Pukeuduin "rennosti" ja meikkasin tuskin koskaan. Hiukset oli miten oli, 80-90 -lukujen tyyliin permanentilla. Eli näytin äidiltäni! En polttanut enkä juonut koskaan. Ylipainoa oli runsaasti.
Kun erosin, aloin katsomaan itseäni peilistä. Pudotin painoa 20kg ja värjäsin hiukseni vaaleaksi. Olin tosi nätti. Ehkä siksi että olin elänyt suht tervettä elämää? Aikaa jäi itsellenikin kun lapset oli jo isompia ja pärjäsivät itsekseenkin.
Aloin käymään ulkona ja huomion saaminen oli tosi hämmentävää. Olin tottunut vain kirosanoihin ja haukkumiseen. Menin vähän sekaisin.. mutta sitten aloin tottumaan ja nautin todella tilanteesta. Kävin murrosiän siinä läpi, hulluttelin ja pidin hauskaa. Kuitenkaan lapsien kärsimättä -kuten sanoin, he olivat jo isompia.
Nyt elän ihanaa seesteistä aikaa, löysin vihdoin oman rakkaan. Nautin nyt tästä rauhasta ja turvallisuuden tunteesta, tietystä vapaudesta kun lapsetkin on jo pois kotoa. Saadaan mennä ja tulla miten mielitään. Kotona kuitenkin on ihana olla, rauhoittua töitten jälkeen ja makoilla kullan turvallisessa kainalossa.
Ylipainoa on nyt n, 10kg ja se vähän haittaa. En ihan ole tyytyväinen kun katson peiliin, ryppyjäkin on kiitettävästi (olen nyt siis 44v). Mutta aina kun otan tämän puheeksi mieheni kanssa, hän sanoo että olen ihana, naisellinen "lihaisa" nainen ja rutistaa ja suukottelee. Ja on ylpeä minusta, kaverinsakin kuulemma kehuu.
Mitä vielä kaipaisin? Minulla on kaksi ihanaa lastenlasta ja hyvä työpaikka, kohtuullinen terveys.
Elämä on monipuolista, toisiin aikakausiin kuuluu omat asiansa. Ulkonäkö ei ole elämän tärkein asia. Itse itkeskelin vuosia että miksi elämän pitää olla tällaista. Kärsin ja elämä valui ohitse..
Hyvien aikojen aika on nyt. Tunnen että olen ansainnut tämän kaiken.
Olemme puhuneet ikääntymisestä ja sairastumisesta. Olemme luvanneet pitää toisistamme huolta. Sekin tuo sitä turvallisuuden tunnetta.
Ehkä elän nyt parasta aikaa, olen parhaimmillani ja viehettävin? Kyllä! Mieli ja ruumis on tasapainossa, ei paineita mistään.
Toivon vain että tämä jatkuu mahdollisimman pitkään ja jos ei jatku, niin on sitten tarkoitettu. Olen kiitollinen että saan elää nyt tätä elämää.

tässä kolmekymppisenä kun ei ole vielä lahoamaan ehtinyt mutta lapset tehtynä ja itsetuntemus (ja -tunto) kunnossa, näkyyhän se ulospäinkin. Elämänilo, vakaa ja terve parisuhde, se että tuntee itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi, kyvykkääksi ihmiseksi. Viehättäähän sellainen, pakostakin. Juuri se tekee ihmisestä viehättävän, luulemma, ei niinkään kasvojen tietynlainen muoto. Vaan se miten itsensä kantaa.

Että en minä valmis kaatopaikalle vielä ole, parhaassa terässä vasta :D

***

Olen nyt 40-vuotias, ja pakko sanoa, että tuossa 35 ikävuoden jälkeen elämästä on tullut oikein hyvää. Se näkyy sitten siinä, että kokee itsekin olevansa parhaimmillaan ja viehättävimmillään.

Kyse on varmasti omasta suhtautumisesta, nyt alkaa olla itsetunto paikallaan ja osaa suhtautua muihinkin ihmisiin luontevasti, ymmärtävästi ja niin edelleen... Osaa asioita ja oppii uutta, ei ihan pienistä hätkähdä. Jos terveenä pysyy, tulevat vuodet voivat olla oikein antoisia.

Tietyllä tapaa huomaan kyllä muuttuneeni näkymättömäksi. Enää tiukan kropan, sileän ihon ja suurten silmien perään läähättäjät eivät kiinnitä huomiota. Olen siitä aivan silmittömän iloinen, koska tuonlaatuista huomiota en ole koskaan kaivannutkaan. Ihan nuorena se hämmensi (koska omissa silmissäni olin kauhian ruma ja lihava), sittemmin lähinnä ärsytti. Mieluummin olen ihminen kuin hyvinmuodostunut lihanpala.

alle kolmekymppisenä olin nätti tytsykkä, jolla riitti vientiä, ja elämä oli hauskaa rientoa mehiläisestä mehiläiseen. Pidin itseäni liian lapsellisen näköisenä ja itseni tälläämiseen meni paljon aikaa. Aika tyhjää elämää, ja tylsistyminen uhkasi heti jos oli hiljaisempaa.

Yli kolmekymppisenä olin äiti, puoliso, työntekijä. Siinä ei ehtinyt paljon itseään ajatella, kiireistä perhe-elämää päivästä päivään. Ulkonäkööni aloin olla tyytyväinen, kun lasten synnyttyä sain vihdoinkin naisellisempia muotoja. En ehtinyt kuitenkaan pitää huolta itsestäni ja väliin tunsin oloni homssuiseksi.

Nelikymppisenä alkoi orastaa uusi elämä. Lapsilta jäi jo aikaa itselle ja puolisolle, avautui mahdollisuus kaikenlaiseen mielenkiintoiseen. Ulkonäkööni olin entistä tyytyväisempi, koska tunsin löytäneeni oman tyylini. Ei tarvinnut enää viettää aikaa peilin edessä, koska ulkonäkö tuntui muutenkin riittävän hyvältä.

Viiskymppisenä kävin läpi jonkinlaisen kriisin tietäessäni ihmisten asenteet naisiin "siinä iässä". En tuntenut itse muuttuneeni, ja kuitenkin hävetti kertoa ikääni. Sitten kun tajusin että ikä on vain numero ja jokainen ikääntyy eri tavalla, kriisi meni ohi ja huomasin voivani olla oma itseni semmosena kuin olen. Oma mies rakastaa, eikä vieraisiin ole tarvetta, ja vieraatkin huomioivat sen verran että hivelee itsetuntoa. Vapautta on elämässä entistä enemmän, ja ikä tuo olemukseen varmuutta ja persoonallisuutta, jota nuoremmilta puuttuu. Rypyt ei huoleta vielä...

60-raja varmaan taas aiheuttaa kriisin mutta ei niin pahaa kuin 50. Tunnen monia viehättäviä kuuskymppisiä, jotka ei ole mitään ikäloppuja. 70 raja tuntuu jo pelottavalta, mutta luultavasti siihen aikanaan sopeutuu. Jos voisin palata taaksepäin, niin tuolta nelikymppisestä vois lähteä eteenpäin, sitä nuoremmaksi en haluaisi uudestaan.

Mukava huomata, että muilla on hyvin samanlaisia kokemuksia. Taisi sinne tosin lipsahtaa yksi miehenkin vastaus.

Omat vastaukseni

"Minkä ikäisenä koit olevasi parhaimmillasi ja viehättävimmiläsi?"

Nyt, 39-vuotiaana. Miehiltä, jos kysyttäisiin tätä viehättävyyspuolta, niin varmaankin joskus 20-vuotiaana.

"Täällä on hirveästi kirjoituksia siitä että naiset ajattelevat 30 veenä olevansa jo toinen jalka haudassa ja valmiina kuljetettavaksi kaatopaikalle?"

Miesten kirjoituksia. Olen samaa mieltä kuin edellisetkin, että elämän laatu on vain vanhetessa parantunut. Muutos parempaan tapahtui minulla siinä 35-vuotiaana. Mukavaa olla sinut itsensä kanssa ja muutenkin elämä on tasapainossa. En usko, että alamäkeä tulee. Jotkut sanovat, että elämä alkaa vasta viisikymppisenä.

Sekin on vain plussaa, että saa olla huutelijoilta rauhassa. Kuten joku sanoikin, niin vanhempia naisia arvostetaan ihan eri tapaan kuin nuorempia. Viime aikoina olen miettinyt mistä johtuu, että pidetään jotenkin sopivana, että nuoria naisia saa arvostella ihan julkisesti. Tulin siihen lopputulokseen, että syynä täytyy olla kaikenmaailman missikisat ja nykyään "huippumallit haussa". Ne antavat kuvan, että naisia saa ulkonäön perusteella arvostella kuka haluaa ja niin myös tehdään. Iltalehdethän on tätä täynnä.

ja aina vaan paranee. Ikä on korvien välissä ja käytös välillä sen mukaista :-)

p.s parasta viihdettä mitä telkkarista on pitkään aikaan tullut, oli poikamiehen valinta 20-40 keskiviikkoisin.

Täällä on jo muitakin 40 -naisia kertomassa mukavia juttuja. Itsekin olin nuorena nätti, vähän harmiksikin asti oli jututtajia baarissa. Olin myös hieman turhamainen ja kopea, annoin ymmärtää ettei kannata tulla kannoilleni norkoilemaan.

Vuosien myötä olen rentoutunut, hymyilen ja olen avoimemmilla mielin. Olen huomannut, että iloinen ilme kerää katseita ihan yhtä paljon kuin nuori kukkeus.

Naurua riitti, kun mieheni kanssa tässä eräänä iltana tulimme konsertista ja päätimme poiketa grillille, ensimmäistä kertaa vuosiin. Grillin ulkomaalaistaustainen myyjä kysyi aksentilla: Oletko suomalainen? Vastattuani myöntävästi hän totesi: No, silti kaunis...