Olen 19-vuotias nuori nainen, seurustellut puolitoista vuotta 22-vuotiaan poikaystäväni kanssa. Kuulostaa ehkä jonkun mielestä lapselliselta mutta olemme todella päättäneet pysyä yhdessä ja ehkä sitten jonain päivänä kävellä kirkon käytävääkin alttarille.. Asumme maaseudulla ja koulu on kaupungissa, joten koulumatka on todella kallis tikki. Lisäksi olemme toisillemme ensimmäiset oikeasti "vakavat" seurustelukumppanit.
Opiskelemme molemmat, ja asumme toistaiseksi kotona. Yksineloa siis emme ole juuri opetelleet kun sitä omaa kämppää ei ole. Viimeisten kuukausien ajan olemme pohtineet mahdollista yhteen muuttoa: opiskelun, koulumatkojen ja muun osalta se olisi fiksuin vaihtoehto. (Kohta joku kuittaa että raha on huonoin syy muuttaa yhteen, niin se onkin, mutta myös yksi pointti opiskelijan elämässä".
Ovatko ihmiset sitten yleensä sitä mieltä ettei näin nuorien kannata muuttaa vielä yhteen vaikka kuinka tahtovat yhdessä myös jatkaa elämäänsä? Käytännössä asustelemme vuorotellen toistemme kotona, jos molemmilla olisi omat kämpät niin maksaisimme kuitenkin toisen asunnon vuokran "turhaan". :) Tottakai niitä kiistojakin syntyy mutta niistähän selviää puhumalla, ihan realistinen kuva meillä on myös mahdollisista pulmista..
Kotia ollaan jo suunniteltu ja unelmoitu yhdessä, jossain välissä se tulee kuitenkin eteen. Kokemuksia/kommentteja? :)
Opiskelemme molemmat, ja asumme toistaiseksi kotona. Yksineloa siis emme ole juuri opetelleet kun sitä omaa kämppää ei ole. Viimeisten kuukausien ajan olemme pohtineet mahdollista yhteen muuttoa: opiskelun, koulumatkojen ja muun osalta se olisi fiksuin vaihtoehto. (Kohta joku kuittaa että raha on huonoin syy muuttaa yhteen, niin se onkin, mutta myös yksi pointti opiskelijan elämässä".
Ovatko ihmiset sitten yleensä sitä mieltä ettei näin nuorien kannata muuttaa vielä yhteen vaikka kuinka tahtovat yhdessä myös jatkaa elämäänsä? Käytännössä asustelemme vuorotellen toistemme kotona, jos molemmilla olisi omat kämpät niin maksaisimme kuitenkin toisen asunnon vuokran "turhaan". :) Tottakai niitä kiistojakin syntyy mutta niistähän selviää puhumalla, ihan realistinen kuva meillä on myös mahdollisista pulmista..
Kotia ollaan jo suunniteltu ja unelmoitu yhdessä, jossain välissä se tulee kuitenkin eteen. Kokemuksia/kommentteja? :)
Vastaukset 29
Vanhimmat
sanoisin että ei se ole iästä kiinni, vaan kokemattomuudesta, ja nyt en tarkoita seurustelukumppanien määrää vaan juuri sitä yksineloa.
en suosittele että kukaan muuttaa suoraan vanhempien luota suoraan avoliittoon. yksin asuessa oppii niin paljon ja kasvaa ihmisenä. itsenäisty ensin, sitten vasta avo-/avioliitto.
On siinäkin huonot puolet kun elää itsenäisesti yksikseen, se on sen jälkeen kauheen hankala ottaa siihen jotakuta kanssaan asusteleen, se tulee yleensä vähän niin kuin sotkeen ne omat pikku ympyrät siä omassa kodissa ja sitä on vaikeampi silloin sulattaa.
Olen 17-vuotiaana muuttanut suoraan kotoa miehen kanssa yhteen, ollaan oltu jo jonkin aikaa naimisissa ja meillä on kaksi lasta ja tosi hyvin menee edelleenkin...
Eli kyl tollasilla jutuilla voi olla onnellinen loppu!
Sanoisin ihan samaa kuin edellinenkin kirjoittaja. Opetelkaa ensin itsenäisiksi ja katselkaa sitten vasta sitä yhteenmuuttoa. Yhdessä asuminen kun on paljon muutakin kuin sitä että ollaan saman katon alla ja hengataan. Siihen kuuluu se pyykinpesu, siivous, ruoanlaitto, kaupassakäynti, laskut ja muutenkin raha-asioitten hallinta.
Ihan koko sydämestäni suosittelisin ihan jokaiselle sitä itsenäistä asumista muutama vuosi ennen yhteenmuuttoa. Puhun omasta kokemuksestani. Olen 22-vuotias nainen, muutin 18-vuotiaana pois kotoa yksin asumaan. Tapasin mieheni ollessani 20v ja hän 21 ja hän oli juuri muuttanut kotoaan pois. Pian hän alkoi oleskella nurkissani 24/7 eikä ehtinyt kunnolla itsenäistyä ennen yhteenmuuttoamme. Jälkeenpäin ajatellen moni asia oli paljon paljon helpompaa jos hän olisi vain malttanut itsenäistyä eikä ahdistunut niin yksinolosta. Eli suosittelen, elämä on paljon helpompaa jos ensin kasvaa itse aikuiseksi.
opitte yhdessä asuessakin itsenäisiksi, kunhan jaatte kotityöt 50/50 ja tuette toisiannne paljon, koska aluksi se voi olla molemmille rankkaa.
onnea!!!
..ekaks sitä yksin asumista/muuttaa kaupunkiin.
Menkää kavereittenne kans baariin ilman kumppanianne, ja kattokaa pystytteks olemaan söhlimättä suhdettanne.
Etteks haluu nauttii elämästänne? Huhuh...
"Etteks haluu nauttii elämästänne?"
Mitä kummaa sinä tarkoitat tuolla? Eikö elämästä voi nauttia suhteessa tai yhdessä asuessa? Tosi outo ajatusmalli.
.. ihnoon vaan tollasia ihme kotileikkejä nuorena..
Siis onhan se kiva että on löytänyt jonkun jne.
Mut ajattelin vaan, että sitä naamaa tarvii sitten kattella aika monta vuotta jos vakavemmaks menee toi suhde.
En ainakaan itte jaksais ketään viel noin nuorena ja lähenkin kohta reilaamaan/matkalle ni ajattelin vaan, että kokeilkaa ilman toisianne olla vähän aikaa, laittakaa suhde ns. koetukselle. :DD
Ei kai se yhdessä asuminen ole kotileikkiä vaan se on koti, eikä se koti ketään estä reilaamasta! Olen minä ainakin matkustanut ja käynyt baarissa yksinkin, vaikka koti on miehen kanssa ollut yhteinen 18-vuotiaasta asti.
Inhoot ihme kotileikkejä nuorena? Tokihan se on parempi vaihtoehto lettu levällään bilettää ympäri maailmaa kolmekymppiseksi. Antaa hyvin syvyyttä elämään!
Älä sit enää kirjot tän jos et kestä sitä et toiset on erimieltä sun kanssas.
Ja ehkä maailmas on sellasia ihmisiä ettei ehkä haluu ikinä ketään ns.vaimo/mieskumppania!
Kyllä minä kestän, mutta sinulla tuntuu ottavan koville.
Se, että valitsee täysin itsenäisen elämän, johon ei kuulu ihmistä jonka kanssa jakaa kodin, on hieman eri asia kuin jättää leikkimättä inhaa kotileikkiä.
..joulupukkiin ja keijukaisiin?
Aika koominen ja mustavalkoinen kuva sinkkuudesta " lettu levällään bilettää ympäri maailmaa" :D Syvyyttä elämään voi rationaalinen ja itsenäinen nainen saada muutakin kautta kuin miehen kanssa nyhjätessä. Jos on omat aivot, niin se riittää aika pitkälle. Minä olen itse sinkku (parikymppinen) ja en todellakaan biletä ympäri maailmaa. Olen elämääni tyytyväinen ja mieluusti voin pariutua, jos sopiva mies löytyy, sitten kun on sopiva aika. Yhteen en kuitenkaan halua muuttaa vielä muutamaan vuoteen, sillä jos molemmat osapuolet ovat tosissaan, niin jaksavat myös odottaa. Kyllä se yhteiselo aina leipiintyy jonkin verran kun jakaa saman vessan ja samat laskut. Seurusteluaika on ihanaa, samoin sinkkuus.
Jos joku saa syvyyttä elämäänsä ainoastaan miehensä kautta, niin hänen toki kannattaa välttää yksineloa viimeiseen saakka ;)
Olikohan pakko tämänkin viestiketjun mennä tuollaseks nujakoinniks, ainakaan omani ei ollut tarkoitus.. :)
nykyisen kihlattuni kanssa 20-vuotiaana. aloitimme seurustelemaan kun olin 19-v. ja kihlattuni 23-v. (olimme tosin jo tunteneet toisemme useamman vuoden). seurustelua kertyi 10 kk kunnes päätimme laittaa hynttyyt yhteen. tulevaisuuden suunnitelmat ja toiveet olivat samat ja halusimme aloittaa yhteisen taipaleen. nyt olemme seurustelleet reilut kaksi vuottaja saman katon alla oloa on kertynyt 1.5 vuotta. emme ole missään vaiheessa katuneet yhteen muuttamista, saman katon alla eläminen on helpompaa ja raha-asiatkin saatiin nopsaa ratkaistua. minä käyn töissä ja mieheni opiskelee vielä puolisen vuotta ja hyvin ollaan pärjätty. parin vuoden sisään olisi sitten aikomus hankkia omakotitalo ja perheenlisäystä ;)
Eli jos te molemmat koette, että yhteen muuttaminen olisi luonteva ja hyvältä tuntuva ratkaisu, niin ei kun ihmeessä vain kokeilemaan. itse en ole hetkeäkään katunut, suhteemme on mennyt parempaan suuntaan ja kehittynyt koko ajan, kun ollaan saman katon alla. jos toista rakastaa ja kunnioittaa ja ajatukset osuvat yksiin, niin en usko, että suurempia ongelmia tulee.
Eli olen kohta 17 vuotta täyttävä nuori nainen. Avomieheni täytti juuri 18. Yhdessä olemme olleet hieman yli vuoden. Tästä ajasta olemme asuneet kolme kuukautta saman katon alla. Kyllä, muutimme yhteen seurusteltuamme 10 kuukautta. Minä muutin poikaystäväni paikkakunnalle 400 kilometrin päästä täysiin outoon pikkukaupunkiin.
Eli nyt kerron hieman arjestamme:
Minä olen se, joka yleensä laittaa ruokaa. Poikaystäväni opettelee kyllä ahkerasti ja osaa hänkin laittaa jo muutamia aterioita. (tässä kohdassa mainittakoon, että minä olin asunu vuoden omillani, poikaystävä suoraan äidin helmoista). Meillä on sääntö, että se joka tekee ruokaa, säästyy tiskivuorolta (eli avokkini tiskaa useammin). Minä ymmärrän enemmän raha-asioista ja lasken kuukaudessa käyttämiämme rahoja. Minulla on kolme tiliä, mistä yks on käyttötili, yks oma säästötili ja yks yhteinen säästötili. Avokilla oma käyttötili. Pyykkäämme melkolailla vuorotellen. Minä siivoan enemmän (pidän järjestyksestä ja haluan mielelläni laittaa tavarat "omille paikoilleen" eli mistä minä ne löydän. Silloin minun on helppo neuvoa avokille, missä mikäkin on).
Arki luistaa ihan mukavasti. Riitoja ei kauheasti ole, mutta jotain pikku nahistelua silloin tällöin. Mutta kompromisseja tarvitaan paljon. Ja monesta asiasta on joutunut luopumaan. Itse luovuin kavereista. Tai no en ole edes varma oliko ne kavereita. Tajusin tänään, että kukaan kavereistani ei ole minulle soittanut tai tekstannut tänne muuttoni jälkeen. Kyllä ne puhuu, jos minä soitan, mutta siihen se jää. Ei ne ole soitellut ikinä takaisin. :( Koululta sain kavereita, mutta nekin asuvat kaikki yli 30 kilometrin päässä ja puolet heistä on jo yli 20 vuotiaita. Tämän takia joskus on aika raskasta.
Mutta nyt minulla on varmaan vaihtumassa koulu lähemmäksi ja siten voi olla mahdollisuus saada kavereita omalta paikkakunnalta. Saa nähdä..
Paljon on muutoksia tullut lyhyen ajan sisällä. Jos en olisi vahva persoona ja hyvin sopeutuvainen olisin varmaan muuttanut takaisin edelliselle paikkakunnalle.
En nyt neuvo sinua milläänlailla kun en sinua tunne, mutta tee kuten parhaaksesi katsot. Tsemppiä!
"Ovatko ihmiset sitten yleensä sitä mieltä ettei näin nuorien kannata muuttaa vielä yhteen vaikka kuinka tahtovat yhdessä myös jatkaa elämäänsä?"
1. Kukaan onnellinen ihminen ei elä elämäänsä muiden halujen tai mielipiteiden mukaan, vaan omiensa.
2. Ihminen on onnellinen tehdessään sitä mitä haluaa.
3. Jos molemmat haluatte samaa asiaa - valinta on jo täysin selvä.
4. Vaikka homma menisi lopulta pieleen ei valinta ole silti väärä. Elämän valinnat tehdään senhetkisen tilanteen mukaan - ei mahdolliseten tai etenkään toisten ihmisten jälkiviisauksien mukaan.
5. Jos kaikki maailman tai edes yhden satunnaisen ihmisen seurustelusuhteet kootaan yhteen nippuun ja onnistimisprosentti laskettaisiin sen mukaan kuka oli sitten se "pysyvästi oikea", niin jokaisen potentiaalisen seurustelusuhteen odotusarvo olisi tulevaisuudessa negatiivinen ja sen perusteella johtopäätös olisi että kannattaa elää ilman suhtetta / olla yrittämättä.... Eli täysin järjen mukaan menenminen suhdeasioissa olisi virheistä suurin.
6. Ihmisillä on aina taipumus maalata yhdellä mokalla koko maailma. Sen takia jotkut ihmiset teilaavat asiat suoraan, iän, sukupuolen, uskonnon, ihonvärin, ammatin, koulutuksen ja periaatteessa ihan minkä tahansa periaatteella. Ihminen on perusluonteeltaan typreä :-)
Tulostan tämän ja pistän seinälle. Ja elämä on paljon kivempaa :)
...tämäkin tyttö välittää liikaa muiden mielipiteistä..
Olen sitä mieltä, että yhteen vaan jos siltä tuntuu ja kumpikin sitä haluaa. Muiden takia ei kannata odotella, eikä se yksin asuminen teidän kahden välistä suhdetta mitenkään pelastaa tai lähentää, vaikka yksilöinä teitä kuinka paljon muuttaisikin.
Olemme nuori pariskunta -asuneet yhdessä, seurustelleet ja jopa tunteneet reilu 1,5vuotta! Ehdin elää omillani n. kuukauden kun sattumalta tutustuimme mieheni kanssa, näimme ja muutimme saman tien yhteen (minun asuntooni sen paremman sijainnin kannalta). Olimme eläneet muutaman kuukauden saman katon alla kun mieheni sitten irtisanoi oman asuntonsa ja aloimme katsella suurempaa, yhteistä kotia.
Mieheni on suurenmoinen! Hänen kanssaan olen saanut tilaa opetella elämään itseni ja omat tavoitteeni tuntien. Hän antaa minulle tilaa olla minä ja rakastaa siitä huolimatta enemmän kuin mitään. Hän on parasta mitä minulla on koskaan ollut ja tulee koskaan olemaan -rakastan koko sydämestäni. Välillä menee sukset ristiin pahastikin, mutta molemmilla on vahva luotto siihen ettei toinen häviä rinnalta minnekään. Olemme niin samanlaisia monella tapaa, räiskyviä, voimakkaasti tuntevia ihmisiä. Osaisin olla, mutta en halua olla ja elää elämääni ilman häntä. Tiedän mitä parisuhde pahimmillaan voi olla vaikka nuori olenkin (helvettiä näin ja siinä elin useamman vuoden ennen kuin pääsin omilleni). Häitä suunnittelemme ensi vuoden puolelle. Rakkaudesta.
Parisuhde kaipaa aina luottamusta, avoimuutta, ystävyyttä, rakkautta ja ennen kaikkea joustavuutta sekä sopeutumiskykyä. Toista ja itseään kunnioittamalla pääsee jo pitkälle!
Minä muutin kultaseni kanssa yhteen pikkuista vaille 19-vuotiaana, asuttuani ensin 9 kk yksin. Asuin sen jakson itsekseni juuri siksi, että kaikki toitottivat sitä itsenäistymisen ihanuutta. Se oli elämäni kurjinta aikaa. Osasin maksaa laskut ennen sitä, osasin pestä pyykkiä ja tiskata, huolehdin ongelmitta aikatauluistani ja rahankäytöstäni, sulakkeen vaihtokin oli tuttua hommaa. En ainakaan vielä ole keksinyt, että mitä ihmettä olisin oppinut tai hyötynyt tuosta jaksosta elämässni. Se oli yksinäistä.
Nyt joku varmaan väläyttää, että pitäisi oppia olemaan yksinkin. Se on tavallaan ihan totta. Mutta en ajatellut treenata sitä kovin montaa vuotta, kun minulla kerran oli ihminen jonka kanssa suunnittelin jakavani lopun elämäni. Sitten jos se suunnitelma ei toteudu, ehdin varmasti opetella yksinäisyyttä myöhemminkin. Huom, yksinäisyyttä - itsenäisyyden kanssa ei ollut mitään ongelmia!
Siinä kokemukseni. Me ollaan jo naimisiin ehditty ja esikoista suunnitellaan, ja yhdessä asumista on kasassa jo monta vuotta. En osaa sanoa vaikuttiko meidän tilanteemme helppouteen se, että mies oli ehtinyt asua vuosia yksin (ja osasi siis pestä pyykkiä ja kokata!), koska ihmiset lähtevät lapsuudenkodistaan hyvin erilaisia taitoja ja tietoja taskussaan. Oman tilanteenne toimivuuden näette vasta mennessä!
olin itse samassa tilanteessa vielä muutama kuukausi sitten. itse olen myöskin 19 ja nykyinen avomieheni 26. haaveilimme pitkään yhteisestä kodista ja päätimme toteuttaa haaveen vihdoinkin muutama kuukausi sitten, koska sain työpaikan. Työ matkani kotoa olisi ollut 25km suuntaansa ja kun meillä oli mieheni kanssa välimatkaa yli 30 kilometriä tuntui hyvältä muutaa lähemmäs työpaikkaani (mieheni on työtön)
En ole tuntenu itseäni liian nuoreksi tähän tilanteeseen ja olen onnellinen että päätimme muutaa yhteen asumaan. Olemme keskustelleet tulevaisuudesta ja meillä on siitä eriäviä milipiteitä (lapset yms) mutta vaikka emme viettäiskään koko loppuelämäämme yhdessä, olen nyt onnellinen ja se riittää, en edes halua tietää missä olen kymmenen vuoden kuluttua tai kenen kanssa.
Olin itse 19 vuotias kun solmin ensimmäisen avioliiton ja tulin äidiksi. Tosin olin muuttanut kotoani jo 16 vuotiaana, välillä toki asuin sielläkin. Seurustelun aloitin 17 - vuotiaana.
On todella vaikeaa sanoa, milloin joku on "liian" tai "tarpeksi" vanha johonkin. Itse olin valmis äitiyteen, mutta avioliitto olikin toinen juttu. No, en uskonut tuohon aikaan mihinkään suuriin rakkauksiin vaan järkeen. Liitto tuli solmittua ns. järkevin perustein, jotka eivät sitten kuitenkaan olleet kyllin kantavia.
Tuossa iässä ei vain osaa vielä hahmottaa, mitä kaikkea se parisuhde vaatii. Toisaalta voit ottaa asian ihan oppimisen kannalta. Samoin te molemmat kehitytte vielä kohti aikuisuutta ja edessä on monta haastetta ja mutkaa. Riippuu siis teistä kahdesta, kuinka vastaatte niihin ja kuinka ratkaisette ne.
Itsenäisyydellä tarkoitetaan kai sitä, kuinka hyvin oppii itseään tuntemaan. Siksi myös yksin asuminen on hyvä vaihtoehto. Yksin asuminen ei tarkoita yksinäisyyttä. Aluksi se kiusaa, mutta todellinen itsenäistyminen tarkoittaa sitä, että yksin on hyvä olla (oppii siis pitämään siitä) ja että kykenee pitämään yllä ihmisuhteita niin, ettei yksinäisyys kiusaa. Surkeinta on olla yksinäinen parisuhteessa, sillä ei se poista välttämättä tuota tunnetta.
Näin vanhemalla iällä ymmärrän, että vasta sitten tulee se todellinen parisuhde, kun ei oikeastaan tarvitse toista ihmistä mihinkään. Silloin on vapaa rakastamaan toista tasaveroisena ihmisenä ja vikojen sekä puutteiden hyväksyminen on helpompaa.
Olkaa rohkeita ja puhukaa paljon, myös mahdollisista ongelmista (yleensä raha, lasten kasvatus ja perimmäiset arvot). Älkää olettako tai luulko, että toinen tuntee ajatuksenne tai on samaa mieltä. Kysykää, perustelkaa, riidelkää, neuvotelkaa.
Eräät vanhemmat parit ovat kertoneet myös siitä, että koetteleminen on hyvä juttu ennen varsinaisen liiton solmimista. Ollaan erillään vuosi, vaikka eri paikkakunnilla. Kuunnellaan tunteita, syveneekö ne vai hiipuuko kokonaan. Rakastuminen loppuu, tapa vaihtuu mutta rakastaminen ei häviä mihinkään tuon vuoden aikana.
Itse olin juuri täyttänyt 20, kun muutin avomieheni kanssa samaan asuntoon.. Oltiin seurusteltu vuosi sitä ennen. Mieheni oli samanikäinen ja molemmat muutettiin vanhempien luota siihen meidän yhteiseen kotiin. Nyt tilanne on sellainen, että vieläkin ollaan yhdessä (ikää 25) ja ollaan ostettu omistusasunto ja perheen perustaminen on haaveissa :) Totta kai sitä suhteessa on riitoja sekä ylä- ja alamäkiä, eikä aina se arki ole niin herkkua. Mutta meillä
kummallakaan ei ainakaan ole ollut mitään ongelmaa siitä, että emme olleet asuneet yksin ennen yhteenmuuttoa...
Olen kanssa samaa ihmetellyt, että miksi pitäisi väkisin asua yksin jonkun aikaa. Ymmärrän joidenkin ajatuksen itsenäistymisestä, mutta ainakaan itse en kokenut sitä niin tarpeelliseksi. Mutta tottakai riippuu ihmisestä.
Olemme siis molemmat 22, ja seurustelleet noin 3,5 vuotta. Yhdessä olemme asuneet nyt reilu puoli vuotta, ja molemmat muutimme suoraan kotoa. No, minä asuin koulun asuntolassa 3 vuotta, mutta tavallaan vielä kotona. Tottakai mekin mietimme ennen muuttoa sitä että monien mielestä olisi tärkeä itsenäistyä ensin. Mutta meidän tilanteessamme se olisi ollut järjetöntä, sillä kaiken vapaa-aikamme (siis harrastusten ja kavereiden jälkeen) vietimme yhdessä jomman kumman kotona. Eli siis jos olisimme muuttaneet molemmat omiin asuntoihimme, niin olisimme käytännössä asuneet vain toisessa. Eikä se nyt ainakaan kuulostanut järkevältä vaihtoehdolta.
Olemme tietysrti asuneet yhdessä vasta melko vähän aikaa, mutta ei ainakaan tähän asti ole mitään ongelmia sen suhteen ollut. Kotitöistä ei ole ollut riitaa, teemme vähän sillä perusteella kummalla on aikaa. Myös raha-asiat ovat sujuneet ongelmitta.
Mielestäni riippuu aivan ihmisestä tarvitseeko asua ensin yksin. Jos toinen ei osaa/ viitsi tehdä kotitöitä, ja niistä tietää syntyvän ongelmia, niin ehkä se silloin olisi viisasta.
Mutta kannattaa miettiä mikä on teille oikea ratkaisu. Ja voittehan vaikka kysellä vanhempienne mielipidettä, sillä he tuntevat teidät, ja osaavat varmasti antaa järkeviä neuvoja.
Jos te molemmat tosiaan haluatte asustaa saman katon alla, Niin mikäs siinä! =) Muuttakaa yhteen vaan ! Onnee!
Jos kumpikin haluaa asua yhdessä, niin mitä te oikeasti menetätte jos muutatte yhteen? Jos juttu ei toimi, niin sitä täydellistä itsenäisyyttä ehtii sitten opetella eron jälkeen tai jos yhteiselo ja suhde pelaa, niin kaikkihan on loistavasti! Itse en ymmärrä miksi pitkittää turhaan yhteenmuuttamista. Suhteen ja ihmisen todellinen luonne paljastuu vasta kun ollaan oltu yhdessä tarpeeksi paljon ja nopeiten se selviää muuttamalla yhteen.
Itse olin 17-vuotias, kun aloin seurustella poikaystäväni kanssa, joka oli silloin 21. Vajaan vuoden kuluttua siitä, 18-vuotiaana heti lukion lopetettuani, muutettiin yhteen. Minä muutin suoraan vanhempien luota, poikaystäväni oli asunut yksin 1½ vuotta. Yksinkin olisin voinut muuttaa, mutta se olisi ollut järjetöntä, koska olisimme käytännössä olleet kaiken ajan minun luonani (isompi asunto, ja vietimme hyvin pitkälti yöt yhdessä jo ennen yhteen muuttoa), ja tällöin poikaystäväni olisi maksanut turhaan vuokraa solukämpästään. Lisäksi olisin kuitenkin hankkinut huonekaluja, ja jälkeenpäin olisi voinut olla hankalaa tehdä tilaa poikaystävän tavaroille.
Tässä ollaan nyt yli 1½ vuotta asusteltu ja hyvin sujuu. Kotityöt hoituvat suunnilleen tasan, mutta niitä ei sillä lailla lasketa - viime vuonna, kun minulla oli aikaa ja poikaystävälläni ei, laitoin käytännössä arkena aina ruoan ja siivosimme vuorotellen. Nyt poikaystävälläni on enemmän aikaa kun opinnoissa helpottaa, ja minä taas opiskelen kahdessa paikassa (eli on tosi kiire), joten hän hoitaa enimmäkseen kotityöt tämän ensimmäisen periodin ajan, kunnes minun tilanteeni helpottaa. Asia on molemmille ok - viime lukukaudella minulle sopi, että hoidan enemmän, ja nyt se sopii poikaystävälleni :)
Aluksi oli ehkä hieman riitoja, koska elämänmuutos oli minulle iso (uusi opiskelupaikka, pois kotoa muutto jne.) mutta asioista keskustelemalla olemme mielestäni pärjänneet hyvin :) Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta jos ero joskus tulee (ja toivon todella, että ei), en silti tule katumaan että muutin suoraan yhteen poikaystäväni kanssa (varsinkin kun sitten ainakin ehtii asua yksin...) :) Näin on kaikin puolin mukavampaa.
ei iällä ole väliä, itse muutimme 17 vuotiaina saman katon alle. Seurusteltiin yhdessä 12vuotta, molemmat toistensa ekoja, eka vakava suhde. Yhdessä kerettiin asua kymmenen vuotta. Kaksi lasta liitostamme. Aikoinaan vannottiin tottakai, että yhdessä koko elämä, ja niin suunniteltiin. Toisin kävi. Kun niin nuorena alkoi yhdessä olla, niin sen jälkeen 12vuodessa molemmat muuttuu sen verran, että yhdessä jatkaminen olis ollu henkisesti raskasta, henkistä väkivaltaa toisiaan kohtaan.
Mutta, elämä on siitä hassu, että mitään et saa jos et uskalla. Itse en kadu mitään, en todellakaan, ilman sitä suhdetta en ajattelisi näin asioista, eikä minulla olisi noita ihania tenavia.
Jokainen kävelee oman polkunsa, mihin aikaan tahansa ja miten tahansa, aina siltä miltä itsestä tuntuu parhaalta.
Koskaan et voi luvata loppu elämää, etkä koskaan voi sanoa, ei enää koskaan.
''vanhan'' neuvo.
Kesällä täytin 20 vuotta, ja avomieheni 23 vuotta, joten hetki sitten oltiin aivan samassa tilanteessa :D Eiköhän suurin osa ole sitä mieltä, että tämän ikäiset ovat liian nuoria...no, mihinkään. Vanhempani jopa sanoivat etten kuulu enää perheeseen kun muutin poikaystäväni kanssa yhteen 18-vuotiaana.
Me olemme myös päättäneet, tai oikeastaan asettaneet yhteiseksi taivoitteeksi olla aina yhdessä, mennä naimisiin ja saada lapsia.. Jotka ovat suunnitelmissa tässä vuoden kahden sisällä :)
Tottahan se on ettei kukaan voi varmasti tietää tulevaisuudesta mitään. Miksi muka 40-vuotiaat olisivat jotenkin varmempia parisuhteestaan kuin 20-vuotiaat? Suunnitelmat muuttuvat aina. Joten meillä on taktiikkana aina sillointällöin pitää palaveria yhteisestä tulevaisuudesta ;)
Niin ja kysymykseesi kannattaako näin nuorena muuttaa yhteen en osaa vastata muuten kuin että en voisi kuvitellakaan asuvani erilläni avomiehestäni! Vaikeuksia, varsinkin taloudellisia, on ollut vaikka kuinka paljon, mutta niitä nyt varmaan on kaikilla :D