Tapasin keväällä sattumalta työn merkeissä nuoruuden rakkauteni ja se oli minulla menoa saman tien. Meillä oli aikoinaan muutaman viikon kestävä suhde, jonka seurauksena tulin raskaaksi ja minulle tehtiin abortti. Rakkauteni kohde ei tässä vaiheessa tullut tietämään tätä asiaa. Olin itse hyvin nuori, säikähdin tilannetta ja otin etäisyyttä. Otin tähän välikappaleeksi nykyisen aviomieheni. Hän on hieno ihminen, ei kylläkään tiedä näistä tapahtumista yhtään mitään, mutta huonomminkin minulle olisi voinut käydä. No nyt kuitenkin 25 vuoden jälkeen olen korviani myöten rakastunut tähän vanhaan rakkauteen. Nykyisen kanssa minulla on kolme lasta, hänen kosketusta ole sietänyt ollenkaan kevään jälkeen. "Vanha suola" on eronnut muutama vuosi sitten, ottanut ulkomaalaisen "vaimon" ja näen, että hän ei ole onnellinen tässä suhteessa...vaikka hän minulle väittääkin toista. Emme ole tapailleet, muutaman kerran jutelleet puhelimessa, kaupassa, tekstiviestit minun aloitteesta kulkee. Hän tietää tunteeni, mutta onhan tämä raskas prosessi ja hän pelkää, että siinä käy niin, että olemme kohta molemmat yksin.
Todellinen vanha suola
Kuku65
171782
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Se vaara siinä kyllä ikävä kyllä on mutta mietipäs sitä toista vaihtoehtoa. Mitä jos olisittekin yksin jäämisen sijasta todella onnellisia kaksin? :)
Rakkaudessa on riskinsä, varsinkin kun tilanteessasi on lapsia mukana mutta ilman riskejä ei voi mitään voittaakaan. Ja kaikista huonoin vaihtoehto on jäädä sellaiseen parisuhteeseen jossa ei saa minkäänlaista tyydytystä. Mieti tarkoin mutta älä liian kauan.
Tässä on vaan nyt ongelmana se, että kun vastapuoli ei uskalla mitään. Hän on liian kiltti tälläseen. Hänet on kerran jätetty ja hän on ollut asian takia kovilla. Lapset jäi hänelle ja ex-vaimo lähti entisen aviomiehensä luokse. Sen jälkeen hän etsi epätoivoisena elämänkumppania(valitettavasti en silloin sattunut kohdalle). Tiesin tilanteesta, mutta hallitsin silloin itseni ja kun en ollut hänen kanssaan missään tekemisissä, niin se ei koskettanut minua silloin sen enempää. Hän oli vuoden yksin ja sitten avioitui tämän venäläisen naisen kanssa. Mutta tosiaan tavattuani hänet, huomasin, että tämä mies on asioidensa kanssa aivan yksin ja se kolahti. Kertakaikkiaan. Mutta mitähän minun pitäisi nyt tehdä? Haluaisin hänet omaksi rakkaakseni ja tämän olen hänelle ilmaissut hyvin selvästi. Mehän ei seurustella millään tavalla ja hän on naimisissa. Ei kuulemma tarvii minulta mitään viestejä, mutta kun kysyn, että eikö hänellä ole minua kohtaan mitään tunteita, hän on vaan hiljaa. Että sellanen tapaus on minun vanha suola.
Itseasiassa olen kysynyt ihan suoraan, että eikö sillä ole sinulle mitään merkitystä, että minä rakastan sinua. Saattaa vastata jotakin, mutta ei kysymykseen.
vastavuoroisesti kerro sinulle mitään?
Voisiko ihan totta olla niin että on mies onneton liitossaan tai ei, hänen maailmankuvaan ei sovi pettäminen eikä hän sinua siksi ajattele edes minään vaihtoehtona? Ei raaski sitä sinulle sanoa, ja siksi on ennemmin hiljaa...
yhteydenototkin kulkevat sinulta hänelle päin, eikö sekin jo jotain sinulle kerro? Miehen kiltteys tuntuu sinusta jotenkin omituiselta, sinua ehkä harmittaa että mies ei uskalla toimia halujensa mukaan?
Oletko ajattelut että mies parhaillaan toimii juuri halujensa mukaan? Ei halua pettää. Et tunnu tätä sisäistävän ollenkaan. Toki mies voi muistella menneitä ja muistaa sinut lämmöllä. Ei se kuitenkaan tarkoita että hän ajattelisi vaihtavansa nykyisen vaimonsa sinuun, sinäkin varattu nainen, kun ei se kerran tunnu sopivan hänen moraalilleen.
Entisessä elämässäni vielä keväällä minäkään en ymmrtänyt ollenkaan naisia, jotka käyttäytyy näin. Nyt alan kohta ymmärtää jopa Susan Kurosta. Minun on vaan hirveä vaikea ymmärtää, että tämä mies haluaisi elää venäläisen, huonosti suomea puhuvan naisensa kanssa, loppuelämänsä ja elää henkisesti köyhää elämää. Viikot töitä, viikonloppuisin olut ja tv. Nykyinen mieheni on erittäin seurallinen, meillä on laaja ystäväpiiri ja paljon monenlaista touhua, lähdin hänen mielikseen tanssikurssillekkin. Hän ei juurikaan käytä alkoholia, on erittäin hyvä isä lapsille jne. mutta kun tämä ei ole enää se, mitä minä haluan. Tämä vanha on täyttänyt joka soluni ja vienyt sydämeni mennessään. Meillä oli viikonloppuna nuorimman tyttären 7-vuotissynttärit ja kyllä minun käytöksestäni huomasi, että en ollut ihan läsnä. Vaikka omasta mielestäni pärjäsinkin aika hyvin, niin kyllä vieraat vaistosi. Tänään laitoin vanhalle suolalle aika rankan viestin ja nyt olen loppuviikon hiljaa ja annan hänen sulatella sitä. Lambretan ajatuksia jonkin verran lainasin viestiin, tykkäsin siitä.
sotket kaikkien elämän.
Mistä tiedät ettei venäläinen nainen ole vaikka miten fiksu? Siellä maassa sentään lukevat tavallisetkin ihmiset kirjoja.
Ei vielä huono kielitaito tee ihmisestä tyhmää tai alkeellista.
Venäläisillä naisilla on usein paljon enemmän sydäntä, käytöstapoja ja elämän viehättäväksi tekevää naisellisuutta kuin suomalaisilla kalseilla eukoilla.
Nyt härräät tämän miehen kimpussa kuin herhiläinen ja väheksyt hänen vaimoaan. Onko muka oma elämäsi niin tasokasta? Tanssikurssit ja laaja "seurapiiri=todennäköisesti jokseensakin tyhjää lärpätystä=ei sen fiksumpaa).
Anna ihastuksesi rauhassa rakentaa avioliittoaan ja palaa itse oman hyvän miehesi luo. Lapsetkin kärsivät tuuliviireilystäsi.
Haluatko että molempien perheiden lapset joutuvat (miehen osalta jo kolmannen kerran!!!) outoihin oloihin ja jätetyt jäävät itkemään.
Tunnut itsekkäältä lärpältä, joka vain haluaa tuntea olevansa vastustamaton, kun alkaa läskit kasaantua lasten jälkeen ja elämä tuntuu mälsältä "tasokkaista" tanssikursseistasi huolimata.
Eihän ne venäläiset sen kummempia tietenkään ole kun mekään. Tämä on ent.kaupallinen nainen ja kieltämättä SE on se juttu, jonka vuoksi minä en häntä pysty arvostamaan. Kyllä pitää nyt varmaan hyvänä ja on saanut oman elämänsä suht järjestykseen, hän opiskelee ja mies kustantaa kaiken. Mutta ei tässä ole rahasta kyse, ei todellakaan. Oikeastaan hänellä on taloudellisesti tiukkaa. No sitten minä, itsekkyyden tunnistan. Läskit on tässä vauhdissa lähtenyt. Aloitan jokaisen päivän reilun tunnin juoksu-kävelylenkillä ja aamupulahduksella järvessä. Tämän jälkeen aamutoimet, lapset ylös, kouluun ja töihin. Näin olen toiminut koko kesän 7 päivää viikossa. Itsekäs olen, kun haluaisin hänet omaksi rakkaakseni ja olisin valmis luopumaan hänen vuokseen paljosta.
Eli ite kans kirjottelin aikasemmin samankaltaisesta aiheesta eli törmäsin ensirakkauteeni ja se oli sydämen menoa se :) meillä mieheni kanssa 2 lasta ja ollaan siis naimisissa mutta itse en ainakaan ole onnellinen ja mieheltäni kysynyt tätä ja sanonut että voisi kai ne asiat paremminkin olla..En vaan tiedä pitäisikö heittäytyä suhteeseen vai jatkaa tutusti ja turvallisesti..Tai voiko sitä turvalliseksi sanoa kun mies on lyönyt monesti aivan sinne sairaalakuntoonkin asti :/ onneksi näitä "kohtalotovereitakin" löytyy :)
Minua ei ole koskaan lyöty ja siksi on varmaan helppo sanoa, että sitä ei tarvitse hyväksyä. Kukaan ei saa kajota väkisin toiseen millään tavalla. Mutta tähän varsinaiseen asiaan. Se lohduttaa, kun on kohtalon tovereita. Kukaan ei voi oikeasti auttaa näissä asiossa, mutta se helpottaa oloa, kun voi jonkun kanssa purkaa tuntojaan. Minulla on hyviä ystävättäriä, jotka tietää tilanteesta, mutta kyllä tekin siellä autatte omalla tavallanne minua selviämään tästä kriisistä. Minä teen väärin tässä asiassa, tiedän hyvin, ahdistelen häntä viesteilläni. Hän tänään jopa vastasi minulle ja sanoi, että hän ei olisi minun kanssani yhtään onnellisempi kuin on nykyisin ja vaikka hän olisi vapaakin, ei hän minuun puuttuisi. Minä olen oikeasti aina ollut järkevä ihminen, mutta tämän kohdalla järki on ollut kaukana. Kysyin häneltä että voiko minun vaistot ja tunteet olla niin väärässä, ei enää tullut vastausta. Jospa huomenna. Minun pitäisi jo varmaankin masentua tälläsestä viestistä, mutta minä vaan jatkan.
Anna jo sen miehen olla rauhassa!
Kyllähän tuosta jo voi päätellä, että sinä et häntä enää nykyhetkessä säväytä. Etupäässä ahdistelet häntä tekstiviesteilläsi,niinkuin itsekin sanoit. Teet hallaa ITSELLESI. Viestisi eivät saa häntä ratkeamaan sinuun, vaan etäännyttävät hänet sinusta vain entistä kauemmas!! Joten lopeta jo.
Luin tämän viestiketjun läpi nopeasti, ja jäi käsitys, että on periaatteen mies, varmaan hyvin kiltti ihminen. Mahdollisesta yhteisestä menneissyydestänne huolimatta ei varmaankaan arvosta naimisissa olevaa naista, joka alkaa ahdistelemaan "vierasta" miestä.
Oletko ajatellut asiaa niin päin, että riippumatta siitä, onko onnellinen venäläisen kanssa vai ei, häntä ei kiinnosta sekaantua SINUN avioliittoosi?? Sinullahan on aviomies.
Joidenkin kunniallisten miesten omanarvontunnolle tai ylpeydelle ei vaan sovi alkaa vokotella TOISEN MIEHEN vaimoa, kokevat sen nöyryyttävänä ja hölmönä ja arvoaan alentavana. Ja lisäksi tämä mies tietää, että sinulla on lapsiakin. Sen sijaan, että lankeaisi pauloihisi viestiesi perusteella, saattaakin hän alkaa halveksia sinua. Vaikuttaa sellaiselta luonteelta. Jos todella rakastat, niinkuin sanot, kunnioitat hänen näkemyksiään ja maailmankuvaansa ja vaikenet ja väistyt! Mitä oikein odotat? Että hän jättää venäläisvaimonsa ja vaatii sinua jättämään miehesi? Höpsistä, tämä mies ei varmaankaan tee niin. Ja jos sattuisi niin, että tekisi, niin haluaisitko itsellesi miehen, jonka pään olisit väkisin kääntänyt, jolla olisi huono omatunto muiden loukkaamisesta, ja joka koko jutun ansiosta olisi menettänyt omanarvontuntoaan, eikä juurikaan kunnioittaisi sinua??
Jos teidät todella on tarkoitettu toisillenne, se tapahtuu joskus toisessa ajassa kunniallisella tavalla.
En vedä hatusta tätä tarinaa. Olen ollut itse jokseenkin samantyylisessä tilanteessa joskus samanluontoiselta vaikuttavan miehen kanssa, joka ei edes ollut naimisissa, vaan avoliitossa. Ymmärrän asiaan liittyvät tunteet, enkä halua ärsyttää, mutta kokemuksesta voin sanoa, että 99 %:lla varmuudella tuosta ei tule yhtään mitään.
Hän ei vastaa viestiisi, koska ei enää tiedä, mitä sinulle sanoa. Ja vastaamattomuus on kokemukseni mukaan tehokkain keino etäännyttää ei-toivottu ihailija.
Onhan tämä kauheeta. En yhtään kiellä sitä. Hyvä Terveys lehdessä oli erinomainen artikkeli aiheesta salamarakastuminen ja tunnistin tästä itseni ihan täysin. Lienekkö sitten puolustus hyvä vai ei. Minulla tämän lienee laukaissut tämä selvittämätön asia nuoruudesta sekä se, että erittäin läheinen, paras ystäväni, sairastui syöpään ja kuoli kaksi vuotta sitten. Häneltä jäi neljä pientä lasta. Tämä oli kova juttu meidänkin perheelle. Sen jälkeen ei oikein mikää ole tuntunut miltään. Nyt sitten tapahtui tämä ja johan alkoi tuntua. Tämä on jollakin tavalla verrattavissa alkoholismiin tai huumeisiin ja täytyy sanoa, että koko kesän on olo ollut kuin olisi kolmen promillen humalassa. Se artikkeli kannattaa lukasta. Tälle taitaakin löytyä syy tälle pakkomielteelle.
Niin se voi olla, että tällaisten pakkomiellerakkauksien takana on jotain muutakin.
Kertomasi ystäväsi kuolemasta ja rankasta kokemuksesta on hyvä laukaiseva tekijä, ja yksi syy "hulluuteen" varmasti. Ihminenhän hakee kriiseissä erilaisia selviytymiskeinoja, ja jotain turvaa tunnetasolla. Mitä jos koettaisit vaihtaa "turvan" omaan aviomieheesi, koettaisit lähentyä hänen kanssaan uudestaan..?
Itselläni "pakkomiellerakkauden" perään itkeminen laukesi burn-out tilanteessa. Aloin silloin käsitellä kaikkia elämässäni tapahtuneita juttuja ja menetyksiä. Muistan, että työterv.lekuri sanoi, että suremalla tätä yhtä menetettyä rakkautta ja koettamalla saada häntä epätoivoisesti takaisin suren ja käsittelen samalla muitakin kovia menetyksiä, joita ollut. Kaikki kulminoitui tähän yhteen ihmiseen. Uskoin, että näin varmaankin oli..
Tietty on totta, että tällä ihmisellä on täytynyt olla paljon vaikutusta tunnetasolla, tunne on ollut minussa tosi syvällä, kun hän nousi niin suureen käsittelyyn juuri burn-out ja masennusvaiheessani.
Mutta kun aloin selviytyä loppuunpalamisesta ja saada elämäniloa muutenkin takaisin, aloin päästää taas hänestäkin irti, ja pikkuhiljaa unohtaa. Nykyisin hän ei vaikuta jokapäiväiseen elämääni millään tavalla, vaikka olen nyt yksineläjäkin.
Uskon toki, että hän on merkinnyt minulle enemmän kuin muut tapaamani miehet, mutta uskon (melkein) yhtä varmasti, että voin olla yhtä onnellinen jonkun muunkin kanssa, ja annan hänen elää omaa elämäänsä.
Kyllä sinäkin löydät elämääsi mielekkyytä muualtakin, kun vaan tarpeeksi tahdot. Otettava vaan järki käteen, niin kalsealta kuin se kuulostaa. Voithan tarvittaessa myös hankkia jotain ammattimaista jutteluapua, käsitellä ystävän kuolemaa ja tyhjyyden tunnetta, ja samalla tätä rakkauttakin.
Minua parit terapiakerrat ainakin auttoivat. Ulkopuolisen avulla sai sopivasti etäisyyttä oman pääkopan sisällä velloviin asioihin, ja osasi siirtää juttuja oikeille paikoille.
Olin alkuviikolla lenkillä ja siellä ajattelin yksin kävellessäni tilannetta taas kerran. Tuli ajatus, että toivon mieheni tulevan etsimään minua ja hakevan kotiin. Mutta kun hän tiedä missä minä olen. En tiedä kuinka tästä selviän, mutta kyllä tässä vielä mahdollisuuksia kuitenkin on. Yritän vielä saada vanhan suolan puhumaan kanssani asiat selväksi. Se on mielestäni ainut tapa vapautua hänestä, selvittää niin vanhat asiat kuin nykyiset tunteet. Ei helppoa mutta välttämätöntä. Laitin vanhalle suolalle kopion mainitsemastani artikkelista työkaverin välityksellä, hän oli lukenut sen, mutta piti sitä "hömpötyksenä johon uskoo ken tahtoo". Mutta minulle se selvitti paljon omaa käyttäytymistäni ja olen paljon rauhallisempi kuin pitkään aikaan. Eli ymmärrän itseäni vähän paremmin, mutta asiat on puhuttava, vaikka vaikeaa onkin. Sen jälkeen pystyn luultavasti rakentamaan elämääni uudestaan perheeni kanssa. Aviomieheni tuli yhtenä iltana iltavuorosta puolen yön jälkeen nukkumaan ja alkoi katsoa pornoa telkkarista. Olin järkyttynyt. Kaikesta huolimatta. Vaikka en hänen kosketustaan ole sietänyt koko kesänä. Pornoa. Äänien kanssa. Minä nukuin ja suljin silmäni ja korvani. Tehköön nyt mitä lystää, minua ei kertakaikkiaan nyt vaan kiinnosta yhtään. Loukkaannuinkin. Kaikenlaista. Minä en pysty mihinkään sellaseen...yritä nyt ymmärtää.
hyvä, jos saa asiat käsiteltyä sen vanhan suolan kanssa. Sehän olis ideaalitilanne. Ymmärsin vaan, että hän ei vaikuttanut oikein halukkaalta siihen..?
Itse koin asioiden selvittämiseksi sen, että vanha suolani teki tekstiviestissä selväksi, ettei aio jättää nykyistään ja toivotteli hyvät jatkot. En mä siinä enää väkisin yksinkertaisesti pystynyt enempään. Totta kai olis ollut ihanaa jutella kasvotusten, mutta en enää kyennyt sitä pyytämään, torjunta tuli jo selväksi, ja siksi vaan tyydyin kohtalooni, ja käsittelin asiat yksikseni ilman häntä. Ajattelin, että kyllä hän tulee luokseni, jos todella haluaa tulla, mutta ei koskaan tullut.
Meilläkin oli yhteistä tunnehistoriaa ja kesken jääneitä asioita, joten ei se helppoa ollut rakentaa kaikkea uudelleen, ja tiedän, että jos nyt taas näkisin hänet uudelleen, tulisi uusi kuohunta.
Mutta väkisin en ala mitään vääntämään, jos toinen selvästi osoittaa, että ei (syystä tai toisesta) ole siihen halukas. Hänellä on kuitenkin näkemykseensä (oli sen syy mikä tahansa) oikeus, vaikka se kauhealta tuntuisikin.
Lycka till. Jospa tilanteesi ratkeaa tavalla tai toisella.
Olemme päässeet jo puhelinkeskustelu-asteelle. Viestitkin kulkee puolin ja toisin, vaikka jossakin vaiheessa todellakin tuntui jo toivottamalta. Vanha Suolani miettii tilannetta, ei tässä kannata kiirehtiä kummankaan, ei tää niin helppoa ole. Hän on hämmentynyt huomiostani. Itsetunto on ollut varsin huono, sanoi minulle eilen, että ei hänessä ole mitään hyvää... Minä olin tehnyt listan huonoista asioista sekä listan hyvistäasioista hänestä. Yritin niillä huonoilla asioilla päästä hänestä eroon, mutta ne hyvät tuntuu painavan kupissa enemmän. Uskon, että kyllä tämä tästä vielä joku päivä ratkeaa ja pääsen hänen kainaloonsa. Mutta täytyy sanoa, että täällä kotioloissa on todella vaikeaa. Samahan se missä sitä yönsä viettää, mutta en tiiä miten pitkään mies jaksaa katsoa minun touhuja. Yhteistä on niin paljon, koti - lapset - työ, todella iso asia josskin vaiheessa edessä. Mutta tää on sen väärti.
Minulla on aikalailla samanlainen tilanne., Tapasimme ex:n kanssa, molemmilla omat liitot, mutta tunteet nyt todella syviä. Välillä sähköposteillaan, välillä tekstaillaan, sitten taas taukoa ---mietitään onko tämä viisasta. Jotenkin oma jaksaminen on nyt tosi tiukoilla, kun pitää vetää tätä kotihommaakin. Jos vaan luovuottaisin, ja yrittäisin hoitaa nykyisen suhteen kuntoon tai ainakin jotenkin paremmalle tolalle. Ahdistaa odottaa viestejä, kun en tiedä mitä toinen tekee tai ajattelee, haluaako jatkaa jne. Loukkaammeko van toisiamme, vaikka selvästi tunteet on voimakkaita?
Kyllä tässä käy läpi monenlaisia tunteita. Välillä ahdistaa ja välillä sitä hymyilee kaikille vastaantulijoille, vaikka ei ole mittää syytä. Kotona asiat on huonosti. Lapsien kanssa vielä menee joten kuten, ovat onneksi sen verran isoja ja fiksuja, että ymmärtävät antaa äidille tilaa. Puolisolle ei paljon vitsit lentele eikä huumori kuki yhtään. En pysty mihinkään yhteiseen tällä hetkellä. Luovuttaminen ei käy mielessä, tämä tunne jonka on saanut kokea, on niin voimia antava. Tätä alkoi toukokuun lopulla. Puoliso on tälläkin viikolla todennut useamman kerran, että jokuhan sinulla on...en ymmärrä. Minä vaan olen hiljaa. Kyllä minä tässä joku päivä tulen avautumaan, mutta vielä ei aika ole tälle kypsä. Sitä en osaa sanoa, mitä sitten tapahtuu, mutta jos minulla ei ole häntä kohtaan tunteita niin onhan se sanottava. Olen sitä mieltä, että jos rakastat miestäsi, hoida ihmeessä asiat kuntoon hänen kanssaan. Minä en siihen kykene, valitettavasti. Olen nyt pari kertaa puhunut puhelimessa vanhan suolan kanssa. Ei tilanne siihenkään suuntaan ole juuri muuttunut, kyllä hänellä on kiinnostusta, mutta... ero on raskas prosessi ja en tiedä, onko hänestä siihen tässä hetkessä.