Kirjoitan tässä suhteestani, joka ahdistaa ja tuntuu jollainlailla pakkopullalta, mutta toisaalta...
Olen hieman alle kolmekymppinen mies. Olemme avovaimoni kanssa seurustelleet vajaat 10 vuotta ja asuneet yhdessä muutaman vuoden. Viimeiset 2 vuotta on suhteessa ollut jatkuvasti (vähintään parin kuukauden välein kriisi) enemmän tai vähemmän ongelmia ja melko suuria erimielisyyksiä. Lisäksi olen jo viimeisten n. 3 vuoden aikana huomannut tunteideni kumppaniani kohtaan hitaasti 'kuihtuneen'. En siis enää tunne samallalailla kuin ennen suurta rakkautta tai halua häntä kohtaan. Välillä tuntuu, etten tunne mitään. Rakastan häntä edelleen erittäin paljon, mutta en ehkä enää niinkään romanttisessa mielessä. Olen kuitenkin erittäin kiintynyt avovaimooni ja enkä haluaisi satuttaa häntä.
Ongelmana on ahdistus, jota koen kun en pysty vastaamaan kumppanini läheisyydenkaipuuseen ja rakkauteen. Ahdistus on jatkunut jo toista vuotta ja välillä menee ihan hyvinkin, mutta sitten ahdistus taas iskee.
En tiedä kuinka toimisin, sillä tuntuu hirveän vaikealta luopua näin pitkästä suhteesta ja ikään kuin aloittaa kaikki alusta vielä tällä iällä, kun perheenperustaminenkin olisi tällä hetkellä mielestäni ihan varteen otettava vaihtoehto (jos siis olisi kumppani, jonka kanssa on hyvä olla). Olen yrittänyt ymmärtää häntä paremmin ja uskoa siihen, että tästä vielä tulee jotain, mutta kaikki asiat eivät ilmeisesti ole sellaisia, jotka saa kuntoon uskomalla/toivomalla.
Ymmärrän, että tilanteen pitkittäminen on todennäköisesti vain väistämättömän lykkäämistä, eikä se ole oikein kumpaakaan osapuolta kohtaan, mutta sitti sisälläni on pieni toivonkipinä paremmasta huomisesta avovaimoni kanssa.
Palkään kuitenkin sitä, että huomaan myöhemmin tehneeni elämäni virheen, jos nyt luovun tästä suhteesta. Lisäksi tuntuu, että on hirveän vaikeaa löytää uutta kumppania vierelleen kun enää ei ole sellaista sosiaalista verkostoa kuin nuorempana kun ehti harrastaa ja puuhailla kaikenlaista. Toisaalta pelkään, että jos vielä jatkamme vaikka pari vuotta niin sitten kolmekymppisenä on kaiken aloittaminen alusta vielä hankalampaa kuin nyt.
En haluaisi satuttaa avovaimoani, mutten toisaalta haluaisi myöskään tukahduttaa itseäni tähän ahdistukseen.
Kommentoikaa te saman kokeneet miten olette selvinneet vastaavista tilanteista. Toki myös muut saavat kommentoida ja antaa asiantuntevia vinkkejään!
-kulkuri
Olen hieman alle kolmekymppinen mies. Olemme avovaimoni kanssa seurustelleet vajaat 10 vuotta ja asuneet yhdessä muutaman vuoden. Viimeiset 2 vuotta on suhteessa ollut jatkuvasti (vähintään parin kuukauden välein kriisi) enemmän tai vähemmän ongelmia ja melko suuria erimielisyyksiä. Lisäksi olen jo viimeisten n. 3 vuoden aikana huomannut tunteideni kumppaniani kohtaan hitaasti 'kuihtuneen'. En siis enää tunne samallalailla kuin ennen suurta rakkautta tai halua häntä kohtaan. Välillä tuntuu, etten tunne mitään. Rakastan häntä edelleen erittäin paljon, mutta en ehkä enää niinkään romanttisessa mielessä. Olen kuitenkin erittäin kiintynyt avovaimooni ja enkä haluaisi satuttaa häntä.
Ongelmana on ahdistus, jota koen kun en pysty vastaamaan kumppanini läheisyydenkaipuuseen ja rakkauteen. Ahdistus on jatkunut jo toista vuotta ja välillä menee ihan hyvinkin, mutta sitten ahdistus taas iskee.
En tiedä kuinka toimisin, sillä tuntuu hirveän vaikealta luopua näin pitkästä suhteesta ja ikään kuin aloittaa kaikki alusta vielä tällä iällä, kun perheenperustaminenkin olisi tällä hetkellä mielestäni ihan varteen otettava vaihtoehto (jos siis olisi kumppani, jonka kanssa on hyvä olla). Olen yrittänyt ymmärtää häntä paremmin ja uskoa siihen, että tästä vielä tulee jotain, mutta kaikki asiat eivät ilmeisesti ole sellaisia, jotka saa kuntoon uskomalla/toivomalla.
Ymmärrän, että tilanteen pitkittäminen on todennäköisesti vain väistämättömän lykkäämistä, eikä se ole oikein kumpaakaan osapuolta kohtaan, mutta sitti sisälläni on pieni toivonkipinä paremmasta huomisesta avovaimoni kanssa.
Palkään kuitenkin sitä, että huomaan myöhemmin tehneeni elämäni virheen, jos nyt luovun tästä suhteesta. Lisäksi tuntuu, että on hirveän vaikeaa löytää uutta kumppania vierelleen kun enää ei ole sellaista sosiaalista verkostoa kuin nuorempana kun ehti harrastaa ja puuhailla kaikenlaista. Toisaalta pelkään, että jos vielä jatkamme vaikka pari vuotta niin sitten kolmekymppisenä on kaiken aloittaminen alusta vielä hankalampaa kuin nyt.
En haluaisi satuttaa avovaimoani, mutten toisaalta haluaisi myöskään tukahduttaa itseäni tähän ahdistukseen.
Kommentoikaa te saman kokeneet miten olette selvinneet vastaavista tilanteista. Toki myös muut saavat kommentoida ja antaa asiantuntevia vinkkejään!
-kulkuri
Vastaukset 23
Vanhimmat
Oletko varma että haluat pilata oman ja mahd. avovaimosi ainoan elämän sillä ettet uskalla erota ja pelkäät yksin jäämistä? Tiedän, sanoin aika karkeasti mutta kumpaa toivot mielummin avokillesi, särkyneen sydämen joka varmasti korjaantuu vai elämän miehen kanssa joka ei välttämättä edes haluaisi elää avokin kanssa? Eron jälkeen menee aikaa ennenkuin elämä palautuu uomiinsa ja uuden suhteen löytymiseenkin menee varmasti aikaa muttei se ole syy elää suhteessa joka ei tunnu hyvältä. Elä elämääsi täysillä kun vielä voit..
Kiitos vastauksestasi.
Juuri noin minäkin sitä yritän itselleni perustella, mutta silti se on niin järjettömän vaikeaa. Sitä kun on kuvitellu, että tässä on se oikea ja suunnitellut elämäänsä jo valmiiksi eteenpäin siltä pohjalta...
Toisaalta taas hölmönä ajattelee, että kun on näin pitkään oltu yhdessä niin se aika on hukkaan heitettyä, jos tämä nyt loppuu. On niin vaikeaa tunnustaa itselleen, että on tehnyt 'väärän valinnan', vaikkei asia oikeasti ole niin vaan meillä on takana monia ihania vuosia.
Ei ole elämä helppoa!
-kulkuri
Mulla oli samanlainen tunne kuin sullakin, ja valitsin eron. Tosin en ollut seurustellut niin kauan kuin sinä. Tuli juuri kuvaamiasi "oireita" tunteet kylmenee, alkaa ahdistaa, alkaa miettimään että onko hän se oikea vai ei? jne jne...
No miten mun kohdalla kävi? Erosta on n. vuosi aikaa ja mielestäni tein elämäni suurimman virheen. Tai sitten ylipääseminen kestää paljon kauemmin kuin vuoden. En pysty ihastumaan tai katsomaankaan muita naisia, enkä edes halua. Koko ajan ikävöin exääni, joka on päässyt yli minusta ja seurustelee.
Nyt kun aikaa on kulunut, tuntuu ne ongelmat joita meillä oli, äärettömän pieniltä, ja toivon että me oltais yritetty enemmän.
Itsepä tieni valitsin...
Vaikea sanoa mitä tollasessa tilanteessa tulis tehdä, toi oli mun tarina. Toivottavasti auttoi edes vähän. Hyvää jatkoa!!!
harkita tarkkaan, koska kyseessä voi olla myös "oma" ongelmasi. Eli kolmenkympin kriisi ja ahdistus vain heijastuu siihen toiseen. Eli mitäs jos tutkiskelisit itseäsi ja katsoisit, mitä löytyy..
Totuus on, että hyvää puolisoa on vaikea löytää ja vaikka hetken aikaa saisitkin kokea sitä alkuhuumaa, niin se ei välttämättä kanna sen pidemmälle. Toisaalta "vanhaankin" suhteeseen voi saada uutta elinvoimaa.
Mitäköhän asioita avovaimossasi on sellaisia, joiden kanssa et halua elää? Voisitko kenties hienovaraisesti keskustella hänen kanssaan niistä? Entäpä hänen hyvät puolensa, mitä jäisit kaipaamaan? Mitä parempaa luulet muualta löytyvän? Kannattaa miettiä näitä ja monia muita kysymyksiä vastauksineen ennen kuin teet lopullisen päätöksesi. Ruoho ei välttämättä ole sen vihreämpää muualla ja yksin voi myös se sama ahdistus jatkua.
Rakkaus kahden ihmisen välillä muodostuu kuulemma kolmesta osasta: Kiintymyksestä, intohimosta ja sitoutumisesta. Ideaalitapauksessa kaikki kolme ovat mukana, ja jos intohimo joskus sammuukin, kiintymys ja sitoutuminen ovat riittävän vahvoja haluamaan olla toisen kanssa yhdessä ja mahdollisuus sen intohimon heräämiseenkin on vielä olemassa!
Kun miettii esimerkiksi omia vanhempiaan tai mitä tahansa varttuneempaa pariskuntaa, on kyllä todella vaikea uskoa että intohimon pyörteissä ja vailla parisuhdekriisejä on kieputtu läpi koko elämän. Yhdessä on vain sinnitelty yli vaikeampien aikojen juuri kiintymyksen ja sitoutumisen vuoksi. Ja silti se omien vanhempien tai isovanhempien rakkaustarina on monen mielestä se maailman kaunein, jos kysytään...(jonkun lehden galluppi tässä jokin aika sitten)
Kiitos kaikille vastanneille. Mielipiteenne ovat hyviä ja miettimisen arvoisia. Seuraavassa vähän lisää ajatuksiani.
Olen miettinyt nimimerkkien yst ja spark esittämiä näkökulmia siitä onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella ja siitä mitä sitoutuminen on.
Tällä hetkellä elän tilanteessa, jossa ajattelen, että kyllä tämä tästä vielä paranee ja se intohimo ja tunteet löytyvät eli käytännössä sitoutuminen ja kiintymys kantavat eteenpäin. Hankalimmalta nykyisessä suhteessa tuntuu se, että avovaimoni 'haluaa omistaa minut' eli että minulla ei ole omaa aikaa eikä aikaa omille ystävilleni. No eipä niitä ystäviäkään enää kauheasti olen melkein 10 vuotta laiminlyönyt heitä, koska olen tehnyt avokilleni mieliksi.
Toinen merkittävä puute suhteessamme on keskustelun puuttuminen. Emme juurikaan keskustele yhteisistäkään asioistamme saati sitten muista asioista. Kaipaan pitkiä keskusteluja - mielenkiintoisista asioista - joita kävin ystävieni kanssa vuosikymmen sitten. Ja kaipaan (entisiä)ystäviäni eli en halua enää vain nököttää kotona kaikkia iltoja.
Jos ajattelen esim. omia vanhempiani niin eivät he toki enää varmasti tunne samoin kuin kymmeniä vuosia sitten kohdatessaan vaan heitä pitää yhdessä juuri sitoutuminen ja kiintymys, mutta toisaalta ajattelen, että olenko nyt alle 30-kymppisenä jo siinä pisteessä, jossa 'valitsen' yhdessä olon kiintymyksen vuoksi vai vieläkö minulla olisi mahdollisuus ja energiaa löytää vierelleni ihminen, jonka kanssa myös intohimo ja suuret tunteet olisivat kuvioissa (ja haalistuisivat pois sitten joskus kun olen 40-kymppinen).
Olen tässä useaan otteeseen ollut jo varma siitä, että tämä homma loppuu, mutta sitten taas koittaa vähän parempi aika ja kaikki menee hyvin, vaikkei edelleenkään tunnu juuri miltään, mutta on muuten ihan mukavaa yhdessäoloa. Esim. eilen kirjoitettuani alkuperäisen viestin tähän ketjuun menin kotiin ja meillä oli oikein mukavaa. Mutta siltikään ei tunnu, että tämä voi jatkua. Toisaalta pelkään nimikerkin m.. kohtaloa eli että huomaan tehneeni elämäni virheen.
Ehkäpä pitäisi vain noudattaa ohjetta: Ellei ota riskejä ei voi saavuttaa mitään.
-kulkuri
Eli sinun täytyy käydä katsomassa, onko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Näin minä olen aina löytänyt tieni takaisin oman mieheni kainaloon. Kotona oli silti paras olla :)
tarkoitatko pettämistä?? sen jälkeen ei ainakaan ole oikein jatkaa nykyistä suhdetta.
Kiitos viestistäsi Kulkuritar.
Olen ehkä hieman naivi, mutta mitenkäs sen tarkistaisin, kun pettäminen ei mielestäni kuitenkaan tule kysymykseen.
Käytännössä siis pitäisi sopia kumppanin kanssa, että saa 'käydä tarkistamassa'. Toinen vaihtoehto on tietysti erota ja katsoa sitten miltä tuntuu ja jos ruoho ei ollutkaan vihreämpää niin sitten yrittää saada vanha suhde lämmitettyä. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei oikein tunnu toimivilta.
Ehkäpä tässä tosiaan on kyseessä 30-kriisi ja halu kokea jotain uutta kun on jo niin pitkään ollut samanlaista.
-kulkuri
En usko että sitä voi sillä tavalla tarkistaa, että käy kokeilemassa vierasta, ellei sitten tarkistusvaihe kestä esim 2 vuotta. Jos nimittäin tapaa jonkun uuden kiinnostavan ihmisen ja ihastuu tähän, niin kaikkihan siinä uudessa viehättää enemmän kuin vanhassa kumppanissa. Kaiken lisäksi alkuvaiheessa tämä uusi näyttää aina itsestään parhaimmat puolensa. Jos aikaa kuluisi pari vuotta eteenpäin, niin sitten on jo tullut toisen huonotkin puolet esille ja ehkä huomaakin, ettei tämä suhde ollutkaan sen parempi kuin entinenkään. Voi olla huonompi tai voi tietysti olla parempikin.
Itse olen sitä mieltä, että jos suhteessa ei ole mitään kauheasti vialla eli kyse on vain kyllästymisestä, niin silloin ei kannata vaihtaa. Vaihtamalla tulee hetkeksi onnelliseksi, sen alkuhuuman ajaksi, mutta samat ongelmat ja ehkä jopa suuremmat, tulevat taas uudessa suhteessa, kun arki koittaa.
Ei tätä asiaa varmasti voikkaan testata ns. pikavisiitillä jonkun muun helmoihin. Vaan testaaminen käytännössä tarkoittaisi sitä, että on lähdettävä ja katsottava olisiko maailmalla jotain parempaa annettavaa. Jos ei niin se on sitten heikompi juttu, mutta on olemassa myös mahdollisuus, että lähteminen olisi käänne parempaan.
En toisaalta näe mitään pahaa siinä, jos vaihtamalla saa edes pari vuotta vielä kokea sitä alkuhuumaa, kunnes sitten asettuu kumppaninsa kanssa aloilleen. Onhan tällöin saanut vielä kerran tuntea sen suuren pakahduttavan rakkauden. Olettaen tietysti, että vielä löytää jonkun uuden ihmisen rinnalleen.
-kulkuri
Hei,toivotan sulle rohkeutta mennä eteenpäin.Itselläni saman kaltainen juttu menossa,joskin emme ole olleet noin kauan yhdessä.Päivä kerralllaan..ratkaisu kyllä löytyy.
Tsemppiä =)
Terve kulkuri
Sun tarinas oli niin tutun tuntuinen, että mun piti kysyä poikaystävältäni että onko hän sen kirjoittanut.
Meillä on siis meneillään samanlainen tilanne. En tosin rajoita mieheni elämää sosiaalisesti, tosin nuorempana tein niin.
Meillä on myös ollut viimeiset 3 vuotta aikamoista taistelua, aina ollaan kuitenkin jatkettu eteenpäin. Nyt on meneillään jälleen kriisi, ollaan käyty jopa juttelemassa ulkopuolisen kanssa suhteestamme. Aloitimme seurustelun 17-v. ja mies sanoo, kuten sinäkin, että hän ei rakasta minua enää kuin puolisoa pitäisi rakastaa.
En tiedä, miten tästä umpisolmusta pääsisi. Kumpikaan ei ole tarpeeksi jämäkkä jättämään, jos kuitenkin saisimme jotenkin sen kipinän takaisin. Olen myös miettinyt isovanhempiamme ja vanhempiamme, miten he pitävät yhtä hyvinä ja huonoina aikoina.
Toivottavasti ratkaisu löytyy ja se on hyvä ratkaisu.
Sinna
Mulla on ihan sama fiilis nykyisen kumppanini kanssa. Intohimo puuttuu ja tuntuu ettei enää rakasta samalla tavalla. Siis rakastan häntä kyllä, mutta en palavasti. Hän myös rajoitti mun elämää pitämällä tiukasti kiinni, kunnes sain tarpeekseni ja aloin jälleen tapaamaan ystäviäni.
Yritin jo kertaalleen lopettaa suhteen, mutta toinen takertui niin kovasti kiinni ett jäin säälistä(ehkä myös siksi ett halusin), mutta tiedän että en voi jatkaa näin. MUHUN SATTUU!!! En ole onnellinen. En tiedä löytyykö sitä "oikeaa" koskaan, mutta en haluaisi tuhota toisen elämää epäröinnilläni. Hän kyllä väittää ettei voi elää ilman mua, mutta se ei ole totta... miten mä voin sit elää tässä suhteessa. Ei saisi sääliä vaan pitäisi lähteä, mutta minkäs teet... haluaisin ett kaikki olis onnellisia.
Olen saanut tähän ongelmaani kahdenlaisia vastauksia sekä tällä palstalla, että ystäviltäni.
Hieman karrikoiden nämä kaksi vastaustyyppiä ovat:
1. Ihmisellä on vain yksi elämä - miksi tuhlata sitä huonossa suhteessa
2. Hyvää kumppania on vaikea löytää, joten jos nykyisen kanssa yhdessäolo onnistuu edes kohtuullisesti niin pidä se
Ongelmana on se, että itsekin asiaa paljon pohtineena olen sitä mieltä, että molemmat noista vaihtoehdoista ovat hyviä ja oikeita omalla tavallaan.
Ensimmäisen noista kohdalla sitä pelkää, että jos nyt eroaa niin tekee elämänsä virheen eikä ikinä löydä ketään muuta jonka kanssa elämänsä jakaisi. Toisaalta taas toivoo, että jos nyt ottaa tämän rohkean askeleen niin siitä alkaa uusi entistä parempi jakso elämässään.
Toisen vaihtoehdon suhteen taas pelkää sitä, että jos nyt jää epätyydyttävään suhteeseen siinä toivossa, että se vielä paranee niin joutuukin pettymään ja ero on edessä kuitenkin viimeistään parin vuoden päästä, jolloin en tuskaillut pari vuotta ei-toimivassa suhteessa ihan turhaan ja heittänyt tämän ajan 'hukkaan'. Toisaalta taas jossain sisimmässä elättelee toivonkipinää siitä, että ehkä kuitenkin jonain aamuna herää ja on taas NIIN rakastunut että on pakahtua!
Sitten vielä tuosta toisen elämän pilaamisesta siihen takertumalla. Olisi varmaan syytä myös ajatella oman elämänsä pilaamista. Itse olen miettinyt, että jatkaisin nykysitä suhdettani, koska en halua loukata kumppaniani, enkä halua aiheuttaa hänelle pahaa oloa. Samalla tosin olen itse ihan rikki ja kuolen sisäisesti. Tämä kaiketi osoittaa, että rakkautta (vaikkakin erilaista kuin aluksi) on vielä olemassa, jos olen valmis uhraamaan oman elämäni kumppanini vuoksi. Se kuinka järkevää ko. toiminta on onkin sitten eri asia.
-kulkuri
ps. Pahoittelen sitä, että näistä vuodatuksista tuppaa tulemaan melko pitkiä, mutta kun ei ole oikein muita hyviä kanavia purkaa pahaa oloaan.
Olen tullut siihen tulokseen, että yksi suurimmista syistä tähän kriisiimme on se, että kumppanini rajoitti suhteemme ensimmäisinä vuosina minun sosiaalista elämääni rajusti.
Käytännössä hän silloin tällöin kielsi minua menemästä jonnekin kavereiden kanssa tai halusi tulla mukaan kun lähdin jonnekin. Useimmiten hän kuitenkin antoi luvan mennä, mutta jäi sitten itse 'kotiin itkemään' perääni ja sain myöhemmin aina kuulla kuinka kurjaa hänellä oli ollut ja mitä kaikkea hän olisi kanssa juuri sillä hetkellä halunnu tehdä kun ollut hänen luonaan. Tämä johti siihen, että vähitellen kaverit ja harrastukset jäivät, sillä halusin että kumppanini on onnellinen. Olin itsekin ihan tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen jonkin aikaa, mutta sitten se alkoi vaivata minua, sillä mielestäni ihmisellä pitää olla muitakin ihmissuhteita kuin työpaikalla ja kotona olevat. Pitää olla muita ihmisiä, jolle voi purkaa huoliaan (esim. koti asioista) ja jotka tuovat tuoreita näkökulmia asioihin ja auttavat pääsemään eroon tavallisesta arjesta.
Olen nyt viimeisen vuoden aikana yrittänyt lämmitellä vanhoja ystävyyksiä ja tuttavuuksia sekä harrastustoimintaa, mutta se tuntuu hirvittävän vaikealta. Lisäksi on kokoajan huono omatunto, kun on poissa kotoa.
Tällä hetkellä tuntuukin, että olisi paljon helpompaa jos voisi aloittaa näiden ystävyyssuhteiden solmimisen ja kaiken muun puhtaalta pöydältä ilman kumppania, joka haluaa omistaa minut ja rajoittaa elämääni rajusti. Silloin tulisi pakostakin hakeuduttua uusien ihmisten seuraan ja keksittyä tekemistä. Ellei sitten jäisi kotiin suremaan tekemäänsä suurta virhettä.
-kulkuri
Kiitos kaikille vastauksista ja kommenteista.
Olisi mukava päästä vaihtamaan vähän syvällisempiä ajatuksia ja kokemuksia vastaavassa tilanteesa olevien ja kanssa, joten jos joku haluaa keskustella kahden kesken niin viestejä voi laittaa tulemaan osoitteeseen:
[email protected]
-kulkuri
ihan samat asiat on minullakin ajatuksissani,mutta kun on perhe(2 lasta) niin on pakko ajatella asioita laajemmalti , eikä vaan itseään. on monta kertaa ollut mielessä ero mutta en haluaisi jättää lapsia "toiselle",sen takia nyt elän tässä ja nyt!!
hei kulkuri...
tuo kuulostaa NIIN tutulta että sain kylmiä väreitä kirjoituksestasi. olen samanlaisessa tilanteessa. tosin erot ovat siinä että olemme seurustelleet kolme vuotta nyt ja meillä on paljon omia menojamme. poikaystäväni on todella kiireinen ollut omien töiden ja harrastustensa takia koko seurustelumme ajan... annan hänen mennä. arvostan paljon omaa vapautta ja omaa "tilaa" suhteessa. otin myös itselleni uusia harrastuksia ja olen luonut suhteita uusiin ystäviin. tämä puoli suhteessamme on siis toiminut loistavasti ja luottamuksella. mutta mutta... myös minä kaipaisin keskustelua. miestäni ei paljon kiinnosta päivittäiset höpinäni.. en saa vastusta jos aloitan kekustelun itseäni kiinnostavasta aiheesta. mies ei vaan ole kovin puheliasta sorttia. välillä hän sitten kysyy miksi olen niin hiljaa kun en enää jaksa yksin höpöttää... en enää jaksa panostaa tähän suhteeseen. myös tuo mainitsemasi intohimo on minun puoleltani aika hiipunutta. tuntuu siltä että miestäni ei kiinnosta minun elämäni ja tekemiseni eivätkä ajatukseni... olen aika reippaasti nuorempi miestäni ja joskus mielestäni se näkyy arvostuksen puutteena.. eli mies pitää ehkä minua vähän "pikkutyttönä"... elän voimakkaasti vaiston varassa ihmissuhteissa. tuntuu että sinulla on samanlaisia piirteitä... se että kaikkea ei osaa selittää sanatarkasti vaan että sen vaan tuntee ja huomaa...
myös muut ajatuksesi tuntuvat kuin omalta kirjoitukseltani... en siis kirjoita niitä tähän uudelleen :) toivon sinun löytävän ratkaisun!! itse ajattelin ehdottaa että muuttaisimme hetkeksi erilleen... juuri sitä testaamista.. onko tämä se tosirakkaus vai ei.. jos on, kohtalo (tai joku muu voima) johtaa meidät jälleen yhteen. voimia ja auringonpaistetta myös sinun elämääsi!!
Hei hymytyttö,
Meillä tosiaan taitaa olla samanlaisia ajatuksia. Haluaisin elää enemmänkin tunteen ja vaiston varassa, mutta tällä hetkellä elän 'järjellä' ja se kai tässä ahdistaakin.
Olen itsekin miettinyt voisiko tuollainen väliaikainen ero olla ratkaisu tähän ongelmaamme. Jotenkin vaan tuntuu, ettei homma toimisi mikäli toinen muuttaisi pois yhteisestä kodista, sillä se tuntuu jotenkin niin lopulliselta ja jotta voisitte molemmat elää omaa elämäänne pitäisi yhteisestä kodista oikeasti viedä pois kaikki sen pois muuttavan osapuolen tavarat, sillä käytännössähän kokeileminen tarkoittaisi sitä, että etsisi muita ihmissuhteita elämäänsä ja kokeilisi miltä ne tuntuvat ja sitä kautta voisi sitten peilata entistä suhdetaan ja sen toimivuutta.
Lisäksi tuntuu, että on olemassa ihmistyyppi, joiden elämä on (jatkuvaa) yhteen ja erikseen muuttamista, mutta silti (tai siksi) homma ei todellakaan toimi.
Ratkaisu tuollaiseen testaamiseen saattaisiolla jonkinlainen ulkomaankomennus työn puolesta tai vaihto-opiskelu tms.
Toivottavasti löydätte suhteeseenne hyvän ratkaisun! Keep on smiling!
-kulkuri
ps. Jos haluat vaihtaa ajatuksia tästä aiheesta tai haluat muuten vaan keskustelukumppanin niin osoitteeni on [email protected]
Lopputulos kaiken tämän pohdinnan ja tuskailun jälkeen on se, että joko jatketaan yhdessä tai sitten erotaan.
Mikäli jatketaan yhdessä on lähtökohtana se, että asiat saadaan selvitetyksi ja elämä jatkuu onnellisena tästä eteenpäin. Riskinä on tietysti se, että sama ahdistus ja sitä kautta tuskailu tulevat takaisin aikaa myöten.
Jos ajatellaan eroamista niin siinä käytännössä aina toinen jättää toisen (tai eroaminen ainakin tapahtuu toisen aloitteesta, vaikka siitä yhdessä päätettäisiinkin), ellei sitten molemmilla ole samanlaiset tunteet ja näin saadaan sovittua yhdessä että erotaan.
Tämän palstan kommenteista on välittynyt mielipide, että on helpompi jättää kuin olla jätetty ja tästä syystä jotkut päättävät suhteensa jo hyvissä ajoin ennen ongelmien kärjistymistä oikeasti isoiksi, jotteivat vaan tulisi jätetyiksi. Mielstäni tällainen toiminta on kaikkea muuta kuin järkevää, vaikka tiedän omasta kokemuksestani, että jätetyksi tuleminen sattuu kun itse on rakastunut!
Asiaa voisi ajatella myös niin, että jättäminen on vaikeampaa, koska silloin tietää satuttavansa jätettävää osapuolta.
Omassa tilanteessani tuntuu, että olisi paljon helpompaa, jos tulisi jätetyksi, koska silloin ei tarvitsisi itse ottaa sitä askelta, jonka viisaudesta ei ole varma. Lisäksi olisi helpottavaa, jos asian vatvominen loppuisi ja pääsisi jatkamaan elämäänsä.
Omassa tilanteessani olen huomannut vetäytyväni erilleen kumppanistani ja jollainlailla kasvattaneeni muuria väliimme. Olen siis varmaankin alitajuisesti jollainlailla 'pyrkinyt' siihen, että kumppanini jättäisi minut, jotta minun ei tarvitsisi tehdä päätöstä. Asiaa tarkemmin ajatellen on käytökseni melko raukkamaista, mutta kun keskustelu ei välillämme kunnolla toimi, emmekä pysty selvittämään tällaisia asioita puhumalla niin tuntuu, etten muutakaan voi.
Mitä mieltä arvon foorumilaiset ovat jättämisestä/jätetyksi tulemisesta?
-kulkuri, [email protected]
Nyt asia on edistynyt siten, että olemme avopuolisoni kanssa keskustelleet asiasta. Itseasiassa tästä on nyt keskusteltu jo useampana iltana peräkkäin ja tuntemukset ovat ailahdelleen laidasta laitaan. Olemme käyneet läpi suhdettamme sen alkuajoista lähtien.
Tunteet ovat tällä hetkellä sekavat; toisaalta on helpottavaa kun toinen nyt tietää mitä ajattelen ja miltä minusta tuntuu, mutta toisaalta on todella ahdistavaa kun ilmapiiri kotona on tästä johtuen todella erikoinen. Jotenkin tuntuu, että nyt molemmat ottavat etäisyyttä ja olemme jollainlailla vieraita toisillemme.
Nyt on sellainen olo, että tähän on saatava jonkinlainen ratkaisu suhteellisen pian, sillä tällaisena tilanne on varmasti molemmille todella ahdistava.
-kulkuri
ps. Kävi sillälailla, että tuossa päivänä eräänä puolisoni kertoi lukeneensa Suomi24:n foorumeita ja löytäneensä sieltä tutun kuuloisen tarinan. Hän tietysti kysyi olinko minä sen kirjoittanut ja olinhan minä. Kysyin vastavuoroisesti oliko se hyvä vaiko huono asia ja ilmeisesti hän piti hyvänä sitä, että olen yrittänyt selvittää tunteitani ja hankkia apua tähän ongelmaan.
Kyllä kuulosti tosi tutulta sinun ja muiden kokemukset!
Olen seurustellut parikymppisestä poikaystäväni kanssa. Yhdessä ollaan oltu reilu 5 vuotta, josta noin puolet asuttu yhdessä. Nyt tuntuu, että homma on omalta kohdalta ohi, mutta miksi eroaminen on niin vaikeaa?
Mää oon miettinyt mahdollista eroa jo yli vuoden, välillä kylläkin en niin paljon. Mietin, että kun on näinkin kauan oltu yhdessä, niin ei viitsisi heittää kaikkea hukkaan. Todellisuudessahan yhdessäoltu aika ei mene hukkaan. Se on vaan se elämänvaihe, jonka on viettänyt kyseisen henkilön kanssa. Mutta siltä se joskus tuntuu. Toisaalta jos jatkaa vuosia ja samalla miettii, että asiat voisi olla toisin, niin siinä menee kyllä vuodet hukkaan.
Mää oon tehny miettimis ja surutyötäkin jo pitkään. Eilen sain sanottua, että mun pitäis varmaan kokeilla elämää yksin. Poikaystävä oli ihan ymmällään, kun luuli, että meillä menee hyvin. Oli kamalaa satuttaa sitä. Se ei haluaisi, että kaikki päättyy. Nyt on helpottunut olo, kun se tietää mikä on tilanne. Mutta niinkuin sanoit, niin nyt on aika outo tunnelma. Mun pitäis nyt päättää meidän molempien elämästä. Lähdenkö vai en. Vaikeaa! Ei oikein pysty olla toista lähellä ja on jotenkin väkinäistä.
Oon oikeastaan jo päättänyt, että lähden. Mutta sitten taas epäröin. Olen varma, että selviäisin. Mutta en haluaisi loukata poikaystävää. Se ei ole tietysti riittävä syy jäämään, mutta... Joskus toivoisi, että olisi sydämetön ja tekisi vaan kaiken muista piittaamatta. Mutta ei se multa ainakaan onnistu.
Mites sulla Kulkuri? Miten menee? Toivon sulle ja itellenikin, ettei pää pian poksahda! ;) Tsemppiä!