Onko muilla mielessä pidemmän liiton/liittojen tai niiden jälkeisten suhteiden jälkeen, että mitä jos en haluakaan enää suhdetta, ainakaan tiivistä sellaista? (ei ihan paras mahdollinen lause)
Mitä ajattelette muut, joita on alkanut "pelottaa" ajatus toimimattomasta suhteesta? Pelko siitä, että alkaa suhde, jossa ennen pitkää syystä tai toisesta alkaa ajattelemaan tyyliin - joko taas tätä, ja tätä jne.
Itselläni ollut ns. kunnon suhde viimeksi n. vuosi sitten. Alkaa lähestyä yksin olemisen enkka. Ja mitä kauemmas olen päässyt viimeisestä suhteestani, sen vahvemmin on alkanut itää ajatus
"olisinko sittenkin mielummin yksin" (ei tarkoita yksinäisyyttä).
Olen huomannut yhä useammin katselevani naisten kuvia (treffipalstalla) ja naisia kaduilla tai työpaikalla tai missä vaan jo melkein pelonsekaisin tuntein. Liioittelua, mutta ei niin kaukaa haettua kuitenkaan. Tietenkin vastaan tulee mielenkiintoisiakin naisia,joista vielä saattaa ajatella "millainenkohan tuo nainen olisi". Mutta tuntuu vain yhä harvemmin käyvän niin.
Jokaisen suhteen loputtua on tietenkin aina tunne, ettei voi mitenkään koskaan milloinkaan enää löytää ketään. Ehkä tämä tunne on alkanut
jäytää jollain uudella tavalla, jalostunut negatiivisessa mielessä jo melkein peloksi asti?
Peloksi oman itsensä rikkomisesta.
Kait se on toisaalta varovaista viisautta, ja toisaalta viisasta varovaisuutta (lause joka ei kerro oikeasti mitään - kuvaa kait olotilaa), ettei enää syöksyisi tuntemattomaan pää edellä. Sanoo mies, joka on tähän asti pitänyt itsestään selvyytenä seurustelua tai yhdessä asumista. En kuitenkaan ikinä ole seurustellut seurustelemisen vuoksi.
Sitten seksistä, rakastelusta ja toisen ihmisen ihosta. Ne ovat aina olleet todella tärkeitä.
Miten niistä voi olla erossa? Jos halu noiden asioiden suhteen alkaa huveta, silloin alan olla
tosissaan huolissani. Halut ja kyvyt tallella ihan niinkuin ennenkin, ja tuskin ihan äkkiä mihinkään katoavat.
Eli ristiriita on valmis, jos tämä tunne vielä kasvaa.
Ja kun nyt viimeistään on oppinut sen, ettei se onni tule mistään muusta kuin itsestä...
Ja kun on hyvä olla..toisaalta...Ja kun sen seksin saaminen ei ole missään kiven alla, ja kun kuitenkin se on parasta hyvässä suhteessa...
Mitä ajattelette muut, joita on alkanut "pelottaa" ajatus toimimattomasta suhteesta? Pelko siitä, että alkaa suhde, jossa ennen pitkää syystä tai toisesta alkaa ajattelemaan tyyliin - joko taas tätä, ja tätä jne.
Itselläni ollut ns. kunnon suhde viimeksi n. vuosi sitten. Alkaa lähestyä yksin olemisen enkka. Ja mitä kauemmas olen päässyt viimeisestä suhteestani, sen vahvemmin on alkanut itää ajatus
"olisinko sittenkin mielummin yksin" (ei tarkoita yksinäisyyttä).
Olen huomannut yhä useammin katselevani naisten kuvia (treffipalstalla) ja naisia kaduilla tai työpaikalla tai missä vaan jo melkein pelonsekaisin tuntein. Liioittelua, mutta ei niin kaukaa haettua kuitenkaan. Tietenkin vastaan tulee mielenkiintoisiakin naisia,joista vielä saattaa ajatella "millainenkohan tuo nainen olisi". Mutta tuntuu vain yhä harvemmin käyvän niin.
Jokaisen suhteen loputtua on tietenkin aina tunne, ettei voi mitenkään koskaan milloinkaan enää löytää ketään. Ehkä tämä tunne on alkanut
jäytää jollain uudella tavalla, jalostunut negatiivisessa mielessä jo melkein peloksi asti?
Peloksi oman itsensä rikkomisesta.
Kait se on toisaalta varovaista viisautta, ja toisaalta viisasta varovaisuutta (lause joka ei kerro oikeasti mitään - kuvaa kait olotilaa), ettei enää syöksyisi tuntemattomaan pää edellä. Sanoo mies, joka on tähän asti pitänyt itsestään selvyytenä seurustelua tai yhdessä asumista. En kuitenkaan ikinä ole seurustellut seurustelemisen vuoksi.
Sitten seksistä, rakastelusta ja toisen ihmisen ihosta. Ne ovat aina olleet todella tärkeitä.
Miten niistä voi olla erossa? Jos halu noiden asioiden suhteen alkaa huveta, silloin alan olla
tosissaan huolissani. Halut ja kyvyt tallella ihan niinkuin ennenkin, ja tuskin ihan äkkiä mihinkään katoavat.
Eli ristiriita on valmis, jos tämä tunne vielä kasvaa.
Ja kun nyt viimeistään on oppinut sen, ettei se onni tule mistään muusta kuin itsestä...
Ja kun on hyvä olla..toisaalta...Ja kun sen seksin saaminen ei ole missään kiven alla, ja kun kuitenkin se on parasta hyvässä suhteessa...
Vastaukset 32
Vanhimmat
sitten, reilu vuosi sitten seurustelin 4 kuukautta ja nyt mietin samaa kuin sinä. Vaikka tavallaan tapailen yhtä ihmistä, harvakseltaan muutaman kerran kuukaudessa. Eikä meillä ole oikeastaan, sellaista keskusteluyhteyttä, kumpikin touhuaa omiaan kun ei olla yhdessä, eikä selvitetä tekemisiämme. Seksiäkin on todella harvoin.
Kannattaako alkaakaan seurustella "vakavasti" Seksiä on saatavissa ihan kyllin, vaikka naisena ei voikaan olla "leväperäinen"
Jotenkin sitä on tottunut olemaan yksin, päättämään menemisistää ja asioistaan yksin, ilman että tiedustelee toisen mielipidettä joka jutusta.
Vaikka välillä onkin todella järkyttävä ihmisen ikävä, haluaisi että joku olisi vieressä, iho iholla.
Miehiä en ainakaan pelkää, mutta kaikkea muuta pelkäänkin: jos suhde epäonnistuu taas, siis epäonnistun ihmisenä, etten kelpaa tällaisena kuin olen yms...
No, minä kyllä mietin miehistä olisikohan tuosta ihmisestä elämään kanssani, kestäisinköhän hän pidemmän päälle, kestäisikö hän minua...
Kivaa syksyä kuitenkin
Kiiti vastauksesta!
Eron ja sen jälkeisen ensimmäisen suhteen jälkeen
(varsinkin noin lyhyen) on vasta alkumatkalla uuteen elämään. Niin itse sen näen, mutta enhän voi tietää mikä tilanteesi tarkemmin ottaen on.
Jos olisin jättänyt ensimmäisen suhteen jälkeen kaiken siihen, olisin jäänyt ilman just niitä parhaita suhteita. Tämä on oma kokemukseni tosin..
Jotenkin vain tuntuu, ettet ole saanut vielä tilaisuutta hyvään suhteeseen?
Yksinoloon tottuminen on tosiaan aika pitkällä jo.
Olen tavannut paljon naisia nettitreffien kautta
ja pettymykset tietenkin ruokkivat pessimismiä.
Ihan mukavia naisia...mutta...en mitenkään voi nojata ajatukseen "löydän sen vielä täältä".
Omituista on se, että oman paikkakuntani naisista
ne potentiaaliset tapaukset eivät juurikaan kirjoita tai vastaa. (asiallisiin viesteihin)
Hieman liioittelen, koska onhan niitäkin ollut..mutta aika vähän..ja jos ei natsaa, niin ei natsaa.
Profiilini ei ole tavanomainen, eikä pursuile itsekehua, mutta on kuitenkin kuulemma hyvä.(tiedän sen itsekin:) Siitä olen kyllä saanut palautetta, mutta taas
tässäkin..en oman paikakkunnan naisilta. (vanhemmilta naisilta kylläkin)
Mutta kuten sanoin aiemmin..ei tähän voi nojata.
Kyllä se isompi kiinnostus pitää tulla heti kun näkee naisen profiilin, ja sellaista ei ole tapahtunut aikoihin.
Pelkoni on ehkä paremminkin kauhua:), Itsesuojeluvaistoa.
Kyllä tuotakin miettii "kestäisiköhän tuo nainen minua ja miten käyttäytyisin kanssaan" jne.
Mutta ei niin paljon enää.
Kivat syksyt!
En varmaankaan ole tavannut sitä ihmistä jonka kanssa olisin valmis kokeilemaan vakavampaa suhdetta. Tapaan kyllä paljonkin miehiä, enemmän kyllä live-elämässä kuin netin kautta. Monet näistä miehistä jää ystäviksi, mutta en tunne mitään romanttistafeelistä heidän kanssaan.
Kai minä olen kranttu, kuten muuta ystäväni sanoo. Haluan kuitenkin sellaisen ihmisen jonka kanssa pystyn keskustelemaan, joka on älyllisesti samalla tasolla kanssani.
Tällä hetkellä minulle riittää sattunainen tapailu miehen kanssa, hyvät ystäväni ja teini-ikäisten tenavien kanssa eläminen.
Hyvin paljon samoja ajatuksia kuin sinulla. Erostani on 4 kk ja käynyt muutamilla treffeillä,
ei tunnu kiinnostavan. Edes seksi ei enää kiinnosta, vaikka vielä suhteessa ollessani olin tosi aktiivinen.
Tuntuu siltä, että omaan itseen ei voi luottaa. Ja ei voi luottaa sitten siihen toisenkaan osapuoleen.
Täytyy vaan luopua. Luulen, että tämä on normaali tunne ja menee ohitse ajan kanssa.
Ystäviä ja sukulaisia elämään ei muuta välttämättä edes tarvitse.
Sullahan on koko "eroprosessi" kesken vielä!
Kuulostaa ehkä turhalta jorinalta, mutta kyllä se ero ja "pelivehkeitten" kerääminen vie muutaman vuoden. Sen tajuaa vasta jälkeenpäin, jos nyt ei ole masentunut asiasta niin, että toimintakyky heikkenee olemattomiin. tms.
Meillä on hieman eri syistä samankaltainen olo.
Tunnen epäonnistuneeni nyt eron jälkeisissä suhteissa (tosin etäisyys ollut myös syynä ja yhden naisen saamattomuus eronsa suhteen), sinä
liitossasi.
Se luottamus omaan itseen palautuu aivan satavarmasti!
Onneksi ajattelet niin, että se menee ohi.
Se nimittäin menee ohi. Samat fiilikset on kaikilla just eronneilla.
Hyvää syksyä!
Tosin olen jo viisikymppinen nainen, joten näkökulma luonnollisestikin eri lähtökuopista. Sen sijaan nuo esittämäsi ajatukset ovat hyvinkin tuttuja. Minulla on avioerosta aikaa viisi vuotta. Sen jälkeen minulla on ollut yksi intiimi suhde, joka kesti vain muutamia kuukausia. Olen treffaillut noin kymmenen miehen kanssa näinä vuosina (en yhtä aikaa), mutta en ole päästänyt suhteita "intiimeiksi", koska en ole halunnut. Kun om tarpeeksi pitkään yksin - puhun nyt siis omista tuntemuksistani - menee ensin halu seksiin, ja kaipaisi ainoastaan hellyyttä ja juttukumppania ja harrastuskaveria. Sitten lopulta ei enää kaipaa kosketusta eikä halia ja nyt olen siinä vaiheessa, että ei kiinnosta edes tutustua miehiin. Eipä silti, tässä iässä muutenkin mahdollisuudet parisuhteeseen hupenevat monestakin syystä. Yritin menneenä keväänä vielä, josko minua kiinnostaisi ja huomasin, että ei kiinnosta mikään toisessa ihmisessä, ei edes se juttukumppanuus. Olisi ollut tarjon mukava mies, pari vuotta minua vanhempi, kaikinpuolin kunnollinen ja sellainen, jollaisen olisin ottanut avosylin vastaan vielä muutama vuosi sitten, mutta jostakin syystä en enää jaksanut kiinnostua. Tapailimme muutaman kerran ja käsittämättömästä syystä tunsin joka kerran hänen seurassaan olevani enemmän yksin kuin ollessani "oikeasti" yksin. Tämä oli aika opettavainen suhde minulle, koska se osoitti, että minusta ei ole parisuhteeseen enää. Näitä palstoja lueskelen ja olen kirjoitellut, mutta aina vähemmän ja vähemmän. En jaksa väitellä kenenkään kanssa enää.
Sinänsä mukava asia, että täällä osataan myös tehdä asiallisia avauksia ja käsitellä niitä avoimesti kuten ap.
Nuo tuntemuksesi voivat olla ohimeneviä, jokin vaihe elämässäsi täsäs ja nyt tai sitten pysyviä.
Kiitos vastauksesta!
Ensiksikin, olen sinua hieman vanhempi:).
Myös erostani on hieman enemmän aikaa.
Olen eron jälkeen kokenut neljä pidempää suhdetta.
Syyt eroihin eivät olleet, muuta kuin yhdessä kolmen vuoden suhteessa, itsessäni tai naisessa.
Syyt olivat käytännön syistä johtuvia.
Ja olin paljon yksin kolmessa viimeisessä suhteessa.
Niistä kaksi löytyi netin kautta.
Tietyllä tavalla seksi ei ole enää syy hankkiutua
suhteeseen. Kun huomaa, että eihän tässä mitään paniikkia "ilman olemisen" kanssa tullutkaan.
Jos alkaisin nyt seurustelemaan, kuvittelisin sen alkavan hienovaraisesti, ilman pakottavaa tarvetta heti saada seksiä. Tuntuisi hyvältä aloittaa rauhallisesti, pikkuhiljaa tutustuen.
Joskus voi tosiaan tuntea olevansa suhteessa yksin. Mutta, se oli vain yksi mies kohdallasi.
Uskoisin niitä seurallisempiakin miehiä olevan.
Tässä iässä tosin monet kokevat jonkinlaista pariutumiskammoa. Kokemus painaa vaa'assa.
Silti uskon aikuisuuden antavan mahdollisuuden paremmin täyspainoiseen yhdessä oloon, kuin nuoruuden. Osataan antaa arvoa hyvälle suhteelle ja toisaalta osataan antaa tilaa. Jos ollaan oikeesti aikuisia.:)
Väitteleminen kait palvelee jotain sekin josssain vaiheessa elämää. Luulen sen olevan yksi tapa olla
tekemisissä toisten kanssa, jos sillä hetkellä ei
elämässä ole muuta (ihmissuhdetta). Ja onhan meillä joskus tarve väitellä jonkun kanssa, vaikka sitten tuntemattoman.Mutta mukavampaa on kirjoitella asiaa.
Mukavaa syksyn jatkoa!
Jos et koskaan ole ollut yksin vuottakaan, tarvitset yksinoloa ehkä oman kehittymisesi vuoksi. Vuosi on lyhyt aika ihmisen elämässä! Opit ehkä entistä tarkemmin tietämään, mikä on todella tärkeää: tällöin riski oman itsen rikkomiseen pienenee.
Mitään pulmallista valintatilannettahan – yksin vai kaksin – ei elämässäsi toistaiseksi ole, jos sopivaa seurustelukumppania ei ole näköpiirissä. Voit olla rauhassa yksin nyt ja vaihtaa yksinolon seurusteluun sitten kun oikea osuu kohdalle. Toisin päin ei ole yhtä helppo vaihtaa, jos nyt hankit suhteen hampaat irvessä vain jotta olisi joku.
On paljon opittu, että onni ei tule mistään muusta kuin itsestä. Tämä auttaa, vaikka se paradoksaaliselta tuntuukin, tilaisuuden tullen kokemaan todellista onnea toisen läheisyydestä ja myös tuottamaan onnea toiselle.
Naisena on mukavaa kuulla miehen sanovan, että seksi on parasta hyvässä suhteessa! Tältä keskustelupalstalla ovat aivan riittävästi esiintyneet ne, joiden ihanteena on seksi mahdollisimman monen mahdollsimman hyvännäköisen naisen kanssa.
Pakko vielä kommentoida edelliselle kirjoittajalle (nainen-61-46v), jonka kirjoitus ilmestyi sinä aikana kun äsken kirjoitin omaani:
Olen suunnilleen ikäisesi nainen, ja takanani on useita useamman vuoden mittaisia yksinolojaksoja. Itse en koskaan ole menettänyt kiinnostustani seksiin, puhumattakaan läheisyyden kaipuusta. Päin vastoin: viime syksynä alkaneen nykyisen yksinolokauteni aikana olen tuntenut itseni seksuaalisemmaksi kuin koskaan elämässä!
Ilmeisesti ihmiset ovat tässä suhteessa hyvin erilaisia. Kuulostaa kyllä siltäkin, että se viimekeväinen tarjokkaasi ei vain ollut sinulle oikea: sen perusteella ei vielä kannata päätellä, että sinusta ei ole parisuhteeseen.
Aivan totta, tarvitsen tätä yksinoloa johonkin.
Sitä on aika vaikea edes pukea sanoiksi, että mihin.
Ikää on jo suhteellisen paljon (vai suhteettoman..:)
ja kaikenlaisia vaiheita on tullut koettua, jopa aika raskaita vaiheita, joista ei hyvää seurannut.
Olen konkreettisesti kokenut rikkoutumisen. Mutta sain hyvän ennusteen (ei psyykkinen sairaus).
Mutta ne ajat ovat lopullisesti takana, ei koskaan enää turhaa kärsimystä kenenkään toisen/toisten takia.
Yksinolon kaikkia hienouksia en ole vielä toteuttanut, mutta tiedän mitä kaikkea on tarjolla. Pientä balanssin säätöä vielä vaatii.
Olen kokenut seksin saralla(olipa hölmö ilmaus:)
jo niin paljon, ja saanut niitä kokemuksia mitä olen kaivannut. Eron jälkeen sattuu ja tapahtuu, enkä tarkoita irtosuhteita, vaikka niitäkin on joukossa.
Nyt ei ole kiire enää, kunhan sen hyvän suhteen joskus vielä löytäisi, vaikka nyt en osaakaan ajatella sellaista kohdalleni. Aika harva meistä lopulta laittaisi hanttiin, jos Se Ihminen kohdalle tulisi. Niin "syvällä" en vielä ole.
Kivaa syksyn jatkoa!
Joo, joskus tuntuu siltä, että ikää on suhteettoman paljon. Itselläni ikä ja kokemukset eivät ole aiheuttaneet pariutumiskammoa, josta, ap, mainitset yllä, vaan pikemminkin tunteen, että jäljellä olevasta elämästä ei saa hukata hetkeäkään. Tietenkään tämä ei tarkoita vimmaa hyökätä suin päin millaiseen suhteeseen tahansa.
Seksin sarallahan on kielikuvien aatelia: ajatus kyntämisestä kyseisen ilmiön pehmeässä, hedelmällisessä maaperässä osuu kerrankin nappiin:)!
On se yksi ristiriidan aiheuttaja: jospa oiskin aikaa enemmän, niin en varmaan tässä kirjoittelisi ja pohtisi pää turvoksissa, että
aa-puu-va!
En kyllä vieläkään ole mielestäni pariutumiskam-
moinen, mutta jotain siihen suuntaan, oisko osuvampi sana: pariutumispohtivainen (uskomaton
sanavalinta tämäkin).
Ehkä oma "ympäristö" (ystävät), joilla on alkanut ilmaantua onnellisissa suhteissaan oikeita vaikeuksia, jotka aika ikävästi vaikuttavat suhteisiinsa, vaikuttaa omaankin ajatteluun ja herättää jotain, joka pistää miettimään.
"Seksin saralla" kuulostaa seksuaaliterapeutilta, joka on päässyt telkkariin haastateltavaksi.:)
Mutta havaintosi oli hauska!
Olen pahoillani omituisesta Suomenkielestäni, ei tää aina näin vaikeeta ole.
Kiitti vastauksesta, muistan sua iltarukouksessa!:) (että älä hämmästele, jos kohta Hän kävelee vastaan, siis ei se Hän, vaan
Se Sun Hän...)
Olisiko osittain sitä itsesuojeluvaistoa tuo pelko. Ja ymmärrettävää tosiaankin, jos monta karille päätynyttä suhdetta takana. Kuten minulla. Takana on puolen vuoden suhde, josta ei mitään tule kehittymään ja tapaamiset alkavat olla todella harvassa ja taitaa olla totuus, ettei kumpikaan toista enää kaipaa kuin korkeintaan lasillisen-pari nautittuaan :).
Itselleni seksi on tärkeä asia ja sitä kuten keskustelemista, yhteistä ajanviettoa, läheisyyttä ja - lopulta kuitenkin - sitä tunnetta, että molemmat haluavat tämän jatkuvan, että on tavoitteita yhteisestä tulevaisuudesta. Mutta sepä onkin harvinaista, että näin käy molempien puolelta :(.
Meitä on monia, joilla on elämä vähän hukassa, takanamme paljon ikäviä asioita ja ennakkoluuloja uuteen ihmiseen tutustuessamme. Aika monella miehellä on kokemusta petetyksi tulemisesta (näin naisena kun tutustun miehiin), joka tekee sen, että mies on "valmiiksi mustasukkainen", epäilee, ei uskalla luottaa. VAIKKA itse olen täysin luotettava ja mulle luottamus on niitä parisuhteen ykkösasioita.
...Näin menee elämä eteenpäin. Oman "vaihtelevan sisältönsä :))" antavat teini-ikäiset lapseni, työ, arjen pyöritys, liikuntaharrastukset.
Mutta niin monena sunnuntaina vaikkapa koiran kanssa kävellessäni unelmoin, miten kivaa olisi, jos tässä vierellä kulkisi se mies, jonka kainaloon painautua, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia jne.
Kivaa syksyn jatkoa ja sovitaanko, ettei kyynistytä liikaa vaan pidetään silmät ja ovet avoimina sen jonkun ihanan tulla...!
Terv. Nainen44v
Moi, ja kiitti ajatustenvaihdosta!:)
Itsesuojeluvaistoa varmaankin ja nimenomaan sitä, ettei tule aloitettua mitään , joka ei tunnu varmalta ja oikealta.
Ikävää, että suhteenne on päässyt haalistumaan (multa tulee tänään outoja sanoja:).
Oliskohan sen lopettaminen ajankohtaista?
Onhan se tietysti vaikeeta, jos on ehtinyt tottumaan jo toisen (edes silloin tällöin-)läsnäoloon. Mutta olisko kuitenkin parempi vaihtoehto? Jotta mahtuis tulla jotain uutta joskus tilalle...
Niin monta asiaa pitää mennä yksiin hyvän ja jatkuvan suhteen onnistumiseksi, se on totta.
Petetyksi en ole tullut. Se on ollut hienoa. Ja eron jälkeeen en ole pettänyt ketään, ja siitä vois olla jo melkein ylpee:)
En näe mitään järkeä pettämisessä. Nuorena pitkässä suhteessa, jolloin ajatteli vielä menettäneensä jotain, kun tuli mentyä yhteen melko nuorena, silloin se oli jotenkin ymmärrettävämpää...kait...Mutta nyt se tuntuisi absurdilta jo ajatuksenakin.
Luottamus on selviö, tai sen pitäisi olla sitä.
Lapset ovat jo isoja, ns. aikuisia. Nyt olisi aikaa ja mahdollisuus elää hyvää parisuhdetta.
Yhteen muuttaminen tuntuu kaukaiselta ajatukselta
(ei ihme kun ei ole ketään kenen kanssa muutaisi:)
Hyvä luottamuksellinen suhde ja omat kämpät..oispa unelma, ehkä tässä jonkun vuodenajan päästä...
Kivaa syssyä sullekin, eikä kyynistytä liikaa ainakaan! ;)
Itse erosin kolme vuotta sitten ja naisiin suhtautuminen on aivan kokonaisuudessaan muuttunut täysin. Mielenkiinto naisiin on siis laantunut, tilalle on tullut muita harrastuksia matkustelu, rankemmat urheilulajit jne.
Nettideittailu on myös lisännyt negatiivista suhtautumista naisiin.
10 vuotta sitten olin suht kohtelias naisille, nyt täytyy myöntää että tänä päivänä kaikki kohteliaisuus on kadonnut ja joka paikassa.
Toisaalta on myös helpottunut olo, koska ei ole enää mitään pakkoa tutustua kehenkään. Se tän pitkän prosessin ainoita etuja. Et tule riippuvaiseksi kenestäkään.
Olen eronnut monta vuotta sitten ja nyt vasta on tullut samankaltaisia fiiliksiä.
Nettideittailun huonoja puolia on se, että pettymys toisensa jälkeen ei tosiaankaan laita hihkumaan innosta.
Itse yritän olla kohtelias, mutta jonkinlainen välinpitämättömyys on astunut kehiin. Ei jaksa vaivata ajatustakaan yleensä, tai sitten ajatuksessa on jotain negatiivista. Eräs kaverini kiteytti vastaavan olotilan hyvin (tosin turhankin pessimistisesti): "ihmisluonteen kaikki puolet on jo nähty". Lapsuudenusko hyvään on monilla häipynyt huonoihin suhteisiin, pettymyksiin ja varmaan itseensäkin on moni pettynyt. Illuusiot ei enää kannata ihmistä.
On niitä hyviäkin suhteita ollut, mutta aina niihinkin sisältynyt jotain outoa, vaikka sitten mustasukkaisuutta, jos ei muuta.
Riippumattomuus on kyllä hienoa!
Turha kuvitella suhdetta, jossa ei riippuvaisuutta olisi, vaikka suhde olisi kevyempikin.
Hyvät jatkot!
Kyllä se vielä loksahtaa kohdilleen. Itse ollut useamman vuoden jo yksin.Hanskat ovat lentäneet seinään jo useasti. Kokeillut netistä sekä livenä, ei onnistu...Nyt päätin laittaa uudelleen nettiin ilmoitukseni. Tapasin n. 1,5kk aikana 10 miestä, joista yksikään ei iskenyt. Yhdestoista vei jalat alta.... ;)Että silleen...
Onneksi olkoon! Hienoa!
En ole toivoa menettänyt kuitenkaan, koska aina tähänkin asti on "löytynyt" se yllätys jostain:)
On vaan ehkä aika olla yksin nyt..jonkun aikaa.
Ja koskaanhan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu...
Hyvät jatkot teille!
empä ole vielä kokenut riipumattomuutta.
Erosta jo vuosia ja koko eron jälkeisen ajan olen tapaillut varattua.
Hänellä aikuiset lapset ja kertomansa mukaan ei ollu mitään enää puolison kanssa,muuta kun yhteinen koti,oli myös eroamassa.
Mutta,itse jäin riippuvaiseksi hänestä ja eron jälkeisessä tilassa,tarvitsee jotakin,en osannut olla ihan yksin.
Vasta nyt on tilanne se että yksin pitää osata elää ja olla.
Sillä en aio jatkaa silloin tällöin tapailua,juuri riippuvuuteni tekee kaiken vaikeaksi ja se että alan välittämään vaikka en saisi.
Vaikeaa on elää näinkin?
Olen kyllä huomannut että pidän yksinolosta enempi ja enempi,jotenkin ahdistaa tavata,varsinkin kun hän on varattu.Mutta nyt se on sitten loppu,ja alkaa tämä uusi vaihe,elää itsensä kanssa.
En taida edes jaksaa enää olla kenenkään mieliksi,ja pitää todella aidosti rakastaa,muuten en tarvitse läheisyyttäkään.
Hyvin kerrottu aiemmin:Onni tulee itsestä!Hyvää syksyn jatkoa!
Tapasin (menin vaan juttelemaan, mikä on aika harvinaista, mutta kun oli vaan niin "mun naisen näköinen nainen":)pari vuotta sitten baarissa viehättävän itseäni aika paljon nuoremman naisen, joka sitten osoittautui ulkopaikkakuntalaiseksi ja naimisissa olevaksi kolmen tytön äidiksi.
Nainen oli kiltti (hyvällä tavalla), ujo (aluksi häkellyttävän ujo)ja persoonallinen, rauhallinen,
aikuinen nainen. Olin korviani myöten ihastunut.
Tapasimme n. joka toinen vl. Miehensä petti melkein julkisesti ja nainen sanoi haluavansa eron. Eropaperit laittoikin vireille (ainakin väitti näin)ja olin odotudta täynnä. Aika kuitenkin kului ja malttamattomana ihmisenä aloin pikkuhiljaa epäillä koko juttua, siis eroa.
Aloin olla riippuvainen ja kuitenkaan en halunnut olla hyväksi käytetty varalla-olija.
Nainen sanoi rakastavansa ja ainakin lähellä se oli itsellänikin. Hän oli viehättävin (ei kaunein)
tapaamistani naisista ja olisin ollut valmis ainakin yrittämään arkea kanssaan, jopa muuttamaan paikkakuntaa. Mutta, mitään ratkaisevaa ei tuntunut tapahtuvan, ja tein päätökseni. Sydän säpäleinä kerroin, etten usko enää mihinkään. Epäilin jopa valheita (en kertonut epäilyistäni). Sinne meni...ja vieläkin
usein mietin mitä menetin. Ja se ei tee hyvää...alkaa vertailla tietämättäänkin nykyisiin tapaamiini naisiin, joka on aivan syvältä, koska kaikissa ihmisissä on puolensa. Ehkä se yhteensopivuus oli se juttu meillä.
Yksin ollessa sitä tietysti on aikaa muistella ja
jopa katua:) (mikä on turhaa kuitenkin) ja kaivata. Onhan suhteen loppuminen aina pieni maailmanloppu ja tuntuu ettei ympärillä ole kuin rauniot elämästä. Mutta niinhän se ei ole.
"En jaksa olla mieliksi"...Voimien hiipuminen tietysti on aika luonnollista.
Elää itsensä kanssa..siinä sitä haastetta kelle vain. Ja loputon kelaaminen siitä mikä olisi parasta, olla yksin vai ei. Tämä on kait sitä elämää eri vaiheineen, niinkuin viisaat sanovat.
Mutta niinkuin Pauli Hanhiniemi laulaa:
"Rakkaus on"
" En tiedä liekö tarkoitukses vaan
mulle jotain rakkaudesta opettaa
En tiedä mut mä luulen kuitenkin
Ett' oisin jotain oppinut mä paljon vähemmälläkin
Rakkaus on lahjomaton
sen eessä jokainen on alaston
se meidät eloon herättää
voi luoja ett' se hyväillessään tekee kipeää
Kosketus sen on ihmeellinen
ja pelottava tuhovoima sen
se meidät jättää syvään ikävään
mentyänsä siivoamaan verijälkiään
Ja silti mä oon valmis mihin vaan
että hetken tuntea sen saan
sietämään mä joudun oikkujaan
ja sen ett' se pitää mua tylsimpänä narrinaan"...
Kaunista syksyä!
oli hyvä lukee juttus,et olet myös varattua tavannu,sillä itse jäin koukkuun.Nyt on todella surullinen olo,kun tämä varattu on vakavasti sairas,en voi tehdä mitään,vaikka haluaisin.Tämä varattu oli kans lähteny hakemaan jotain ulospääsyä,mutta elämässä ei koskaan tiedä,miten käy.Nyt elän ihan yksin,mutta en yksinäisenä,harrastan kaikkea esm.valokuvausta ym.En uskalla hakea ketää ja nukun yöni rauhallisena.Tsemppiä kaikille!
Tämä keskustelu on kehittynyt niin mielenkiintoiseksi, etten malta olla vielä lisäämättä kommenttiani. Kerrankin asiallinen ja pohdiskeleva viestiketju!
Varatusta innostuminen on vaarallista kyllä. Jo omassa (suppeassa) ystäväpiirissäni on kolme naista, jotka ovat olleet pitkässä suhteessa naimisissaolevan miehen kanssa. En osaa sanoa, ovatko miehet suorastaan luvanneet erota entisestä puolisostaan, mutta jonkinlainen odotus mahdollisesta yhteisestä elämästä on ollut ilmassa, ja asiaintila on kestänyt vuosia. Miehille kai tällainen riippuvuuden kehittyminen varattua kohtaan on vähemmän tunnusomaista, he joko päästävät irti tai ottavat suhteen kevyenä hauskanpitona?
Itse en ole pettänyt koskaan, en avioliitossa enkä sitä edeltäneissä suhteissa. Mieheni kuoleman jälkeen sain selville, että hän ei ollut täysin uskollinen minulle. Tämä sattui tietysti kauheasti, ja asiassa on riittänyt pyörittelemistä. Nyt olen kuitenkin saanut jonkinlaisen mielenrauhan sen suhteen, että olin kaikesta huolimatta tärkeintä hänen elämässään, niin kuin hänkin oli minulle. Olen tyytyväinen siihen, että itse olin rehellinen hänelle ja toimin sen mukaan mitä pidin oikeana. Ei kaduta, etten pettänyt!
Kun illuusiot eivät enää kannata, on pakko astua todellisuuteen. Se voi tehdä kipeää, mutta – olen vakuuttunut siitä, vaikka naiivi voinkin olla – on kuitenkin ainoa tie eteenpäin.
Ne kirjoittajat, jotka kertovat olevansa nyt riippumattomia, eivätkä kaipaakaan uutta suhdetta, ovat tavallaan onnellisessa asemassa. Onhan ihmisen helpompi olla, jos ei halua sellaista, jota ei voi saada (tai jonka saavuttaminen on vaikeaa tai tuo mukanaan uutta tuskaa). En kuitenkaan osaa sanoa, valitsisinko itse tuollaisen haluamattomuuden tilan, jos se olisi valittavissa.
Omia tämänhetkisiä tuntemuksiani yllä siteerattu (minulle ennestään ihan oudon) Pauli Hanhiniemen teksti kuvaa erinomaisesti.
Vielä aiemmasta termikeskustelusta: Sattui aamulla lehdestä silmään, että viime aikoina paljon esillä ollut Osmo Kontulan seksitutkimus liittyy Väestöliiton Finsex-tutkimushankkeeseen! Finsex!! Senpä puitteissa sopisi keskustella visioista ja missioista seksin saralla ja tarkastella aihepiirin kriittisiä painopistealueita eri tulokulmista...
Kiitos iltarukouksesta, ajatus oli kaunis!
Ollos hyvä vaan.:) (iltarukouksesta)
Tässä Paulia kuunnellessa...
Varatut ihmiset tarttuvat laineilla kelluviin oljenkorsiin mielellään. Ja miksi eivät tekisi niin, onhan se inhimillistä. Mutta luottaa varatun sanaan on kuin (äiti)luottaisi teinitytön tarinoihin eilisillasta:)Ja niitä tarinoita piisaa
loputtomasti. Tiedän erään naisen, joka onnistui tavoitteessaan varatun miehen suhteen, mutta kysymys olikin 20v. rakkaustarinasta, jossa molemmat ajautuivat aikoinaan erilleen ja nyt palasivat yhteen.
Akamoinen paradoksi on olla suhteessa (kuvitella olevansa)ihmisen kanssa, joka on suhteessa.
Terveiset ystävillesi! (kerro mitä kuulit:)
"Elämänhallinta, sehän on satua
sattumankauppoja vaan
rooleissa uhrin ja konnan ja tuomarin
alati vuorotellaan"
Pettjä pettää itseään, ei lopulta ketään muuta.
Illuusiot karisevat yksi kerrallaan.
Ja saavatkin karista.
Se on lopulta tie parempaan.
"Mitä unelmalle tapahtuu
sitten kun se toteutuu
odotuksen tenho katoaa
miksei kaikki hyväks' muutukkaan
Sokeina me käydään sivu tähtihetkien
silmät kii
sokeina päädytään keskelle sellaisen
silmät kii"
(tätä muunmuassa oon muistellut vaikeina aikoina.
Ettei ketään ole luotu omaa onneani muodostamaan)
"Vapaus on suuri vankila" vai miten P.Miljoona sen aikoinaan lauloi...
"Tiedän mitä haluan, tiedän miten vähään kykenen"
Totesi Leskinen ja oli oikeassa.
Haluttomuudesta ei suinkaan ole kysymys. Haluja olisi, mutta se itsesuojelu on alkanut vilautella
pirullista itseään.
Kyllä hyvä suhde kelpaisi.
Hetimullekaikkitänne.:)Mutta sen pitäisi sitten olla Hyvä.
Nyt kait vaan on aika olla itsekseen, kerätä varusteet kasaan ja mennä vaikka kalliolle istumaan ja katselemaan järvelle ja nollaamaan pää.
Ehkä tää on kuitenkin lopulta se oikotie onneen.
Parempi vaihtoehto kuin ryntääminen eestaas...
O.Kontula...Aika mielenkiintoisia tutkimustuloksia. Ehkä eniten hämmästyttää tämä:
"Kun rakkaus vähenee Ratkaisevasti, ihmiset eivät juurikaan halua erota". Ihmiset tyytyvät niin vähään. Tyytyvät ja tyytyvät...Jostain avioeroluvut kertovat ja suhteiden lyhytkestoisuus.
Kontulan seksitutkimuksiin en ole vielä perehtynyt, mutta taidan sen tehdä. On ollut mielessä jo kauan. Niinkuin niin moni muukin asia, joka pitäsi toteuttaa..no, nythän on aikaa..
(lopetti hän sarkastisesti kirjoituksensa:)
"On kuin ois syksy
kun sataa ja sataa
kai hetkisen viipyä saan
vaikka se sade ei loppuisikaan
mä jään odottamaan
On kuin ois syksy
kun sataa ja sataa
sä pöytääni kynttilän tuot
jotakin viiniä lasillisen seuraksi juot
Kuinka kauniiks kurja muuttuukaan
kun kärsitään se kahdestaan
kuinka kaunis oot sä
kuinka kaunis oon mä
kun me ollaan kahdestaan"
-J-
se niin on,jos puoliso ei jätä toisen vuoksi,silloin hän rakastaa omaa puolisoaan.Jos ei olisi rakastanut,olisi eronnut.
Onnea paljon elämään!
Runollista tänään!
Itselleni tuosta
"Sokeina me käydään sivu tähtihetkien
- - sokeina päädytään keskelle sellaisen"
tulee mieleen se, että olen tyytyväinen, että olen itse aikoinaan osannut tietoisesti kokea joitakin ihan tavallisia hetkiä, vaikka että kävelin mieheni perässä kapeaa polkua saunalta mökille tähtitaivaan tuikkiessa yllä: ymmärtäen että nyt olen tässä, tämä hetki on tärkeä.
Niin se on - toistamme nyt jo itseämme - että toinen ei voi toisen onnea muodostaa. Jokainen elämme omaa elämäämme, erillisinä; parasta on että voi kulkea yhdessä jonkin matkaa joskus.
Minulle läheisiltä tuntuvat usein Tuomari Nurmion kansanlaulumaiset säkeet:
" - - -Toiset kaiken rikkovat.
toisille jää sirpaleet,
toinen nauraa, toinen itkee,
mutta minkäs sille teet?
Se on kuin pyytäis kalliota
jalan alla vaipumaan,
se on kuin pyytäis pohjatuulta
lempeämmin laulamaan.
Ankarat on meren allot,
kylmä tuuli pohjoinen,
ankarampi niitäkin
voi olla kylmyys sydämen."
Ei voi sanoa, että suorastaan lohduttaisi: pikemminkin sopii silloin kun haluaa kieriskellä itsesäälissä:).
En muuten kirjoittanut haluttomuudesta, vaan haluamattomuudesta. Ne ovat mielestäni eri asiat; haluamattomuuden voi ajatella olevan suunnilleen sitä, mitä idän uskonnoissa tavoitellaan: elämänhalun (tai tässä tapauksessa rakkauden, seksin, läheisyyden halun) lakkaamista, jolloin samalla vapautuu kärsimyksestä.
Hauskoja hetkiä sinne kalliolle, Kontulan opuksen parissa! Nythän sopii perehtyä huolellisesti teoriaan, jos aiot joksikin aikaa pidättäytyä käytännöstä...
M.
Tällaista pitäisi olla keskustelu muissakin palstoilla/ketjuissa...
Eron jälkeen mieli oli miulla aika myllerrystä.Mielessä ei uusi suhde käynnyt,kuin vasta nyt tänä kesänä eli erosta tuli nyt syksyllä kaksi vuotta.
Täällä joka jalat vei altani on itsellään juori samainen paniikki seurustelusta kuin sinulla (ketjun aloittajalla) enkä itse osaa suhtautua,kun omasta eosta on niin paljon kuitenkin aikaa.Kerroppas miten saan pidettyä tämän miehen lapasissani..:)Sanoo tykkäävänsä ja haluaa tavata jne mutta pelkää suhdetta...olen luvannut aikaa ja sanonut että mennään hänen tahtiin,mut epävarmuus syö miun sisintäni.
En vielä ole korvianimyöten rakastunut,mutta melko varma olen että hän on se oikea...
Aika paljon jäi hämärän peittoon. Onko lapsia kuvioissa? Se taitaa olla suurin syy miesten panikointiin. Lapsista voi tykätä jne. mutta ottaa ne omaan elämään..se on jo aivan toinen juttu.
(tarkoitan vähän iäkkäämpiä ihmisiä, joilla omat lapset jo isoja, ehkä)
Aikaansa kutakin pätee lasten kanssa elämiseen. Jos sen on jo kerran läpikäynyt, on aika paljon vaadittu, että aloittaisi taas...
Jos olet luvannut aikaa ja tilaa, niin mitä muuta ihminen voi luvata?
Tulee kyllä negatiivinen varaus kyseisen miehen suhteen. Sitä pariutumiskammoa kun ei ihan äkkiä
sysätä syrjään.
Mutta, jos ootte hyvällä alulla, niin ainahan on toivoa.:) Pidä sanasi ja muuta et oikeestaan voikaan tehdä. Kyllä se siitä.
Toiveikasta syksyä!
Juu,kyllä meillä molemmilla lapsia on ja ne ei ole mielestäni ongelma siitä on ollu puhe siitäkin että molemma halutaan niitä lisääkin,mut tästä toisen ehdoilla menemisestä taitaa ottaa kiinni haluaa päättää itse mitä tekee.Edellisestä suhde ilmeisesti saanut pahat traumat..:)
Läsnä ollessa teot osittaa et oikeasti välittää,mut puheet kertoo et vakavaa ei halua..no annaan herralle aikaa,mut en loputtomiin.
Niin ja nuoria olemme et eihän tässä kiire olekkaan..
Luulen että olen omalla hullaantumisellani saanut hänet säikkymään,kun sanoi et pelkää loukkaavansa/satuttavansa minua ja tulleensa itse loukatuksi..taisin olla alkuun liian innokas..
Otan mielelläni miehen näkökulman mielipiteitä vaastaan jos vain viitsit vastata..:)
tosiaan saataa pelästyä liian "innokasta" naista.
Olen nettitreffeillä tavannut naisia, jotka ovat heti tarttuneet käteeni tms. Eräs jopa suuteli kun pääsimme autoon istumaan! (sitä kylläkin edelsi melko kiivas ja kiihkeä kirjeenvaihto, mutta silti!)
Tuollainen kyllä hämmentää miestä. Miehet eivät ole tottuneet olemaan Niin haluttavia tai suorasukaisia.
Vanhat roolimallit painavat tänäkin päivänä hämmästyttävän paljon vaa'assa. Sen näkee täälläkin nettideiteissä, naiset odottavat ja miehet tekevät aloitteen.
Olen suora. Ja sanon, että jos itse käyttäytyisin
niinkuin tämä miehesi käyttäytyy, se olisi huolestuttava merkki sitoutumiskammostani.
Olen kuullut vastyaavista miehistä, joita naiset ovat ihmetelleet. Ovat tarjonneet rakkauttaan ja mies on kokenut jotenkin riittämättömäksi itsensä.
En oikein tajua mistä on kysymys. Huonosta itsetunnosta? Huonoista muistoista? Peloista?
Pelkääkö että esim. toistaisi jotain käyttäytymismalliaan sinuun? Jotain mitä ei enää itseltään haluaisi nähdä jo kokea? Oman itsensä halinnan menettämisen pelko on aika yleistä.
Tästä voi tulla se loukkaamisen pelko. Ei halua loukata sinua, koska tietää helposti loukkaavansa/loukanneensa naista suhteissaan??
Nää on vain olettamuksia, jotka tuli ekana mieleen.
Taisit pelastaa juuri miun päiväni...taidan vielä odottaa jospa ne pelot häviäisi..
Kiitos sinulle!:)
Olen käynyt läpi samoja pohdintoja kuin sinäkin pitkän suhteen jälkeen. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka pajlon, mutta kirjoitan vain lyhyesti.
Minusta elämä on hyvää, jos se tuntuu onnelliselta. Kypsymätön ihminen etsii parisuhdetta vain parisuhteen vuoksi. Ympärillä on paljon ihmisiä, joille sinä voit antaa onnellisuutta ja vastaavasti saada sitä. Kun pystyt rakastamaan ihmisiä ilman tarkoitusta, niin kyllä jossain vaiheessa törmäät henkilöön, joka tuntee sinua kohtaan samalla tavalla ja samanaikaisesti.
Mielestäni ihmisuhteiden ongelmana on, että suhteisiin sisältyy vahva omistaminen ja rakkaus unohdetaan. Kun ollaan suhteessa, niin ihmisellä ei ole lupaa kokea positiivisia tunteita muita kohtaan. Jos on parisuhteessa (vaikka huonossa sellaisessa) niin ainoastaan negatiisiset tunteet ovat sallittuja.
Nimenomaan se on tuo mikä unohtuu useissa parisuhteissa,
rakastaminen, kun liika omistamisen halu valtaa ihmisen. Ja hulluinta on, että useimmat ihmiset eivät ikinä opi, vaan suhteesta toiseen toistavat samaa omistamisen kaavaa. Siinä alkaa rakkaus hiipua siltäkin, joka joutuu tuon kokemaan.
Tietenkin molemmat voivat käyttäytyä yhtä typerästi.
Parisuhdetta parisuhteen vuoksi en kykene aloittamaan, vaikka tilaisuuksia on ollut paljonkin.
Lähinnä tarkoitan 24sta ja treffipalstaa. Kyllähän mies(kin) live-elämästä(kin) suht' nopeesti löytää seuraa, mutta millaista?
Jos nyt ei miletön flaksi satu käymään.
Se on ainakin varmaa, että kun lähtee esim. baariin sillä mielellä että "tänään tapahtuu", niin sieltä kapakasta saa lähteä kiviä potkien pimeään yöhön ja kotiin.
Olen lopettanut odottamisen ja tietoisen toiveajattelun.
Ihmiset valittavat kun "eivät kelpaa" treffipalstalla kellekään. Kyllä se jokin kipinä pitää olla heti alusta asti, jotta jaksaa ja innostuu kirjoittelemaan. Vielä enemmän ihmettelen ihmisiä, jotka menevät treffeille pettymään kerta toisensa jälkeen. Miksi ei oteta
ensin kunnolla selvää toisesta, ennenkuin mennään
tapaamiseen. Pitää olla aito kiinnostus, ja vasta sitten alkaa puhua tapaamisesta.
Täältä en enää odota löytäväni ketään. Aikoinaan löysin. Enää se ei ahdista, vaikkei koko ajan olisikaan "säpinää". Suhtaudun jotenkin aikuisem-
min koko sinkkuelämään, jota olen elänyt suhteellisen vähän koko elämässäni.
Oudoksun tätä olotilaa, mutta positiivisissa fiiliksissä.:)
Hyvät jatkot sinulle, who ever you are:)!