Nuoren aikuisen

ohhoh! itse avioerolapsena sanoisin, että aika pitkään on tyttäresi vatvonut noita lapsuuden aikaisia asioita. Voisi luulla, että hänellä on joitain muita huolia, jotka on kaikkein helpoin kanavoida siihen "kaameaan lasuuteen" kun ei osata kuunnella ja tunnustella omia tuntemuksia, eikä tiedetä mikä oikeasti mättää.

Itse olen ns. keskimmäinen lapsi. Minulla on 2 vuotta vanhempi isoveli, joka sai/saa kaiken tahtonsa läpi ja kaksoissisko joka syntyi minun jälkeeni ja jota on kohdeltu kuin kukkaa kämmenellä ns."kuopuksena".
Ihan pienestä asti tunsin että minulta vaadittiin kaikkein eniten. Opin itsenäisesti lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan 4-vuotiaana ja siten olin samalla viivalla esikoulussa olevan isoveljeni kanssa. En tiedä oliko tällä mitään tekemistä vanhempieni odotusten kannalta, mutta etenkin yläaste aikana mikään ei tuntunut riittävän. Siskoni ja veljeni toivat kotiin kokeita arvosanoin 5 - 8½ ja saivat kehuja ja kannustusta... minun 8½ - 10 arvosanan kokeita ei tarvinnut sen koommin ilmeisesti kommentoida, mitä nyt aika usein naljailla että miten sä sä nyt tuotakaan kohtaa et muka osannut ym. ym.

vanhempiemme erottua minä olin sekä äitini että isäni tukena. Autoin kotitöissä ja kuuntlin etenkin äitiä kun halusi purkaa pahaa oloaan puhumalla erosta. Asuimme äitini luona. Siskoni ja veljeni vierailivat isämme tykönä vain kun oli "pakko" tai kun oli juhlapäivä. Isä puhui aina siitä kuinka mukava olisi nähdä veljeäni ja siskoani ja kuinka kiva niiden kanssa olisi käydä siellä ja täällä. Äiti purki pahan olonsa minuun puhumalla tai valittamalla kotitöistä. Minusta tuli perheemme likasanko ja itsestäänselvyys.

Ymmärrän kyllä tyttäresi reaktion eroon ja kaikkeen kokemaansa, mutta kun tuota elämän kokemusta on tuon vanhempien eronkin lisäksi karttunut aika paljon, niin tuntuu että tyttäresi juuttuu ihan liiaksi menneisyyteen. Omat vanhempani erosivat vuonna -95. Aika-ajoin saatan itkeäkin asian vuoksi ja miettiä miksi juuri meidän perhe ja mitä olisi voinut tehdä toisin, mutta se on ollutta ja mennyttä ja on osattava mennä eteenpäin. ei pidä juuttua liiaksi menneeseen, siitä ei loppujen lopuksi seuraa mitään hyvää nm. 15-vuotiaana vakavasti erosta ja itsestäänselvyytenä olemisesta masentunut.

Itse olen käynyt koulukuraattorilla puhumassa mm. vanhempieni erosta ja kuraattori todella painotti ettei lapsuuden aikaiset tapahtumat ole minun vikani ja että vastuu on ollut minun vanhemmillani. Vaikkei hän suoranaisesti niin sanonutkaan tai tarkoittanut, voi haavoittunut, epätoivoinen mieli syntipukin puutteessa tahallisesti tulkita sen siksi, että alansa ammattilainen "neuvoo sinua syyttämään vanhempiasi erosta ja sen aiheuttamasta tuskasta".

Itse olen kokenut sen että en oikeastaan tiennyt miksi minulla oli niin paha olla, mutta koska kertaalleen olin käynyt läpi 2 ystäväni itsemurhat ja vanhempieni eron ajattelin pahan oloni johtuvan siitä ja kanavoin kaiken tuskan näiden asioiden kautta. Yritin kerta toisensa jälkeen käydä em. asiat läpi kohta kohdalta ja jättää ne taakseni, mutta olo ei parantunut. Sitten tajusin kuunnella itseäni ja hylätä em. asiat pahan oloni lähteenä. Viimein selvitin pahan oloni lähteeksi työstressin ja seurustelusuhteeni ongelmat. Tiedostaessani nämä ongelmat, sain ne hoidettua ja paha olo katosi.

minusta tyttäresi tulisi kuulostella tuntemuksiaan paremmin. Jos vuosien evioeron läpikäyminen ei ole parantanut hänen oloaan, niin vika on kyllä jossain ihan muualla.

Olen 22v nuori nainen ja avioerolapsi myös. Tunnistin osittain itseni tuolta kun kerroit tarinaasi. Kerron nyt suoraan ja kaunistelematta oman näkemykseni tekstistäsi. Mitään pahaa en suinkaan tarkoita enkä halua.

Ymmärrän tytärtäsi hyvin. Kun hänen isänsä syyttää häntä teidän erostanne, vaikka vain osittain, tuntuu se hänestä tottakai ihan hirveän pahalta. Hän syyttää itseään erostanne, koska ex-miehesi on aivopessyt hänet tuntemaan syyllisyyttä vaikka todellisuudessahan tyttärellänne ei ole osaa eikä arpaa vanhempiensa eroon. Vieläpä tyttärenne ollessa herkässä teini-iässä eron sattuessa, on tuo miehesi harjoittama manipulointi saanut vieläkin enemmän tuhoa aikaan. Ehkä asia olisi eri, jos tämä kaikki olisi tapahtunut myöhemmin. Oletko koskaan puhunut tästä asiasta tyttäresi kanssa? Jos et, niin tee se heti seuraavalla kerralla kun juttelet tyttäresi kanssa ja vaikka olisittekin, puhukaa uudestaan.

Kerroit että molemmat lapsenne syyttävät sinua kaikenlaisista asioista. Mielestäni siihen on tasan 2vaihtoehtoa: Joko heillä ei ole ollut riittävää äidin ja/tai isän mallia tai että miehesi manipuloinut heidät äitiä vastaan. Itse narsistiperheessä kasvaneena tiedän, että toisen vanhemman mustamaalaaminen on yleistä, varsinkin eron sattuessa. Jopa ihan nk "normaaleissakin" perheissä lapsia käytetään hyvin usein aseena entistä kumppania vastaan, vaikka ei pitäisi.

Tyttäresi ja luultavasti poikasikin ovat miehesi henkisen väkivallan uhreja. Et voi tietää mitä kaikkea onkaan voinut ja ehtinyt tapahtua. Eron tullessa ei lapsille saisi haukkua ja mustamaalata toista vanhempaa, se on lapsen henkistä pahoinpitelyä. En ole varma, mutta veikkaan että ex-miehelläsi on oma osuutensa lastenne huonoihin väleihin. Omalta kohdaltani voin kertoa olevani perheestä jossa äiti ja isä olivat narsisteja ja he laittoivat meidät lapset kilpailemaan keskenämme vanhempien suosiosta. Meidät kasvatettiin näkemään sisaruksissa vihollinen sen sijaan että sisko olisi ollut ystävä. Tiedäthän sanonnan, hajoita ja hallitse? Toki voi olla, että lapsillanne ei vain kemiat kohtaa keskenään, en tiedä esitän vain veikkauksia.

Se että tyttäresi haluaa keskustella asioista kanssasi ja etsiä vikoja menneistä, ei todellakaan ole syyllistämistä joten älä missään nimessä ota sitä sellaisena. Älä ole kuin siili piikit pystyssä, vaan kuuntele ja keskustele. Anna tyttärellesi tilaa ja aikaa puhua jos hän sitä haluaa. Vaikka hän onkin jo aikuinen, hänella on silti erittäin paha olla. Vaikka ulkoiset puitteet onkin kunnossa, ei se tarkoita että sisin olisi myös. Tyttärellesi olisi hyvin tärkeää saada puida asioita kanssasi, suothan sen hänelle? Sain tekstistäsi sellaisen kuvan, etten ehkä ole selvittänyt mennyttä itsesi kanssa?

Tyttärestäsi voi tuntua vähättelyltä se, että häntä kehotetaan positiiviseen ajatteluun sen sijaan että keskusteltaisiin. Siinä olet oikeassa että elämässä pitää mennä eteenpäin, mutta eihän se onnistu ellei ole sinut menneisyyden kanssa, vai? Ja miten niin vatvoa LIIKAA?? Jos joku on liikaa _sinulle_ , se ei välttämättä ole tarpeeksi tyttärellesi. Ymmärrän että varmasti olet väsynyt, mutta olet kuitenkin lastesi äiti ja sinä tiedät vielä paremmin kuin minä, ettei äitiys lopu siihen kun lapsi on 18.

Sanoin että kerron suoraan mitä ajattelen tekstistäsi ja sanonkin nyt, että tuo mitä kerroit psykologilla käymisestä, sai minut näkemään punaista. Ajattelitko nyt saada täältä itsellesi sympatiaa ja kiillottaa kilpeäsi? Tunnetko olevasi uhri? Miksi sinä etsit asioihin syyllisiä eli tässä tapauksessa tyttäresi psykologia? Itse psykologin vastaanotolla käyneenä voin sanoa, että enimmäkseen siellä asiakas puhuu ja purkaa mieltään. Jos tyttäresi kokee siellä käynnit hyväksi, ole iloinen hänen puolestaan. Vaikuttaa siltä että syytät psykologia tyttäresi ajatusmaailmasta? Kyllä ne tyttäresi ajatukset ovat ihan hänen omiaan, hän käsittelee asioitaan ammatti-ihmisen kanssa ja sinä näet tässä psykologissa helpon syntipukin koska et halua asioita kohdata. Luuletko, että asiat muuttuvat joksikin tai poistuvat jos ne lakaistaan maton alle? Tuolloin ne vain pahenevat. Vaikuttaa että olet puolustuskannalla ja että olet hyvin haavoittunut persoona. Tai sitten vain marttyyri, miksi olet jatkuvasti karvat pystyssä? Ymmärrän että on ollut rankkaa elää parisuhteessa narsistin kanssa ja haluaisit vain unohtaa. Se on oma päätöksesi mitä itsesi kanssa teet, mutta oli tukesi olisi tärkeää, mitä lapsesi ikinä haluavatkaan tehdä. Omasta mielestäsi lapsillasi oli normaali ja hyvä lapsuus, mutta ei se sitä tarkoita että he itse ajattelisivat näin. Sinun kannattaisi opetella näkemään asioita muistakin näkökulmista eikä aina pelkästää omastasi.

Sinun kuuluisi olla lastesi tukena koska olet heidän äitinsä ja he tarvitsevat sinua vaikka ovatkin jo täysi-ikäisiä. Ole tyttäresi tukena ja vain kuuntele, se on hänelle tärkeää että hän saa puhua. Hänen kipeät asiat tarvitsevat sen että hän saa puhua ne vaikka sen tuhat kertaa samat asiat, kunhan hän joskus pääsee siihe pisteeseen ettei ne tunnu enää pahalta. Kyseessä saattaa olla trauma, ja on pelkästään hyvä että hän puhuu psykologin kanssa. Poikasi voisit istuttaa persiilleen ja puhua asiat halki. Et kertonut hänestä kovin paljon, mutta ymmärsin että hän syyttää äitiään melko paljon. Ellei hän ole saanut isältään liikaa mallia, hän vielä tokenee tuosta ja näkee joku päivä asioita laajemmin kunhan kasvaa. Tuo ikä on sellainen että kaikki on hirveän mustavalkoista.

Valtavasti tsemppiä ja jaksamista :)

toiset pääsevät yli pahasta mielestä ja vastoinkäymisistä helpommin, ja toiset vaativat enemmän aikaa ja puhumista. Tyttäresi ei ole sinun toisintosi, vaan oma ihmisensä, jolla on oma tapansa tiputtaa menneisyys harteiltaan.

Kuitenkin tällaisessa tilanteessa, jossa et pysty olemaan lapsesi tukena, niin olisi varmaan kaikille parhainta ihan rehellisesti ääneen tunnustaa omat jaksamisen rajansa. Itseni ja äitini välillä oli samankaltainen tilanne, eli äitini käytti minua oman terapiansa kainalokeppinä, eikä se ollut loppujen lopuksi lainkaan hyväksi kummallekaan. Tilanne ei myöskään loppunut ennen kuin aloin päättäväisesti pitämään kiinni omista rajoistani,minkä jälkeen meillä oli molemmilla tilaa tervehtyä erillisiksi aikuisiksi ihmisiksi ja hyvään aikuisten ihmisten väliseen perhesuhteeseen.

Olen itse myös lievän narsisti-isän ja tuurijuopon lapsi ja käynyt terapiassa. Oma mielipide on, että lapsuutta on hyvä käydä läpi terapian aluksi, jotta tunnistaa sieltä tunne-elämän häiriötekijät, vääristyneet ajatusmallit/tulkinnat yms. Sitten tulee kuitenkin se vaihe, ettei niiden asioiden märehtiminen auta enää yhtään. Osaava terapeutti vaihtaa siinä vaiheessa ongelmakeskeisyydestä ratkaisukeskeisyyteen. Katsotaan tulevaisuuteen, kun jo ymmärretään menneisyyttä ja sen vaikutusta psyykeen. Kyllä siinä vuoden korvilla pitäisi olla jo näin, vaikka lapsuutta vasten paljon asioita tuleekin peilattua.