Tunnettu sitaatti kertoo, ettei helvettikään vedä vertoja loukatun naisen (tai miehen) kostolle. Oletteko koskaan tehneet samaa - haaveilleet kostosta kun joku on jättänyt teidät, oletteko ehkä toteuttaneetkin kostonne? Minä olen.
Seurustelin kaksi vuotta sitten muutaman kuukauden erään unelmieni miehen (niin luulin) kanssa, menimme kihloihinkin. Olin tuolloin pahassa elämäntilanteessa, enkä päässyt vaikeuksistani millään yli. Olin päihdekierteessä, ja olisin tarvinnut apua. Eksäni ei halunnut huomata mitään, itse olin liian voimaton korjatakseni elämääni.
Eräänä iltana tuli sitten pamaus. Eksäni oli monesti jo miettinyt, että jättäisi minut - kertomatta minulle, että mahdollisuuteni olivat menneet jo aikaa sitten. Niistä hän ei ollut katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa minulle.
Samassa lauseessa eksäni sitten jätti minut, tuosta noin vain. Hän ei kuulemma kestänyt, kun halusin tuhota itseni. Hän ei halunnut auttaa, koska ei halunnut itse kärsiä. Yritin monesti sopia asioita ja lupasin yrittää kovemmin muuttua, mutta mikään ei auttanut. Minut oli jätetty yksin hetkellä, jolloin olisin tarvinnut rakkautta ja tukea enemmän kuin ikinä.
Itkettyäni kaksi viikkoa sängyn pohjalla ilman peseytymistä, syömistä tai lähtemistä ulos, sisuunnuin. Päätin, että sormukset lähtevät tästä talosta nyt tyypin muiston mukana, joten vein ne kylmästi kultaromuttamolle. Muutama kymppi taskussani menin kylmästi baariin ja lotrasin summan viinan muodossa kurkustani alas. Lapsellista ja typerää, mutta silloin suunnattoman hauskaa.
Eksän kysellessä myöhemmin sormustaan itselleen muistoksi, räjähdin räkäiseen nauruun ja kerroin, että ne ovat tällä hetkellä sulatuksessa (sanoin tietenkin, että jos he sulattavat sormuksista räkäklimpin näköisen taideteoksen, eksäni saa sen ilomielin). Sanoin tietenkin myös, että sormuksien myynnistä saadut rahat ovat jo aikaa sitten vaihtaneet omistajaa. Sanoin, että minun puolestani hän voi muistella sitä iltaa, kun jätti minut pilleripurkki kourassa yksin itkemään ja viiltelemään ranteitani. Siinä hänelle muistoa tarpeeksi!
Nykyään olen onnellisessa parisuhteessa, jossa ei luovuteta pienestä, ja elämäni on muuttunut täydellisesti. Edelleen kuitenkin naurattaa, kun muistelen kostoani.
Miten on teidän laitanne? Kertokaa, jos olette kostaneet sille, joka teitä on satuttanut!
Seurustelin kaksi vuotta sitten muutaman kuukauden erään unelmieni miehen (niin luulin) kanssa, menimme kihloihinkin. Olin tuolloin pahassa elämäntilanteessa, enkä päässyt vaikeuksistani millään yli. Olin päihdekierteessä, ja olisin tarvinnut apua. Eksäni ei halunnut huomata mitään, itse olin liian voimaton korjatakseni elämääni.
Eräänä iltana tuli sitten pamaus. Eksäni oli monesti jo miettinyt, että jättäisi minut - kertomatta minulle, että mahdollisuuteni olivat menneet jo aikaa sitten. Niistä hän ei ollut katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa minulle.
Samassa lauseessa eksäni sitten jätti minut, tuosta noin vain. Hän ei kuulemma kestänyt, kun halusin tuhota itseni. Hän ei halunnut auttaa, koska ei halunnut itse kärsiä. Yritin monesti sopia asioita ja lupasin yrittää kovemmin muuttua, mutta mikään ei auttanut. Minut oli jätetty yksin hetkellä, jolloin olisin tarvinnut rakkautta ja tukea enemmän kuin ikinä.
Itkettyäni kaksi viikkoa sängyn pohjalla ilman peseytymistä, syömistä tai lähtemistä ulos, sisuunnuin. Päätin, että sormukset lähtevät tästä talosta nyt tyypin muiston mukana, joten vein ne kylmästi kultaromuttamolle. Muutama kymppi taskussani menin kylmästi baariin ja lotrasin summan viinan muodossa kurkustani alas. Lapsellista ja typerää, mutta silloin suunnattoman hauskaa.
Eksän kysellessä myöhemmin sormustaan itselleen muistoksi, räjähdin räkäiseen nauruun ja kerroin, että ne ovat tällä hetkellä sulatuksessa (sanoin tietenkin, että jos he sulattavat sormuksista räkäklimpin näköisen taideteoksen, eksäni saa sen ilomielin). Sanoin tietenkin myös, että sormuksien myynnistä saadut rahat ovat jo aikaa sitten vaihtaneet omistajaa. Sanoin, että minun puolestani hän voi muistella sitä iltaa, kun jätti minut pilleripurkki kourassa yksin itkemään ja viiltelemään ranteitani. Siinä hänelle muistoa tarpeeksi!
Nykyään olen onnellisessa parisuhteessa, jossa ei luovuteta pienestä, ja elämäni on muuttunut täydellisesti. Edelleen kuitenkin naurattaa, kun muistelen kostoani.
Miten on teidän laitanne? Kertokaa, jos olette kostaneet sille, joka teitä on satuttanut!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jotenkin minusta jos lähtee kostamaan osoittaa toiselle, että on kiinni vielä tai olikin sellainen tyyppi josta kannattaa päästä eroon.
Käyttäytymällä sivistyneesti kostaa parhaiten, toinen jää miettimään että ehkä hän tekikin väärän ratkaisun.
Sinun tapauksessasi on kyllä täysin ymmärettävää, että mies lähti. Monestihan alkoholistin kumppanit itse sairastuvat kun hyysäävät päihdepäätä.Hän ei voinut tietää jatkatko. Oli terve kun läksi. Ja ehkä se oli sinulle kunnon kolaus jotta näit asian ongelmana.
kommentti. Hallelujaa! Mikä sinäkin olet mestaroimaan toisten elämää ja arvostelemaan avoimesti kerrottuja juttuja? Sinä et ole kyllä mitään oppinut elämästä. Noooo, elämä opettaa...
täysin rehellinen edes itsellesi? Kysyn vaan! Luulen, että jokaisessa meissä asuu pieni piru, joka vaatii edes pientä kostoa ihmiselle, joka satuttaa itseään. On turha tulla edes puhumaan tuollaista hölynpölyä.. Et auta sillä ketään. Nainen teki ihan oikein.
...kannattaa pitää! välillä on näytettävä, ettei koko ajan tulis ylijyrätyksi ja ettei pettäis itseluottamustaan liian nöyryyden takia. ap:n tapauksessa nyt ei kai ees kummemmin kostosta ollu kyse, mun mielestä
voin kokemuksesta sanoa että se kun joutuu vierestä katsomaan rakkaan päihdekierrettä ja sitä mitä tekee itselleen ja muille on paljon pahempaa kuin suhteen lopettaminen ja sen jälkeinen "suruaika".
se repii ja kovasti katsella vain vierestä, eikä se tilanne muutu jos ei itse sitä kierrettä halua lopettaa ja tee myös asioita sen eteen.
että itse ymmärrän kyllä miestäsi, et vain tajua kuinka pahaa se tosiaan tekee ja helpompi on vain lähteä suhteesta ja antaa asian olla kuin pyöriä rakastaen siinä ympyrässä koko ajan ja tappaa hiljaa itseään. valitettavaa on että käyttäjät eivät näe tätä, vaa ajattelevat että "kiitti vaan ja etsä koskaan ees välittäny musta ja jätät tähän paskaan" vaikka todellisuus aivan toinen..
Pöh mielestäni kostaminen ja sen sellainen hapatus on aivan täysin turhaa touhua. Menee energiaa hukkaan kun sitä voisi käyttää paremminkin :) Elämä on aivan liian lyhyt hukattavaksi tuollaisille aivotuksille.
Tosin uskon siihen, että tasapaino säilyy kävi niin tai näin.. Ennen pitkää paha saa palkkansa tavalla tai toisella :) Ja jos se onni kohtaa, että paikalla saan olla niin en todellakaan jätä tilaisuutta käyttämättä vaatien selvitystä. Ei riehumista tai riekkumista tai turpajuhlia vaan ainoastaan selvitystä: totuutta ja rehellisyyttä. Silmästä silmään katsomista, tutkimista onko enää inhimillisyyttä jäljellä. Onko Ihmistä olemassa vai onko enää jäljellä vain pelkkä musta sydän ilman sielua?
Ihmisen pitäisi itse osata nostaa itsensä ylös jos ja kun on vaikeata. Se on uskomattoman vaikeata joskus.. Ja silloin kun on kaikista haavoittuvaisimmillaan ei todellakaan halua ketään lähellensä, tai ainakaan minä en halua. Ei halua, että kukaan särkee sisintä tai että kukaan kusettaa enää kertaakaan tai käyttää hyväksi kun on ns. heikko. Sisintä suojatakseen ihminen yltää mitä ihmeellisempiin toimituksiin x) Joskus sitä yllättää itsensäkin :D
Yksin on raskasta nousta, sen myönnän vaan kaikilla on omat taistelunsa ja vaikeutensa läpi käytävinä :) Rappunen kerrallansa ;D
Joo-o olisihan se helppoa ottaa ja kaataa koko kaapissa oleva viinalasti kurkusta alas vaan kun se auttaisi vain hetkellisesti. Vain sen ajan kun on taju kankaalla. Liikunta auttaa siihen asti unohtamaan tämän tahmaisen verkon kunnes ei jaksa enää kättänsäkään nostaa. Silloin se tunne taas palaa. Vaan silloin on ylimääräinen viha ja tuska purettu ja voi ajatella järjellä :)
Eli ei minä en ole kostanut enkä kosta sille systeemille mikä on vastassa. Vapauteni aion tosin lunastaa. Olen heikko, inhimillinen, tunteikas ihminen, joka ei tärkeistä periaatteista luovu. Minua ei voi lokeroida eikä alistaa johonkin tiettyyn kaavaan.
Periksi ei anneta prkle.
Höh.
Siis että exäsi olisi pitänyt vain katsella loputtomiin kännäämistäsi ja plleritouhujasi, olla kokopäivätoimisena sairaanhoitajana ja isukkina joka paapoo, hoitaa ja vahtii kuin lasta? Ei olisi saanut suojella itseään ja lähteä suhteesta, jossa hän oli pelkästään antavana osapuolena ja joka ei antanut hänelle yhtään mitään? Olisi pitänyt pilata elämänsä?
Taisi exäsi tehdä elämänsä viisaimman päätöksen kun sanoutui irti suhteesta Kassi-Alman kanssa. Sinä et selvästikään ollut hänen unelmiensa nainen. Kuka voisi pitää alkohlisoitunuttta pilleristiä elämänsä naisena?
Ja sitten tapasit uuden miehen joka muka pelasti sinut? Höpöhöpö. Alkoholistia ei kukaan voi pelastaa, hänen on itsensä lopetettava juominen.
Onnittelut exällesi hyvästä ratkaisusta, ja sääliksi käy nykyinen miehensi. Sinua ei käy sääliksi, koska olet emotionaalinen hyväksikäyttäjä.
2 kuukautta on lyhyt aika seurustella, mutta siinä ajassa kyllä jo oppii tietämään ettei toinen ole se oikea. Ja mitä enempi oppii tuntemaan sitä vähempi varmasti rakastaa.
paljon, että on helppo sanoa, että ihmisen pitäisi itse nostaa itsensä ylös. Rehellisesti sanottuna ja niin monta kertaa sivusta seuranneena totean, että kyllä ihminen apua tarvitsee ja silloin kuin kaikki kaatuu päälle, niin kaikki ihmiset lähellä ja kaukaa ovat syyllistämässä ja haukkumassa. Olen muutamaa kaveria auttanut niin, että he ovat tosiaan päässeet raiteilleen ja yhden itsemurhan olen estänyt, että kyllä ihmiset voisivat hieman enemmän välittää toisista ihmisistä. Tämä on niin uppiniskaista ja tuppisuista kansaa, että mitään ei lohdutettaisi tai mitään autettaisi, kun kaikkien pitää vaan itse selviytyä, joka on ihan täyttä potaskaa.
Kun negatiiviset tunteet (viha, katkeruus, kauna, mustasukkaisuus) hyökyvät päälle, ne ovat täysin oikeutettuja, mutta rikolliselle linjalle ei saa mennä. Kultasormusten sulattelua on harrastanut moni muukin, joten et ole ainoa.:) Se olisi eri asia, jos harrastaisi kotihäirintää tai muuta typerää.
Itse ajattelin kääräistä yhden tyypin antamat kamat joulupaperiin ja antaa firman juhlissa ihan henkilökohtaisesti kauniissa lahjakassissa kannettuna. Sitä en ole tosin vielä toteuttanut, mutta vielä ehtii, vielä ehtii...:)