Aina kun täällä on pidetty ATM galluppi, niin 90% vastaajista kertoo tulleensa ylä-asteella koulukiusatuksi.
Näyttää olevan melko kriittinen kehitysvaihe.
Opitaanko tuolloin siis positiivisen palautteen kautta luonteva puhuminen ja kiinnostavalta vaikuttaminen, vaikka puhuttaisiin ihan mitättömistä jutuista, sekä seksuaalisen itsensä esilletuonti?
Näyttää olevan melko kriittinen kehitysvaihe.
Opitaanko tuolloin siis positiivisen palautteen kautta luonteva puhuminen ja kiinnostavalta vaikuttaminen, vaikka puhuttaisiin ihan mitättömistä jutuista, sekä seksuaalisen itsensä esilletuonti?
Vastaukset 7
Vanhimmat
on siinä mielessä kriittinen kehitysvaihe, että silloin ne kortit jaetaan ja miehet alkavat selkeästi jakautua YT ja AT-miehiin. Tämä on hyvin tärkeä vaihe ja tuolloin tehdyt valinnat vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen.
Kriittinen vaiheahan tuo nimenomaan on. Kiusatun ainoa sosiaalinen tavoite on selvitä päivästä ilman vauriota. Ei siinä ota riskiä että menisi juttelemaan mitään ylimääräistä tms. 'kehitystä' yrittämään - itsesuojeluvaiston nimissä yrittää pitää mahdollisimman matalaa profiilia.
Se kiinnostaako vastakkainen sukupuoli tuossa vaiheessa on yhdentekevää, sillä koko ympäristö mieltää kiusatun pohjatason ihmiseksi (myös nekin jotka eivät suoranaisesti kiusaa). Ei siinä pelkäävä realisti mitään ihmeitä rupea yrittämään.
Yläasteelta kun selvisi lukioon kiusaus loppui kun seinään - lähinnä koska vanhasta koulusta ei siirtynyt kuin 2 tuttua naamaa ja nekin olivat "ei kiusaajia", mutta eipä siinäkään vielä uskaltanut ruveta yrittämään, kun oli alituisessa sosiaalisessa pelossa ehtinyt elämään about 2 vuotta. Sitä vain nauttti rauhassa olemisesta ja muutaman kaverin avustuksella välitunneilla ihan turha paskan jauhaminenkin oli suurta herkkua, kun ei tarvinnut olkansa yli vilkuilla. Sitä oppi tyytymään vähään, eikä venettä viitsinyt keinuttaa.
Lukion jälkeen alkoi olla selvää että ehkä sitä sittenkin on ihan ok tyyppi jne, mutta sitten alkaa itsetuntoa syömään se että on täysin kokematon friikki vastakkaisen sukupuolen suhteen.... ja tästä eteenpäin jatkaminen kai meneekin offtopiciksi.
Oman sukupuolen edustajan koulukiusaus henkisellä väkivallalla on kyllä äärimmäisen tehokas keino saada pariutumis pelikentälle -1 kilpailija useammaksi vuodeksi (tai ehkä pysyvästikin).
Todella hyvin kirjoitettu,voin löytää omat kokemukset teoriastasi..
"Kiusatun ainoa sosiaalinen tavoite on selvitä päivästä ilman vauriota."
-Näin on,itse pysyttelin koulussa poissa "piireistä" välttääkseni kiusaajien kohtaamista.Välitunnilla piileskelin sisätiloissa tai koulunpihamaan syräisessä kolkassa.Luokan oven eteen en tullut koskaan ennen opettajan saapumista ym.
Aina aamuisin mietin suunnitelman,jonka avulla välttää kiusaamista.Eipä siinä paljoa pystynyt sosiaalisia kontakteja solmimaan.
"Se kiinnostaako vastakkainen sukupuoli tuossa vaiheessa on yhdentekevää, sillä koko ympäristö mieltää kiusatun pohjatason ihmiseksi"
-No tottakai vastakkainen sukupuoli kiinnosti,tosin jo ylä-asteella ymmärsin ettei mnulla mitään saumaa ole.Kuinka tyyppi,jolle koko koulu (ja samalla koko kunnan nuoriso) nauraa,voi seurustella..Kaikki pitivät minua jotenkin huonompana,joten aloin ajatella samon myös itsekkin.
"Yläasteelta kun selvisi lukioon kiusaus loppui kun seinään - lähinnä koska vanhasta koulusta ei siirtynyt kuin 2 tuttua naamaa ja nekin olivat "ei kiusaajia", mutta eipä siinäkään vielä uskaltanut ruveta yrittämään, kun oli alituisessa sosiaalisessa pelossa ehtinyt elämään about 2 vuotta. Sitä vain nauttti rauhassa olemisesta ja muutaman kaverin avustuksella välitunneilla ihan turha paskan jauhaminenkin oli suurta herkkua, kun ei tarvinnut olkansa yli vilkuilla. Sitä oppi tyytymään vähään, eikä venettä viitsinyt keinuttaa."
-Kyllä oli lukiossa rentouttavaa ilman jatkuvaa pelkoa.Muutaman uusi kaveri sieltä löytyi,tosin ei vastakkaista sukupuolta.
Kokemattomuuteni ja ikisinkkuuteni juuret löytyvät kouluajoilta.Ylä-asteella kun tipahtaa porukoista ulos kiusaamisen vuoksi,on seurauksena syrjäytymistä ja eristäytymistä,joka jatkuu aina vain.Ylä-asteen haamut seuraavat monia etenkin miehiä läpi loppuelämän..
Olen aivan samoilla linjoilla täällä kirjoittaneiden kanssa ja paljon on yhteistä kanssanne, paitsi että minua kiusattiin jo kotona ja sittemmin myös työpaikassa.
Olette tuoneet esille estyneisyyden syyt hienosti ja ymmärrettävästi. Mainiosti kirjoitettua tekstiä. Noista kertomistanne yksittäistapauksista ja esimerkeistä voi jokainen päätellä mitä edellytyksiä kuvatunlaisessa ympäristössä on kehittää sosiaalisia taitoja.
Heikolla itsetunnolla varustetun ihmisen sosiaaliseen nujertamiseen ei tarvitse paljon, sillä sellainen uskoo muutenkin itsestään yksinomaa negatiivisesti. Paha kyllä, se tapahtuu vielä suurella intensiteetillä, negatiivisuus on uskollinen kumppani. Ja jos palaute on aina ja kaikilla tahoilla sama, negatiivinen, on mahdotonta omaksua positiivista asennetta. Mistä se otetaan? Mistä ottaa positiivisia kokemuksia kun ei ole positiivisia kokemuksia. Mistä ottaa positiivisen asenteen kun ei ole mitään positiivista asennetta? Miten ja mistä otat yrityksen kehittää sosiaalisia taitoja, kun ei ole muuta kuin pelkästään negatiivisia sosiaalisia kontakteja. Minusta sellaisen edellyttäminen on aivan järjetöntä. Eikö kaikille selväjärkiselle tämä ole selviö? Voiko mikään olla itsestäänselvempää? Löytyykö jotakin vielä vahvempaa kuin rautakanki, josta esimerkin voisi vääntää.
On helppo ladella vaatimuksia tai viisaita neuvoja ja ehkä parhaimmassa tapauksessa hyväntahtoisia rohkaisuja tai neuvoja kun ei ole itse kokenut vastaavaa myllytystä tai vastaavanlaisen umpikujan. Teoretisointi on kokonaan toinen laji, jota voivat harrastaa ne, jotka eivät tunne kylmiä realiteetteja tai ne, jotka yleensä harrastavat ajankuluksi paljon muutakin kivaa. Jos sinulta leikataan jalat poikki, sinä et juokse. That's it. Näin yksinkertaista se on. Näinhän se menee. Mutta nyt kun sosiaaliset jalat on leikattu pois, henkilöä ei nähdä jalattomana. Sitten pitäisi juosta, ilman jalkoja.
En sitä, etteikö voisi yrittää auttaa rohkaisulla, toivolla tai positiivisella asenteella. Tarkoitan pikemminkin sitä, että ongelma ei ole aivan niin helpolla ohitettavissa, siitä ei selvitä pelkällä olankohautuksella tai vippaskonsteilla. On toisen aliarvioimista, on toisen kokemusten traumaattisuuden vähättelemistä yrittää ratkaista ongelma huitaisemalla, ikään kuin kyseessä olisi mikä tahansa vähäinen elämän haittatekijä joka voidaan ratkaista kuten muutkin omassa vallassamme olevat mitättömyydet.
Sellaisen on vaikea tajuta kiusaamisen totaalisuutta elämässä, joka on saanut elämässä kokea enimmäkseen myönteistä sosiaalista nostetta jo lähtien omista vanhemmista ja sisaruksista, eli sellaisten, jotka ovat syntyneet onnellisten tähtien alla kultalusikka suussaan. Tästä johtuu yleinen sokeus olennaisimmille itsestäänselvyyksille tai totuuksille. On tavallista ettei ymmärretä yhteisön voimaa tai sen murskaavaa tuhovoimaa, siis sitä, että ihmiset tarvitsevat toinen toisiaan ja että ilman toista ihmistä ei ole mahdollista elää. Jos on saanut tukea, hyväksyntää tai kokea yhteenkuuluvuutta toisten ihmisten taholta edes silloin tällöin, on vaikeaa kuvitella sellaisen tilannetta jossa ei ole saanut lainkaan tukea jne. Sehän on kokonaan toinen maailma, ulottuvuus, toinen taso tai lähestymiskulma asiaan, joka kuitenkin voidaan elää ihan samassa ympäristössä mutta silti saavuttamattoman kaukana. Kieli jolla puhutaan voi olla sama, mutta silti aivan erilaista. On kuin kiinalainen ja suomalaisen kohtaisivat ja molemmat luulisivat voivansa ymmärtää toisiaan ja toimisivat sitten ymmärtämänsä mukaan. Sähellystähän siitä seuraa, ja tulokset riippuvat ihan siitä, mitä jompi kumpi osapuoli on ymmärtänyt ja miten sittemmin toimittu. Tietenkin on aivan eri asia kuulla puhetta ja lukea tekstiä kuin ymmärtää mitä se pitää sisällään, tämän pitäisi olla selvää. Onko se sitä? Historiasta on sanottu että se on voitajien kirjoittamaa ja että sitä tulkitaan aina omasta ajasta ja elämänkokemuksesta käsin. Käykö tässä samoin?
Eipä ole paljoa lisättävää. Itse olen sen verran herkkä, että "pelkkä" usein toistuva nälviminen mua kohtaan sai itsetunnon nollaan tai sen alapuolelle. Varmaan olisin ollut hirressä jo aikoja sitten, jos mua olis oikeen tosissaan kiusattu.
Näin se vain tuntuu olevan myös omalla kohdallani. Kun kelaan elämääni taaksepäin ja mietin, milloin asiat lähti menemään päin persettä, nousee yläasteaika ylitse muiden. Se lienee omalla tavallaan kriittinen vaihe, jolloin yleensä otetaan itsenäistymisen ensimmäisiä askeleita ja kaveripiirin merkitys nousee haastamaan vanhemmat ja kodin. Tuon ikäkauden täytyy siis olla merkittävä myös persoonan sekä sosiaalisten valmiuksien kehittymisen kannalta.
Tilannetta voisi verrata vaikkapa rakentamiseen. Jos talon perustukset tehdään huonosti, ei ole väliä millainen palatsi niiden päälle kasataa, sillä lopulta se kuitenkin vajoaa maahan tai romahtaa.
Samoin on persoonan kehittymisen kanssa. Varhaiset ongelmat jättävät varmasti pysysvät jälkensä, eikä niitä voi koskaan kokonaan korjata. Kun on nuoruudessaan vuosikaudet saanut osakseen pelkkää mitätöintiä ja dissaamista, alkaa siinä vahvimmallakin kantti pettää.
Toki moni asia on nyt ainakin omassa elämässäni hyvin ja olen onnistunut itseäni monin tavoin kehittämään. Tietty perusvarovaisuus ja sulkeutuneisuus on kuitenkin taakkanani hamaan loppuun saakka.
Toipuminen on ollut hidasta. Varsinkin lukiovuodet nautin vielä omasta huomaamattomuudestani ja siitä, etten enää joutunut väkivallan ja negatiivisen huomion kohteeksi, en tosin juuri positiivisenkaan. "Tapettiin sulautuminen" onkin sitten jäänyt normaaliksi käyttäytymismallikseni ja siitä poisoppiminen on varmasti koko elämän mittainen projekti, jonka onnistumisesta ei ole mitään takuuta.
Ei siitä nopeasti ainakaan toivu. En minä vieläkään pysty aloittamaan keskustelua tuntemattoman kanssa. Tuttujenkin kanssa on välillä hankalaa. Muuten ei sosiaalisissa taidoissa ole mitään vikaa, jotkut ovat ihmetelleet että olen oikeasti aivan eri tyyppi kuin miltä alkuun vaikutan.
Mutta kyllä sitä kehitystä hiljalleen tapahtuu, smalltalkia pystyn vääntämään ainakin hetken jos joku sattuu kadulla tai hississä jotain sanomaan. Aiemmin lähinnä murahtelin jos joku tervehtikin. Suhteessa eläminenkin on varmasti auttanut kun on pakko puhua päivittäin, opiskeluaikana saattoi mennä helposti viikko etten puhunut kuin kaupan kassalle ja soittanut äidille. Mielenterveys alkoi rehellisesti sanoen jo kärsimään.