Kysyn nyt vävynä ja sellainen vaimon miehenä, jolla on anoppiongelma, että mitä on oikea auttaminen?
Onko teillä ajatuksia siitä, miten lapsiperheiden vanhempien ja isovanhempien tulisi tarjota apua? Oletetaan vielä, että rahan antamista ei lasketa nyt mukaan, koska siihen ei kaikilla ole mahdollisuuksia.
Omia ajatuksia:
- Otetaan perheen lapset tai koirat omat kotiin hoitoon.
- Voidaan tulla hakemaan matot ulko-ovelta ja viedä ne mattopyykille. Ei siis tarjota sellaista ei toivottua apua, jossa miniän tai vävyn kotiin arvostelemaan ja järjestelemään tavarat omalla halutulla tavalla.
- Pyydettäessä on valmis tulemaan remonttiavuksi ja pyrkii kunnioittamaan tällöin perheen aikataulu toiveita.
Onko teillä ajatuksia siitä, miten lapsiperheiden vanhempien ja isovanhempien tulisi tarjota apua? Oletetaan vielä, että rahan antamista ei lasketa nyt mukaan, koska siihen ei kaikilla ole mahdollisuuksia.
Omia ajatuksia:
- Otetaan perheen lapset tai koirat omat kotiin hoitoon.
- Voidaan tulla hakemaan matot ulko-ovelta ja viedä ne mattopyykille. Ei siis tarjota sellaista ei toivottua apua, jossa miniän tai vävyn kotiin arvostelemaan ja järjestelemään tavarat omalla halutulla tavalla.
- Pyydettäessä on valmis tulemaan remonttiavuksi ja pyrkii kunnioittamaan tällöin perheen aikataulu toiveita.
Vastaukset 12
Vanhimmat
kun minulla vielä oli anoppi, hän otti lapsemme hoitoon tämän sairastuessa, jopa kissa sai erään kerran hoitopaikan, vastineeksi mieheni kävi pesemässä anopin ikkunat ja puisteli matot sekä käytti kaupungissa asioilla. Äitinä hän puhui paljonkin poikansa kanssa ja neuvojakin jakeli, mutta minulle ei ikinä pahaa sanaa sanonut ja siitä osasin olla kiitollinen. Minäkin sain neuvoja ja apua omalta äidiltäni, joskus pyytämättäkin ja autoin omalta osaltani äitiäni. Rahaa me emme saaneet, paitsi satunnaisesti joululahjoina, emmekä pyytäneet. Nyt on anoppi edesmennyt ja muistan häntä kiittäen ja ikävöiden, äitini alkaa vähitellen dementoitua ja autamme häntä kykyjemme mukaan. Mielestäni oikea auttaminen on sitä, että autamme vastavuoroisesti toinen toisiamme niin kauan kuin olemme tasaveroisessa asemassa, sitten kun vanhempamme ja appivanhempamme ovat liian iäkkäitä auttaakseen, on meidän vuoromme astua auttajan rooliin.
Tuo kuulostaa minustakin juuri sellaiselta, kuin sukulaisrakkauden kuuluu olla. Meillä ja varmasti monilla kohtalontovereilla avun mukana tyrkytetään omia vaatimuksia siitä, minkälaista meidän perhe-elämän kuuluu olla.
Omasta mielestämme meillä hoidetaan asiat ihan hyvin, mutta tuntuu siltä, että appivanhempiemme on välillä hyvin vaikea sitä hyväksyä.
Appiukko yrittää saada usein niskalenkkiä minusta ja äitini pyrkii monin tavoin syyllistämään vaimoani. Myös anoppini saattaa huutaa ja pilkata minua siitä, että välillä tulee esimerkiksi nukuttua hieman pitkään tai jotain asiaa ei ole heti tullut tehtyä.
Perheen toimintatavat (esim aamulla nukkuminen) tai kodinhoito (milloin jotakin tulee tehtyä) ei kuulu appivanhemmille. Silloin voi hyvin sanoa että me päätetään ja vastataan itse omista elintavoistamme. Eihän tässä enää olla lapsia joita tarvitsisi kasvattaa.
En kannata mitään sellaista auttamista mistä seuraa kiitollisuudenvelkaa. Appivanhemmilta saatu apu merkitsee useinkin samalla sitomista, velvoittamista tai syyllistämistä. Siksi en hevillä ota vastaan mitään apua, enkä itse tarjoa - pysyy suhteet selkeämpinä. Eihän kavereittenkaan kesken olla yhtenään auttamassa, vaan pidetään muuten vaan yhteyttä, seurustellaan ja viihdytään.
Sukulaisrakkautta voi ilmaista muutenkin kuin auttamisen kautta, joten olen johdonmukaisesti sanonut avuntarjouksille ei kiitos, ja hoitanut asiani mieluiten omin avuin ja oman perheen sisällä. Loppujen lopuksi niin on paljon helpompaa.
Pyysin anopin katsomaan lapsia siksi aikaa kun kävin lääkärissä, siihen meni ehkä puoli tuntia. Sillä välin anoppi oli kantanut matot ulos ja pannut talon mullinmallin. "Jatka sinä imurointia, minä menen hakkaamaan mattoja..." Olin ajatellut että palattuani istutaan hetki kahvilla ja sitten saan jäädä omin päin potemaan tautiani peiton alle. Tulikin siivouspäivä, ja rankka. En saanut sanotuksi että lopetetaan, kun pitihän ne matot kuitenkin kantaa takaisin (ja lattiat kuurata kun kerran matotkin oli pois...)
Enkä ole mitenkään yliherkkä loukkaantumaan, mutta harmitti ja väsytti, ja mieluummin itse päätän milloin kotini siivotaan.
Meillä yritetään pitää auttamiset mahdollisimman vähissä. Ei oteta appivanhemmilta rahaa eikä tavaroita, sanotaan kohteliaasti että ei tarvita, lapset kulkevat mukanamme joka paikassa tai palkkaamme lapsenvahdin. Appivanhemmat tulevat meille ainoastaan kylään, sohvalla istumaan ja aterialle. Eikä ruuanlaittoonkaan tarvita apua.
Suosittelen. Näin oman perheen asiat pysyvät omina, js he eivät pääse järjestelemään asioitamme.
Että todellakin pyydettäessä olet valmis appeasi auttamaan remonteissa, sehän on kaunis ajatus.
Eivaiskaa, vittuilen sinulle kun käsityksesi auttamisesta rajoittuu VAIN SINUN AUTTAMISEESI.
Olet silkkana ottavana osapuolena, ja valitat päälle.
Mokoma idiootti.
vain minuun. Keskustelun aihe nyt vaan sattuu olemaan se, että minkälainen avuntarjoaminen on oikein ja tarpeellista.
Sellainen apu ei ole minun mielestäni erityisen mukavaa, että tullaan auttamaan vain omasta pätemisen tarpeesta ja saada avunsaaja niin kiitollisuudenvelkaan, että päästään vittuilemaan oikein kunnolla. Haluatko itse, että tulen auttamaan sinua ja samalla vittuilen kokoajan?
Siihen vastasin ja siinä rajoittuu. Olisit ilmaissut itseäsi paremmin.
Tuohon viimeiseen kyssäriin... Tulisitkos auttamaan, jos saat vittuilla niin paljon kun sielu sietää? Kyllä mulle apu kelpais silti. Olis ikkunan pesua, ja kylpyhuoneen kunnostusta...?
Saisit päteä vaikka kuinka paljon, lupaisin myös kehua sinut maasta taivaaseen, kunhan vaan auttaisit hyvin.
Meillä ei ole juurikaan apuja pyydelty puolin eikä toisin, ja kukin osapuoli on hoitanut itse omat asiansa. Periaatteena että kukin yrittää selvitä itsenäisesti kaikesta mikä vaan on mahdollista, eikä olla riippuvaisia toisistamme. Muuten kanssakäymistä lasten perheiden kanssa on paljon, yleensä niin että käyvät meillä. En pyydä osallistumista taloustöihin, koska hoidan mieluummin itse oman huuushollini - ja sitten puolestaan heidän luonaan istun itse passattavana. Hyvin menee ja viihdytään.
kiitos hyvästä vastauksesta. Mietin vain sitä, että ihminenhän on laumaeläin ja näin luonnostaan riippuvainen toisista ihmisistä. Ehkä maailma on muuttunut sellaiseksi, että yhteiskunta pystyy tarjoamaan kaiken avun mitä ihminen tarvitsee?
Pointtini on se, että kukaan ei kestä elämän raskaita taakkoja yksin omilla voimilla. Siksi minusta on ihan ok, että kun tuska ja hätä on suuri, niin läheisistä saa hakea turvaa ja apua.
On ihan eri asia pyytää ja saada apua, kun on tuska ja hätä, kuin että joku rynnii pyytämättä ja paiskaa matot pellolle, kuten eräs vastaajista sanoi.
Avun pyytäminen ja antaminen on diplomaattista touhua. Pitäisi voida antaa ja tarjota apua niin, että toiselle ei tule pätemättömyyden tunnetta ja alemmuuskompleksia.
Avun saaminen on myös vaikea asia. Joskus kauhistuu ajatustakin, että vieras ihminen, on sitten äiti tai kuka muut tahansa, tulee jynssäämään minun likaiset nurkkani.
Apua voi ottaa paremminkin remonttiin tai muuttoon, sillä silloin on niin paljon tekemistä, että jokainen käsipari on tarpeen.
Suomalaisessa yhteiskunnassa jokainen ihminen on yksilö, hänen asumisensa on rajoitettu omaan perheeseen, hänen kodissaan on yleensä vain vanhemmat ja lapset, ja jokainen hoitaa oman taloutensa tulot ja menot raportoimatta niistä kenellekään.
Siksi on vaikeaa ottaa ilmaista apua, vaikka tarvitsisikin. Mieluummin maksaa. Asetelma on silloin selvempi.
Ilmaisen avun antaja voi olla paljon vanhempi ja huonokuntoisempi kuin avun saaja. Avun saajan mielestä työn tuloskin voi olla arveluttava, mutta menepäs se sanomaan toiselle, joka hyvänhyvyyttään on paikalle tullut auttamaan!
Kukin pysytelköön omissa ympyröissään. Se on pitemmän päälle parasta useimmissa tapauksissa.
Hätätilat ovat eri asia. Silloin ei pidä jäädä kotiin tuskailemaan, vaan apua on tarjottava. Jos se torjutaan, niin ainakin on yritetty.
Juu kyllä toki hätätiloissa apu on paikallaan, ja turvaa tuo tieto että tarvittaessa apu on lähellä. Meillä vaan ei ole mitään erityisiä hätätiloja ollut, semmosta vaan tavallista elämistä, jonka pystyy kukin hoitelemaan itse. Muuttotalkoissa on oltu ja autokyytiä joskus annettu. Mutta puolin ja toisin ei pyydetäkään (eikä pyytämättä tarjota) semmoista apua jota ilman selvitään, ja niin pysyy jokaisella oma reviiri omissa käsissä.
Eikös aika monet ristiriidat synny juuri liian innokkaasta avun tarjoamisesta, jonka koetaan häiritsevän yksityisyyttä...