Onhan tässä kerinny käymään jo 5vuotta rankassa psykoterapiassa; isän välinpitämättömyyden ja äidin myötäilyn takia..! Isälle olen ilmaa aina,mutta kaikki muut sisaret on täyttä perhettä,.. aina saanut haukut,mulkasut, vaikka kuinka koitti olla aina hyvä ja paras. Tämä "isä" ei ole pystynyt katsoa edes silmiin, saatika puhua, se ei tule kuuloonkaan. Äitini menny samaa linjaa, ei ole antanut minkäänlaisia selityksiä miksi kaikki tämä, kieltänyt kaiken vaan..En varmaan koskaan saakaan tietää, koska mulle ei puhuta. VOin vaan kelata, että miksi? se onkin kysymys joka kaikunu päässä siitä ainakin 5vuotiaasta asti.. Helvetillistä että perhe on pahin myös omalla kohdallani!!
Ja vie aikaa rakentaa terve pohja, kylmyyden ja välinpitämättömyyden ja väkivaltaisuuden jälkeen.
Jaksamista myös muille mikäli samaa tilannetta jollain.
Ja vie aikaa rakentaa terve pohja, kylmyyden ja välinpitämättömyyden ja väkivaltaisuuden jälkeen.
Jaksamista myös muille mikäli samaa tilannetta jollain.
Vastaukset 19
Vanhimmat
et käydään vanhempien takia terapiassa.
Sit jauhetaan että vanhempiaan pitää kunnioittaa, niin miten sellaisia voi kunnioittaa jotka on pilannu sun elämän jo ennen kun sää oot ite päässy siihen vaikuttaa, saatika sitten, et ehtisit ite pilata oman elämäs. En ymmärrä! Joten ei voi sitäkään kyl yleistää!
Yleensä selviät parhaiten lapsuuden traumoista, et unohdat vanhemmat sen jälkeen kun oot niistä eroon päässy.
Lakkaa kelaamasta ja ala elään omaa elämää ja koita kerätä läheisiä ihmisiä ympärille! Koita olla riippumaton heistä!
Kiitos kommentoinnista. Totta tuo. Yritys kova, muistot vaan ne pahimmat. Mutta kaipa tästä noustaan..
Kirjoitanpa tähän oman kokemukseni, koska olin itse samanlaisessa tilanteessa. Ainoa vain, että tuo psykopaatti oli äitini, koska isäni on poistunut kuvioista jo hyvän aikaa sitten heidän eronsa myötä enkä ole isästäni liiemmin enää kuullut.
Sanottakoon alkuun, että lähdin kotoani 2vuotta sitten taakseni katsomatta jättäen perheeni (voiko sitä perheeksi kutsua?) ja poistuen heidän elämästään lopullisesti. Juuri kun olin täysi-ikäisyyden rajan saavuttanut. Olen siis tällä hetkellä 20, enkä ole tähän päivään mennessä kenestäkään perheenjäsenestäni kuullut: sisaruksista tai äidistä. Tulin tulokseen, että olen paljon onnellisempi ilman heitä. He eivät tarvitse minua, joten en minäkään heitä. Kyllästyin olemaan se "ilma" ja se ainainen sorsimisen kohde kotona. Kyllästyin, se tappoi minua sisältä. Olin vakavasti masentunut perheeni takia. Eikä ihmekään.. JOS ei edes OMA PERHE suoraansanottuna voin käyttää sanaa rakasta, niin kuinka voi sopeutua elämään onnellisesti? Ei voi. Sen takia olen itsekin sisältä vielä parinkin vuoden jälkeen rikki. Ehkä rikki koko elämäni, en täysin ehjä ehkä koskaan. Minulta puuttuu perhe, minulta puuttuu turva ja tuki. Sen takia sieltä olen lähtenyt. Minun ei tarvinut kestää enää sitä, mitä perheessäni koin. Muistoni tuolta ajalta ovat hirveitä ja raastavia. Ne jaksaa itkettää ja itkettää aina uudelleen, mutta enää en anna niiden vaikuttaa elämääni, koska elän omaa elämääni tällä hetkellä onnellisesti mieheni kanssa. Ilman miestäni en olisi kestänytkään tuota helvettiä, jonka läpi kävin.
Muistoni pyörivät lähinnä siinä, kuinka vihattu lapsi olin. Muistan, kuinka syvällä sydämessäni toivoin, että minulla olisi samanlaisia vanhempia kuin ystävilläni. Niin lämpimiä ja välittäviä. Itkin tuona aikana hyvin usein ja masennuin masentumistani.
Kerronpa vähän elämästäni perheessäni, jota ei käytännössä enää minulle ole.
Elämäni oli aivan hirveää. Olin nuori lapsi, ainoa tytär. Minulla oli kaksi isoveljeä, joita jumaloitiin jatkuvasti. Minä olin kuin ilmaa, se joka jätettiin aina pimentoon. Rehellisesti sanottuna, muistan kuinka istuin itsekseni huoneessani monen monta kertaa tyynyä halaten, kun muut istuivat viettämässä laatuaikaa olohuoneessa. Hyvin usein kuului veljieni suusta "ei sitä tarvita tänne". Se koski hyvin syvältä sisältä. Tuollainen oli vain pientä sen rinnalla mitä muuta kävin läpi.
Kerran muistan, kun minun oli pakko päästä tuon helvetin keskeltä jonnekin. Menin ystäväni luokse ja olin siellä kolme viikkoa putkeen 16vuotiaana. Kukaan perheestäni ei soittanut minulle tai välittänyt missä olin. Kotiin mentyäni muistan kuulleeni äitini suusta, että olisit pysynyt vähän kauemmin poissa. Tuntui niin kovin pahalta. Tuntui, että olin aina vain tiellä, vaikka yritin olla kotona mahdollisimman näkymätön. Sain vain mulkaisuja ja haukkuja osakseni. Yritin pysyä heidän tieltään poissa ja elää omaa pientä elämääni aiheuttamatta harmia heille.
Aina koulusta tultua, muistan, miten äitini ilmeni meni synkäksi minut nähtyään ja tokaisi "ai se oletkin vaan sinä!" Vastaavasti kun veljeni tulivat kotiin, hän oli autuaan onnellisen näköinen. Mietin aina hyvin pitkään, mikä minussa on vikana, etten kelpaa. Yritin tehdä kaikki oikein ja olla mieliksi, mutten koskaan kelvannut.
Kun olin 15, muistan kuinka veljelleni ostettiin auto, äitini ilmoitti minulle, että voisinkohan pysytellä jonkun ystäväni luona, koska ei aio maksaa tässä kuussa tämän veljeni auton takia enää minun kulujani. Minun kulujani = 20e kännykkälaskua ja syömistä. Tuo oli ehkä kokemuksistani karmaisevin. Muistan, kuinka sanoin että lupaan tehdä kotityöt ja ansaita itse rahani siinä kuussa, ettei minusta tule kustannuksia, jos voisin olla kotona sen kuukauden. Myin silloin ystävilleni vaatteitani ja tavaroitani, että pystyin elää. Tuo kokemus on jättänyt syvimmät viillot sydämeeni. Silloin tajusin kuinka halveksittu ja vihattu minä olin. Ja ei, minä en todellakaan tiedä miksi. Olen aivan normaali ja normaalinnäköinen nuori, joka ei ole rötöstellyt vaan lukion käynyt kiltisti. Vastaavasti veljeni ovat kummatkin tehneet vaikka mitä rikoksia ja kumpikin koulunsa keskeyttäneet. Kuitenkin minuun kohdistui kaikki tämä viha, veljeni saivat kaiken sen rakkauden, mitä olisin itsekin toivonut saavani joskus. Muistan kuinka usein itkin itseni uneen yöllä ja halasin itseäni, koska kukaan ei sitä minulle kotona tehnyt. Ehkä minä vain sitten en kuulunut heihin. Minulle ei juteltu, olin ilmaa, ei välitetty. Tuntui niin pahalta. Nielin kaupungilla itkuni usein katsellessani onnellisia perheitä. Nielin myös itkuni usein, kun katselin ystävieni välittäviä vanhempia. Niihin aikoihin päässäni pyöri hyvin tiivisti itsemurha. Halusin pois tästä hirveästä maailmasta, jonne en tuntenut kuuluvani. Olin niin arvoton ja maahan poljettu. Olin aivan liian väsynyt jatkaakseni. Ainoat vaihtoehdot olivat pakeneminen tai kuoleminen. Lukion toisen luokan jälkeen minä lähdin, 18vuotiaana täysi-iän saavuttaneena. Päätös oli vaikea, koska pelkäsin sitä miten tulen toimeen, miten pärjään. Se oli kuitenkin toisarvoinen seikka, koska olin tuossa tilanteessa niin rikki ja jos se tilanne olisi jatkunut, olisin todennäköisesti päättänyt elämäni. Arvottoman pienen elämäni. Joten pakkasin vähät tavarani yksin kotona ollessani ja poistuin. Poistuin lopullisesti. Kirjoitin äidilleni henkilökohtaisen kirjeen muutama viikko lähtöni jälkeen. En ollut katkera vaan hyvin surullinen. Ihmisraunio, jota oltiin kohdeltu väärin. Kirjoitin, kuinka minun oli parempi olla poissa. Liian monta kertaa olin kuullut, että "toivon ettet olisi syntynyt". Liian monta kertaa enää jatkaakseni heidän kanssaan. Vaikkeivat he ehkä huolissaan olisi olleetkaan, halusin kirjoittaa ja kertoa. Ironista kyllä myös kiittääkseni tuosta kaikesta. Toivoin, että he vilpittömästi joskus ajattelisivat mitä minulle tekivät. Tappoivat sisältä.
Poistuin heidän elämästään lopullisesti silloin, enkä taakse enää katso. En myöskään toivo perheelleni kuitenkaan mitään pahaa, koska äitini on ikuisesti kuitenkin äitini ja veljeni ovat veljiä, vaikken heitä enää näekään. Vaikken heitä enää tunnekaan. Vaikkei he enää tiedä missä olen, mitä teen ja milloin. Minua ei enää ole heille. Jaksan kuitenkin uskoa, että joskus, edes joskus, esim. jouluna tai muina juhlina kun perheet kokoontuvat yhteen, he ehkä miettivät sitä sanomatta ääneti, että heillä on joskus ollut sisko, joskus ollut myös tytär. Että joskus oli aika, jolloin se pieni, mitätön ja arvoton ihminen oli heidän kanssaan. Se pieni, mitätön, arvoton. Minä, joka nykyään kulkee omaa polkuaan muistot rinnassaan. Ehkä he vielä joskus toivovat näkevänsä minut tai ehkä ei.. Ehkä se on vain omaa kuvitelmaani.
Ymmärrän kuitenkin täysin tilanteesi ja tuskasi. Minä tunnen sen. Siksi joudun sanomaan sinulle, että älyttömän paljon voimia! Voimia ja jaksamista, kaunista syksyä ja hirveästi positiivisia ajatuksia ja mieltä, koska sitä sinä tarvitset.
*Lämmin halaus*
Luin kirjoituksesi kyyneleet silmissä.. Ja järkytyksestä kuinka vaan lisää löytyy "hirviövanhempia".. Paljon voimia sinulle!!
Jos kaipaat jutella, ymmärrän mikäli et ja haluat ,niin kuin minäkin jättää asiat taakse, mutta kuitenkin, jos kaipailet juttukaveria missä vain asioissa,niin ota vaikka yhteyttä mailitse: [email protected]
Minulla kesti ihan liian kauan, annoin perheeni jäsenten polkea minua aina pariin viimeiseen vuoteen asti.
Jostakin syystä äitini varsinkin inhosi minua. Ehkä siksi että tulin enemmän isääni kuin häneen. Teini-iässä itkin suurin piirtein joka ikinen päivä, niin paha oli olla. Omassa kodissa sentään pitäisi tuntea itsensä hyväksytyksi, minä en tuntenut sitä itsestäänselvää turvallisuutta koskaan. Olin ilmeisesti aina muiden tiellä. Itsemurhaa harkitsin vähän väliä.
Kun vihdoin tein täydellisen pesäeron, helpotti vähän. Olen kyllä varmaan kuolemaani asti murheellinen juuri siitä, etten koskaan ole saanut mitään tukea tai turvaa lapsuudenperheeltäni. Päin vastoin.
Onnittelut siitä sinulle, että ymmärsit viheltää pelin poikki noin nuorena. Olisinpa minäkin! Olisin säästynyt niin hirveän monelta pahalta jutulta. Pahinta on vieläkin se, että kauheat, surulliset muistot tuppaavat päälle vaikka missä tilanteissa. Riittää, että jokin pieni juttu tuo mieleeni jotakin aiemmista vuosista, saattaa mennä monta tuntia ennen kuin pääsen taas tasapainoon.
En ole käynyt missään terapiassa. Ehkä pitäisi.
Hyvät nuoret, älkää antako periksi itsemurha-ajatuksille tai masennukselle! Lähtekää pois kotoa niin pian kuin suinkin ja pankaa välit poikki, ellei teitä arvosteta normaalisti. Vältytte monelta ikävältä muistolta myöhemmässä elämässä.
Monia halauksia teille jotka olette riippuvaisia vanhemmistanne. Yrittäkää tsempata vielä vähän aikaa että pääsette omillenne.
Kiitos kommentoinnistasi!!
Terapia voisi keventää taakkaasi, itse ainakin ajatusta karsastin ja jopa pelkäsin,mutta se on vapauttanut paljosta.. vaikka on rankkaa.
Jaksamista ja voimia sinulle
Et oel lainkaan arvoton!!!Kirjoitit todella hyvin ja tämä asia ei ole ainamkaan sinun syytäsi!Lämmin halaus halaus ja enkeleitä elämääsi!!=)T:Minä
Sinussa ei ole vika!
Usein perheen herkin ja tunteellisin joutuu tahtomattaan kantamaan perheen sisäiset ristiriidat ja mahdollisen suhteiden sairauden. Hänestä tulee syntipukki syyttään, ja hän itsekin ryhtyy kantamaan muiden pahaaoloa päällään tuntien itsensä loputtoman huonoksi ja yrittäen epätoivoisesti miellyttää. Mikä ei onnistu, koska perheen sisäisessä dynamiikassa hän on se joka on mopen osalla.
Lakkaa tavoittelemasta isäsi ja äitisi hyväksyntää. Terapiassa voit toki käydä, mutta suuntaudu tulevaan. Terapian tärkein anti sinulle olisi, että olet ok ja hyvä, aivan riippumatta siitä mitä vanhempasi ja sukulaisesi sinusta ajattelevat!
He ovat väärä ja sairas mittatikku sinun arvostasi!
Anna heille anteeksi, mitä he eivät kyenneet, ja jatka iloisemmin mielin elämääsi!
sinulle kommentoinnistasi. Yritys on kova löytää parempi tulevaisuus.
että jos isäsi ei olekkaan sinun oikea isäsi, vaan joku muu, jonka kumpikin vanhempi tietää.
Sen vuoksi äitisi ei uskalla puolustaa sinua isääsi vastaan, koska on huono omatunto pettämisestä ja todennäköisesti joutuu hyvittäämään tekoaa isällesi olemalla samaa mieltä kuin isäsi on.
Jos näin on niin se selvittää paljon isäsi välinpitämöttömyyttä sinua kohtaan ja äitisi hiljaista hyväksyntää isäsi käytöstä kohtaan.
Jos vanhemmat eivät suostu puhumaan asiasta, niin voitte tehdä siskoksien kanssa dna testit, joka selvittää sen oleteko täysi siskoja vai puolikkaita.
Joo se vois olla semmonen ns. viimeinen teko ja jos asia on niin, niin se auttais ymmärtämään ja pääsemään yli.
omat pahat tekosensa?
kun saa sellaiselle käyttäytymiselle edes jonkun selityksen, niin se auttaa jatkamaan ja pääsemään asian yli, en sitä että sen pystyisi anteeksi antamaan, mutta tietää sen syyn niin se voi helpottaa...
Kiitos teille kannanotoistanne!
Sama asia on mulla ollut mielessä varmaan jo kohta kymmenen vuotta, ettei ois oma isäni ja vielä sitä on ruokkinut se, että joskus kysyin asiaa äidiltäni puolitosissaan ja sain hänelle aikaan hirveet raivarit. En sitten tiedä. Dna-testitkin, eikös ne ole aika kalliita?..en ole oikein perillä näistä..ü
sosiaalitoimistoosi yhteyttä, ja kysele sieltä, mulla ei oo tietoo noista asioista, jos ne tietäis siä et voiko isäänsä pakottaa isyystestiin jos sellasta ei oo tehty, ja jos ei voi niin sit se siskojen kans DNA-testi.
Kiitos, tarvii koittaa ja kysellä.
Voimia sinulle!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!ja iso halaus joka päivälle elämääsi!!!!!!!!!!!!!itse et AINAKAAN ole syyllinen tilanteeseesi. T:Minä
sinulle, voimia tarvitseekin
psykoterapiassa käyminen loppuu.
Ei se isä tärkein.. nauti opettajistasi.. ;)