On oltu yhdessä jo yli seitsemän vuotta, välillä enemmän, välillä vähemmän onnellisesti. Yhdessä on asuttu vähän yli vuosi. Tuntuu että olen ihan lopussa tän suhteen kanssa, kun pitkään on ollut lähinnä vaan riitelyä.
Mieheni on usein iltaisin tietokoneella ja mielestäni hän ei kuuntele minua tarpeeksi. Ehkä minäkään en häntä... Usein haluaisin kuitenkin keskustella mutta huomaan että puolet jutuistani menee ohi...Ja jos nimenomaan pyytää et voitaisko puhua niin viimestään silloin mies perääntyy ja myöhemmin sanoo et turha jutella kun asia päättyy kuitenkin siihen et mä raivostun. Onhan se niinkin mutta puhumattomuus mua vasta rasittaakin ja ahdistaa.
Riitelemme usein iltaisin ja öisin ja aina toistuu sama kaava. Mä suutun kun mies sanoo jotain tai ei kuuntele, pidän mykkäkoulua ja odotan et mieheni tulis kysymään jotain, mitä hän ei tee ja sit mä raivostun ja jankutan jne. Usein käyn myös käsiksi ja lyön ja heittelen tavaroita. Ärsytän miestäni kunnes häneltä menee lopulta hermot ja hän saattaa rikkoo jotain tavaroita. Ei tätä jaksa.
Tiedän et oon useimmiten syypää kaikkeen ja lapsellinen, sidon miestäni liikaa, oon epävarma ja mustis ja en edes tiedä rakastanko häntä enää.
Meillä on kuitenkin hyviäkin aikoja, välillä. Riitelyäkin on silti ollut pitkään. En oo onnellinen enää, jotain muutosta on tapahduttava. Mies sanoo kuitenkin rakastavansa mua ja haluavansa olla mun kaa, en tiedä miksi. Ihastun muihin miehiin ja oon kertonutkin hänelle,lapsellinen kun oon. Tää ei voi enää jatkua, mitä teen? Kiva, jos joku tän tilityksen jakso lukea.
Mieheni on usein iltaisin tietokoneella ja mielestäni hän ei kuuntele minua tarpeeksi. Ehkä minäkään en häntä... Usein haluaisin kuitenkin keskustella mutta huomaan että puolet jutuistani menee ohi...Ja jos nimenomaan pyytää et voitaisko puhua niin viimestään silloin mies perääntyy ja myöhemmin sanoo et turha jutella kun asia päättyy kuitenkin siihen et mä raivostun. Onhan se niinkin mutta puhumattomuus mua vasta rasittaakin ja ahdistaa.
Riitelemme usein iltaisin ja öisin ja aina toistuu sama kaava. Mä suutun kun mies sanoo jotain tai ei kuuntele, pidän mykkäkoulua ja odotan et mieheni tulis kysymään jotain, mitä hän ei tee ja sit mä raivostun ja jankutan jne. Usein käyn myös käsiksi ja lyön ja heittelen tavaroita. Ärsytän miestäni kunnes häneltä menee lopulta hermot ja hän saattaa rikkoo jotain tavaroita. Ei tätä jaksa.
Tiedän et oon useimmiten syypää kaikkeen ja lapsellinen, sidon miestäni liikaa, oon epävarma ja mustis ja en edes tiedä rakastanko häntä enää.
Meillä on kuitenkin hyviäkin aikoja, välillä. Riitelyäkin on silti ollut pitkään. En oo onnellinen enää, jotain muutosta on tapahduttava. Mies sanoo kuitenkin rakastavansa mua ja haluavansa olla mun kaa, en tiedä miksi. Ihastun muihin miehiin ja oon kertonutkin hänelle,lapsellinen kun oon. Tää ei voi enää jatkua, mitä teen? Kiva, jos joku tän tilityksen jakso lukea.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei voi muuta sanoa, kuin rakkauden vastakohta on viha, ei välinpitämättömyys..
Itse tuntuu aivan samalta, kuin kuvailit...kun tietäis vain mitä tehdä..?
Kun luin ton sun teksin, luulin ihan niinku mä olisin kirjoittanut sen. Siis mulla on ihan sama ongelma. Me ollaan kylläkin oltu 5vuotta yhessä.
Oon miettinyt tosi paljon, että pitäiskö mun vaan lähteä ja viettää sitte sinkkuelämää, mut toisaalta mä rakastan (ainakin luulen rakastavani) miestäni ja sen kans on niin turvallinen olo ja sitten olis tavallaan mennyt kaikki nää vuodet hukkaan...Me kuiten puhutaan tulevaisuuden suunnitelmista.
Yks mun tuttava pariskunta oli ollu melkein kahdeksan vuotta yhdessä ja sit ne päätti, että ovat muutaman kuukauden erossa. Jos sen ajan jälkeen haluaa jatkaa suhdetta, niin olisivat palanneet yhteen, mutta eivät oo palannu.
Ootko ajatellut että pelkäät olla yksin etkä sen takia lähde pois? Ei loppujen lopuksi mikään muu auta ku saada mies puhumaan.
Koita jaksaa tehdä näinkin vaikeita päätöksiä!
...joskus täytyy tunteellinen "minä" ja rationaalinen "minä" laittaan keskusteleen keskenään ja punnita asioita. Itsellä ei ollut kyse vuosien suhteesta, vaan n. 10kuukauden jaksosta, jossa vähitellen kasvoimme erilleen. Yhteiset keskustelut eivät tuottaneet toivottuja yhteisiä sopimuksia, vaan eripuraa. Lopulta molemmat olivat samaa mieltä: vaikka tykätään toisista, niin pitkällä aikavälillä tästä ei tunnu kehittyvän mukavasti toimivaa "arjen sankareiden suhdetta".
Muutos alussa kyllä tuntuu, mutta siihen täytyy valmistautua hyvin perustelluin ajatuksin päätöksen oikeellisuudesta.
Sun viestissä oli noin 35 kertaa sana riita, eli kannataisko miettiä sillä toisella aivolohkolla onko teillä tulevaisuutta, ja en nyt tarkoita sitä, joka sanoo sulle "mut sä rakastat sitä".
Naiset on kyllä näissä suhdeasioissa aina ihan totaalisen pihalla, te ja teidän rakkaus. Ette edes tajua, että se on vaan biologinen juttu.
Yrittäkää nyt tytöt skarpata :)