Minkä ihmeen

Tässä se lohdutava puoli, että ainakaan emme ole tunteinemme yksin. On olemassa joku toinenkin joka tuntee samoin. Tai rehellisyyden nimissä meitä on varmasti paljon.

Se taas herättää kysymyksen, oliko ennenkin näin vai onko tämä vain nykyajan ilmiö. Itse olen päätynyt siihen ratkaisuun, että samoin oli ennenkin tilanne vain oli toisenlainen. Aikaisemmin ihmiset olivat keski-ikäisinä oikeasti elämän ehtoopuolella ja monesta tuntui ajatus puolison vaihdosta aika turhalta. Toki ns. naisten vapautuminenkin on vaikuttanut asiaan.

Mutta pitkässä juoksussa nimenomaan ihmisten hyvinvointi selittää eroamisia jne. Vielä 40sinä koetaan että elämää on niin paljon jäljellä, jotta riski kannattaa ottaa. Sillä harvassa on ne avioliitot jotka oikeasti ovat onnellisia.

Mistä sitten johtuu se suuri joukko meitä "luusereita" jotka valittavat täällä pahaa oloaan. No ensinnäkin olemme pelkureita emmekä uskalla tehdä ratkaisuja, selittelemme asiaa vaikka millä tekosyyllä, mutta tosiasia on pelko. Pelko voi johtua monesta syystä: fyysinen, lasten menettäminen, talous jne. Osaksi kuvaan on ehken astunut myös aito välittäminen lapsista. Aina sanotaan, että lapset vaistoavat, jos vanhemmilla menee huonosti. Kyllä ja ei. Jos vanhemmat riitelevät, mököttävät tms. lapset varmasti vaistoavat, mutta vanhempien välit voivat olla ihan ok vaikkei enää varsinaisesti rakastetakkaan sitä toista. Tässä tapauksessa lapset ovat onnellisia ja näkevät myös vanhempansa onnellisina. Nämä lapset sitten kummastelevat aikuisina miksi heidän vanhempansa erosivat yllättäen. Mutta miksi ihmeessä meidän pitäisi pysyä enää siinä vaiheessa pysyä yhdessä?

Tulipas purkauduttua. Yritän kerätä voimia irtautua nykyisestä suhteestani, mutta....