Olen vähän yli 20-vuotias mies. En ole koskaan ollut seurustelusuhteessa, eikä minulla koskaan ole ollut yhtäkään naispuolista kaveria. Minulla on valtava alemmuuskompleksi kaikkia ikäisiäni naisia kohtaan, enkä osaa ajatella, että kukaan nainen voisi pitää minusta edes kaverina, saati sitten rakastaa minua.
Kuvani on arvioitavana yhdellä nettisivulla, ja sivuston tilastojen mukaan arvosanani on parempi kuin 54%:lla miehistä, joten en kai ihan susirumakaan ole. Miespuolisia kavereita on sentään jonkin verran, joten en aivan yksinäinen onneksi ole.
Olen parin viime kuukauden aikana yrittänyt miettiä mistä tilani voisi johtua, sillä tiedän itsekin, että omassa päässäni se suurin ongelma on. Sain ala- ja yläasteella valtavasti paskaa niskaani monilta tytöiltä ja minulle tehtiin aika hyvin selväksi, että olen alempiarvoinen ihminen kuin he, että en ole mies ollenkaan ja minua sai vapaasti halveksua ja nauraa päälle. Totta kai jotkut pojat myös kiusasivat minua, kun en osannut pitää puoliani, mutta ei se tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin tyttöjen kiusaaminen. Yläasteen jälkeen ne idiootit menivät ammattikouluun, joten lukiossa sain olla rauhassa. Intissä sain taas yllättäen vittuilua osakseni yhdeltä pelleltä: "Et oo varmaan koskaan ees naista saanu!", ilmeisesti siksi kun en kertonut niitä "nussin viime viikonloppuna muijaani perseeseen" -juttuja.
Myös joitakin kavereitani kohdeltiin yhtä huonosti yläasteella, mutta silti heillä on nykyään naispuolisia ystäviä, osa on jopa parisuhteessa.
Luulen kaiken johtuvan läpipaskasta itsetunnostani. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti, jota sain pelätä pienestä lapsesta lähtien. Humalassa isä saattoi kilahtaa ihan pienistäkin asioista, katsoin väärää tv-kanavaa tai sanoin vahingossa taas jotain väärää. Pelätä nyt omassa kodissaan, omaa isäänsä, voiko sellaisesta lapsesta mitenkään kasvaa tervepäinen ihminen?
Lapsena olin siten kai liian herkkä ottamaan kaiken vittuilun rankasti itseeni, enkä ole niistä koskaan toipunut. Minusta kasvoi arka ja ujo aikuinen. Minulle ei varmaan koskaan kehittynyt minkäänlaista itsetuntoa.
Aloitin n. kuukausi sitten AMK-opinnot, ja ryhmässämme on monia fiksun ja mukavan oloisia naisia, mutta enhän minä tietenkään uskalla heitä lähestyä edes kaverimielessä. Mielessä vaan pyörii ne teini-iässä koetut nöyryytykset, ja ajatus siitä kuinka tulen taas loukatuksi uudestaan. Olen pohjimmiltani ujo ja hiljainen, mutta jo 3-4 oluen jälkeen muutun melko sosiaaliseksi miesseurassa. Naisten kanssa uskallan keskustella "normaalisti" vain erittäin kovassa kännissä.
Rahattomana opiskelijana on kovin vaikeaa hakea apua ongelmiin, jotka sotkevat koko elämääni. Voisi tää elämä kai ihan kivaakin olla jos olisi normaali.
Kuvani on arvioitavana yhdellä nettisivulla, ja sivuston tilastojen mukaan arvosanani on parempi kuin 54%:lla miehistä, joten en kai ihan susirumakaan ole. Miespuolisia kavereita on sentään jonkin verran, joten en aivan yksinäinen onneksi ole.
Olen parin viime kuukauden aikana yrittänyt miettiä mistä tilani voisi johtua, sillä tiedän itsekin, että omassa päässäni se suurin ongelma on. Sain ala- ja yläasteella valtavasti paskaa niskaani monilta tytöiltä ja minulle tehtiin aika hyvin selväksi, että olen alempiarvoinen ihminen kuin he, että en ole mies ollenkaan ja minua sai vapaasti halveksua ja nauraa päälle. Totta kai jotkut pojat myös kiusasivat minua, kun en osannut pitää puoliani, mutta ei se tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin tyttöjen kiusaaminen. Yläasteen jälkeen ne idiootit menivät ammattikouluun, joten lukiossa sain olla rauhassa. Intissä sain taas yllättäen vittuilua osakseni yhdeltä pelleltä: "Et oo varmaan koskaan ees naista saanu!", ilmeisesti siksi kun en kertonut niitä "nussin viime viikonloppuna muijaani perseeseen" -juttuja.
Myös joitakin kavereitani kohdeltiin yhtä huonosti yläasteella, mutta silti heillä on nykyään naispuolisia ystäviä, osa on jopa parisuhteessa.
Luulen kaiken johtuvan läpipaskasta itsetunnostani. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti, jota sain pelätä pienestä lapsesta lähtien. Humalassa isä saattoi kilahtaa ihan pienistäkin asioista, katsoin väärää tv-kanavaa tai sanoin vahingossa taas jotain väärää. Pelätä nyt omassa kodissaan, omaa isäänsä, voiko sellaisesta lapsesta mitenkään kasvaa tervepäinen ihminen?
Lapsena olin siten kai liian herkkä ottamaan kaiken vittuilun rankasti itseeni, enkä ole niistä koskaan toipunut. Minusta kasvoi arka ja ujo aikuinen. Minulle ei varmaan koskaan kehittynyt minkäänlaista itsetuntoa.
Aloitin n. kuukausi sitten AMK-opinnot, ja ryhmässämme on monia fiksun ja mukavan oloisia naisia, mutta enhän minä tietenkään uskalla heitä lähestyä edes kaverimielessä. Mielessä vaan pyörii ne teini-iässä koetut nöyryytykset, ja ajatus siitä kuinka tulen taas loukatuksi uudestaan. Olen pohjimmiltani ujo ja hiljainen, mutta jo 3-4 oluen jälkeen muutun melko sosiaaliseksi miesseurassa. Naisten kanssa uskallan keskustella "normaalisti" vain erittäin kovassa kännissä.
Rahattomana opiskelijana on kovin vaikeaa hakea apua ongelmiin, jotka sotkevat koko elämääni. Voisi tää elämä kai ihan kivaakin olla jos olisi normaali.
Vastaukset 2
Vanhimmat
opiskelen itsekin amks:ssa ja olen kokenut samoja ongelmia aikoinaan.
Tärkein vinkki sinulle: Älä syytä ketään muita elämästäsi. On täysin totta että isäsi oli täysi sika sinua kohtaan, mutta jos syyttelet muita et ole koskaan itse vastuussa omasta elämästäsi.
Suosittelen: Eckhart Tolle:"The power of now"
Ihminen elää yhden kerran, joten elä se sillä tavalla kuin haluat. Joko iloiten tai suruiten.
>> Sain ala- ja yläasteella valtavasti paskaa niskaani monilta tytöiltä ja minulle tehtiin aika hyvin selväksi, että olen alempiarvoinen ihminen kuin he, että en ole mies ollenkaan ja minua sai vapaasti halveksua ja nauraa päälle.
Olen kokenut aivan saman. Alussa luulin että tosiaan olen arvoton läpipaska epäihminen, ja sain helpotusta vain humalasta.
En tiedä mitä osaisi neuvoa. Vähän helpottaa kun ikää tulee lisää. Kannattanee hyväksyä tilanne sellaisenaan, ja etsiä poispääsyä. Suuremmat kaupungit ovat pahimpia. Matkustella - ulkomailla naiset voivat jopa katsoa silmiin, hymyillä ja ottaa sinut ihmisenä.
Mutta siitä ei pääse mihinkään että tämä maailma on mitä se on.