Mikähän on pitkän liiton salaisuus? Minulle ei pitkiä suhteita ole suotu vaan muutaman vuoden jälkeen alkaa toinen osapuoli tuntumaan ikävältä ihmiseltä. Ero tulee helposti, en taida olla sitä vastamäki tyyppiä.
Hyvät palstalaiset miehet ja naiset, mikä on pitkän liiton salaisuuus?
Hyvät palstalaiset miehet ja naiset, mikä on pitkän liiton salaisuuus?
Vastaukset 25
Vanhimmat
yllätyksellisyys, siis se, että välillä otetaan irtiottoja arjesta.
Ihan helkkarinmoisen painon pistän myös hyvälle ja vireälle seksielämälle. Se pitää liiton hyvin kasassa.
Täydellinen ihminen ei pysty eroamaan, koska silloinhan hän joutuisi myöntämään tehneensä virheen...
voittaa vaikeudet yhdessä...
onnellisen parisuhteen salaisuus on varmaan eri. Vaikka ihmiset ovatkin suhteellisen samanlaisia tunteiden saralla.
Luin joku aika sitten lehtijutun jossa vanha pariskunta pohti pitkän liittonsa salaisuutta.
Mies sanoi että seksi aika pitkälle tasoittaa kuopat.
Nainen sanoi että puhuminen ja huomioiminen :)
Hauskinta jutussa oli kun toimittaja kysyi että onko ero ollut koskaan lähellä tai mielessä.
Mies vastasi että tottakai on sellaisia aikojakin ollut.
Nainen vastasi että ei, mutta on tehnyt mieli tappaa mies monta kertaa.
Kyseessä oli yli 60 vuotta yhdessä ollut pariskunta.
Omat parisuhteet tuntuvat mitättömiltä tuon 60 vuoden suhteen rinnalla.
Nykyaikana on myös helppo erota.
En oikein osaa vastata sinulle tyhjentävästi. Välillä tuntuu että toiset pariskunnat ikäänkuin kasvavat yhteen ja toiset erilleen.
Taitaa olla paskanoton kestävyydessä, minän unohtamisessa, ja loputtomien kompromissien, anteeksiantojen ja unohtamisien teossa.
Toiset vaan kestää kaikenlaista paskaa pidempään kun toiset.
Kyllähän näitä marttyyreitä löytyy, on sitten eri asia saako ne kuitenkaan sitä kruunua lopuksi vai lentääkö pihalle viimeisen pesästä lähtevän muksun mukana kun on työnsä tehnyt :D
Vieläkin olisin naimisissa, nyt menis jo 18:sta vuosi, jos olisin hyväksynyt sen ainaisen pettämisen ja tyttöystävät. En kuitenkaan sen tyylin paskaa jaksa kauaa kestää sattuneista syistä, vaikka häpeäkseni joudun myöntään että aluksi yritin lasten ja avioliiton tähden sitäkin. Ei koskaan enää :(
Mitähän mä yritän selittää?? Siis, toiset kestää toisenlaista ja toiset toisenlaista, kukin oman määränsä. Onhan sitten tietysti niitäkin jotka ottaa turpaansa joka viikonloppu alkkismieheltään ja nukkuun sohvalla, kun mies panee toista naista niiden sängyssä. Aika on korkeelle rankattu pitkä parisuhde ja sellaisen väkisin haluaminen tuossakin tapauksessa.
Mulle on tärkeintä hyvä parisuhde, että siinä on mukava olla ja tietyt jutut pelaa. Positiivista on paaaaljon enemmän kuin negatiivista, joka sekään ei saa olla liian pahaa). Sen halu voittaa kirkkaasti pakkomielteenomaiset "täytyy kärsiä loppuun saakka että naapurit on kateellisia tms"-systeemit.
kyllä turhan pessimistinen kuva pitkästä liitosta.
En mä ainakaan tunne kärsiväni, päinvastoin.
C:n puolesta on helvetin paha mennä sanoon mitään, mutta ei kai se mua olisi pitkän avoliiton jälkeen kosinut (niin ja vielä 2 kertaa), jos sillä olisi huonot fiilikset.
Sehän riippuu ihan siitä minkälaisia kokemuksia on tullut hankittua ja/tai mitä lähipiirissä on nähnyt...
Olisi sitten toinen pitkän liiton salaisuus. Eli käy aivan uskomaton onni ja tuuri, ja puoliso on pesään puhaltaja eikä sieltä poispäin. Eli puolison kanssa sujuu hyvin pääasiat, ja pikku mutkat niellään kiltisti.
Vaatii kummaltakin sen panostuksen ja se on harvinaisempaa. Yleensä toinen on aina se ottavampi osapuoli ja toisen tehtävä on niellä ja kestää. Sitten katotaan kauan se kestäminen kestää :D
Loistava suuseksi.
suuseksi.:)
Mutta sanoisin, että vahva henkinen side puolisoiden välillä ja tahto rakastaa toista loppuun asti.
Arjen sietäminen on vaikea taitolaji, mikä ei tahdo kaikilta onnistua. Puhumattakaan, että osaisi nauttia tavanomaisuudesta ja iäti toistuvista rutiineista, olipa kyseessä sitten seksi tai syöminen.
Toisekseen olen huomannut suureksi avuksi olevan, että antaa toisen olla sellainen kuin on ja tehdä mitä haluaa. Aikuinen ihminen kun ei väkisin muutu eikä sitä voi komentaa kuin lasta. Yrittäneet ja kohteeksi joutuneet ovat useimmiten aika katkeraa sakkia.
"Toisekseen olen huomannut suureksi avuksi olevan, että antaa toisen olla sellainen kuin on ja tehdä mitä haluaa."
Tästä ois kyllä iso ilo.
Miksi se kuitenkin tuntuu suurelle osalle ihmisistä olevan aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa?
Minulle se on jotenkin niin itsestään selvää, että ihmiset ovat mitä ovat ja muuttuvat vain jos itse sitä todella haluavat.
"Mielenkiintoista nähdä, mitä siitä loppujenlopuksi tulee"
....joo.
Mä luulen, että se on loppujen lopuks siitä kiinni että osaa aidosti hyväksyä sekä itsensä että kumppaninsa sellaisena kuin ollaan virheineen päivineen. Silloin pystyy keskittyä läheiseen yhdessäoloon, toisen kunnioittamiseen ja hyvänä pitämiseen. Turhan nipottamisen tilalle kannattaa ottaa roppakaupalla huumoria eikä pelätä sanoa rehellisesti mielipidettänsä, vaikka se joskus onkin vaikeaa. Sellainen liitto kestänee pari karikkoakin eikä ihan pienestä uppoa.
Ja siis kaikkeahan ei tietenkään pysty hyväksymään. Joidenkin asioiden kanssa ei vaan pysty elämään, joten jossakin vaiheessa voi olla rohkeampaa luovuttaa kuin jatkaa kuollutta suhdetta hinnalla millä hyvänsä.
"joten jossakin vaiheessa voi olla rohkeampaa luovuttaa kuin jatkaa kuollutta suhdetta hinnalla millä hyvänsä."
-Mä meinasin ryhtyä tähän. Parisen vuotta sitä kestin jo hampaat irvessä. Ajattelin ettei mulla ole mitään väliä, ja voinhan mä kestää nyt sikeästi kunnes lapset muuttaa kotoa pois, ja tappaa sitten äkkiä itteni jotta vihdoinkin pääsen rauhaan. Aikas sairas oli näköjään jo mun olo silloin.
Onneksi mun poika 11v aukasi minun silmäni ja sattui siinä pari muutakin juttua nimenomaan lapsilta tullutta kommenttia tyyliin "olisiko äiti meidän parempi muuttaa pois?. Ainoastaan lasten suojelun nimissä suostuin "luovuttamaan" ja lähtemään pois. Mä idiootti oikeasti ajattelen että mulla on velvollisuuksia vain lapsia kohtaan, ja että avioliitossa elely on lapsille parempi vaihtoehto väliäkö vaikka itse kuolen sinne.. jooei ole näin. En ole koskaan katunut sitä eroa sekunttiakaan vaikka se vieläkin kiusaa. Huihai, mä olisin oikeasti tehnyt jo sen itsarin jos olisin siihen helvettiin jäänyt.
Että kyllä se rohkeaa on myös nähdä tilanne ja luovuttaa ennenkuin pahemmaksi homma menee.
pääsit pois tuollasesta suhteesta, lähteminen oli sulta rohkea teko.
Tuollaset on varmaan tilanteita, joissa se oma arvostelukyky ei välttämättä ole parhaimmillaan. Kun on itse kaiken sen keskellä, ei pysty täysin näkemään sitä mitä pitäis nähdä. Usein se herätys tulee joltain muulta, sun tapauksessa lapsilta. Ei lapsetkaan voi hyvin jos vanhemmat tai toinen vanhemmista kärsii. Moni sitkutteleekin huonossa suhteessa juuri lasten takia, mutta ei lapsetkaan voi hyvin jatkuvalla taistelutantereella.
Huonoon suhteeseen ei kannata jäädä, jos se on mennyt niin pahaks ettei paluuta parempaan enää ole. Väkivalta on mun mielestä yks niistä asioista, joita ei voi olettaa kenenkään sietävän päivääkään. Suhteessa ei pidä joutua pelkäämään, senhän pitäis olla turvasatama, asia johon tietää pystyvänsä aina luottamaan. Se rohkeus on vaan vaikea kaivaa esiin silloin kun sitä eniten tarvittais...
Oli kyllä järkyttävää. Nyt ne näkee selvästi muttei silloin. Niin ja muutenkin, mähän olin 17 vuotiaasta lähtien sen kanssa joten mut oli helppo "kasvattaa" ja manipuloida siihen touhuun. Luulin että se on normaalia. Sitten kun ei paljon vieraitten kanssa ollut, niin ei saanut vertailukohdetta, jotta olis käsittänyt oman tilan. Asian nähneet sukulaisethan nyt ei luonnollisesti viitsinyt puuttua meidän parheen asioihin vaan "antoivat meidän setviä ongelmamme itse" ts. hylkäsivät minut, ennestäänkin huonossa asemassa olleen pärjään yksinään miten parhaiten taisi. En koskaan anna tietyille sukulaisille sitä anteeksi, en ikinä.
Mutta mä selvisin siitä, ja mun tapauksessa voi todellakin sanoa että vielä lähes ilman tukeakin :D
Oli se paha juttu enkä viitsi pitkästyttää sen kummemmin. Tai en edes halua kertoa oikein mitään. Jos mä kertoisin niin sitten porukka ymmärtäisi miksi olen sellainen kuin olen. Noh, sen voin paljastaa tosta kuvasta, kun porukka joskus ihmetteli miksi pidän sitä esillä vaikka saan kuraa niskaani siitä. Tarina menee näin.. avioliiton aikana mun itsetunto oli täysin tuhottu enkä esim kestänyt tai ylipäätänsä tunnistanut itseäni kuvasta. Pidin itseäni niin vastenmielisen rumana, että ihmiset käänsi kadulla katseensa pois sen takia.
Noh, siitä sitten eri vaiheitten jälkeen ajauduin kokeileen jotain pirun kuvaterapiaa. Eli otetaan miljoona kuvaa, oikein kunnon shokkiherätys, ja yritetään nähdä jotain hyvää siinä yms ja jne.
Sitä paljoa sitten lätkin niitä kuvia joka paikkaan.. jotta ylipäätänsä totun katseleen itseäni, kun se ennen herätti aina sellaisen inhon tunteen. Se haukkuminen ei ekan kerran jälkeen tuntunut missään ja jos tarkkaan ajatellaan niin se oli oikeasti tosi hyväksikin mulle.
Nykyään mun itsetunto on jo ihan normaali ja kestän kyllä ihan kaiken. Toi kuvaterapia oli kyllä oikeasti ihan hyvä juttu.
Siperia kasvattaa ja karaisee hienosti :D
Ja vielä isommat _Halit_.
Sulla on muuten selvästi aika fiksuja tenavia.
Juu ne on. Paljon älykkäämpiä kuin minä. Nytkin juuri pohdin että olisinko muuttanut edelliselle paikkakunnalle, niin poika kielsi ihan ehdottomasti. Se sanoi että se sama kiusaamishomma jatkuu taas exän ja sen uuden ex-tyttöystävän toimesta mua kohtaan joten mä en saa muuttaa sinne. No ei sitten, vaikka kotonahan mä olisin sielläkin voinut olla mutta olisinpa ollut poikaa lähempänä mutta rampakkoon se sitten täällä. Parempi se varmasti näin onkin.. :D
Jo, riittää avautuminen tästä aiheesta. Mitäs vanhoista ongelmista kun on uusiakin joita murehtia :DD
Pitäis kehittää sellainen ongelmien velkajärjestely, jossa vanhat ongelmat hukattaisiin jotenkin näppärästi.
Tenavat on muuten näköjään siitä näppärä neuvontasysteemi kun ne ovat osittain samassa liemessä ja kuitenkin niillä on eri näkökulma asioihin. Kavereiden juttuja olen siis seuraillut.
Noista eilisistä jutuistasi: olen itse huomannut olevani samassa tilassa, eikä uusia oikein osaa edes harkita. Aika hankalaa jotenkin.
kuulostaa kyllä niin rankalta suhteelta. Todellinen onni, että oot löytäny tiesi pois siitä ja että itsetuntos on palautunu. Itsetunto kun ihmiseltä viedään, niin siinä on todella helppo manipuloida, melkein kuin räsynukke olis.
Se on jännä tuo sokeus omalle tilanteelleen... Kai se on jonkinlainen alitajuntainen puolustusmekanismi, tavallaan haluaa kuvitella asiat paremmiks ku mitä ne onkaan jotta selviää. Pahojen asioiden käsittelyyn voi mennä pitkäkin aika. Sitten kun ne silmät vihdoin avautuu, usein ihmettelee itseään mutta ei sais unohtaa että sitä tekee minkä parhaimmaksi sillä hetkellä näkee.
Jälkeenpäin mä oon ollut tosi ilonen siitä, että alotin seurustelun suhteellisen myöhään, sain kokea muutamia suhteita ennen sitä "oikeaa" niin ehdin saada jonkinlaista vertailupohjaa sille mitä haluaa suhteelta ja mitä ei todellakaan halua. Jokainen huono kokemuskin on siis auttanut mua näkemään paremmin sen, mitä minä itse kaipaan suhteelta. Ja tällä hetkellä tuntuu, että oon kaipaamani löytänyt... :)
Pitäisköhän munki tehdä jonkinlaista kuvaterapiaa... Mä en yhtään tykkää omista kuvistani ja vaikka iän myötä onkin oppinut hyväksymään paremmin itseään, omia kuviani en silti tykkää katella.