Onko muilla kokemuksia puolison masennuksista? Miten se ilmenee? Miten olette jaksaneet? Onko teillä yhteisiä lapsia ja miten se vaikuttaa heihin?
Oma puolisoni on taipuvainen vaipumaan erittäin negatiiviseen olotilaan. Vaikka hän nykyisin jo pystyy jotenkin myöntämän että ongelma on lähinnä hänen päässään, niin käytännössä hän kuitenkin myrkyttää kotimme ilmapiiriä ja pidemmän päälle alan ottamaan hänen tunnelmansa itseeni. Kun hän on jatkuvasti suupielet alaspäin ja otsa rypyssä sekä valittaa kaikesta alkaa tunnelma kotona olla todella raskas, välillä on sellainen olo ettei jaksaisi itse edes hengittää, happi loppuu hänen ympäriltään...
Hänen ongelmansa juontavat vaikeasta lapsuudesta ja luultavasti jo negatiivisesta perusluonteestakin. Välillä on todella mukavia jaksoja jolloin hänen perusluottamuksensa elämän hyvyyteen on vahvoilla, mutta sitten jo muutama vastoinkäyminen musertavat optimismin lähes täysin...
Yritän jutella ja kaivaa esille miten voisimme muuttaa olosuhteita niin, että hänellä olisi parempi olla, mutta joko hänen toiveensa ovat kohtuuttomia, tai liian epämääräisia,.. Hän yrittää kovin selvittää päätään ja löytää positiivisemman tavan reagoida ympäristön vaatimuksiin ja haasteisiin, mutta itsensä muuttaminen on niin kovin vaikeaa. Näen kuinka hän välillä uupuu aivan täysin tässä yrittämisessä.
Voiko tällaista ihmistä auttaa? Kuinka kauan tällaista ihmistä jaksaa pitää rinnallaan kun itsekin meinaa joka kerta lähteä niihin tummiin syövereihin mukaan? Miten kasvatan omat suojani vahvemmiksi ettei näin pääsisi käymään ja voisin siten omalla järkkymättömällä positiivisuudellani luotsata hänet sieltä aallonpohjalta ylös? Onko tällainen mahdollista?
Oma puolisoni on taipuvainen vaipumaan erittäin negatiiviseen olotilaan. Vaikka hän nykyisin jo pystyy jotenkin myöntämän että ongelma on lähinnä hänen päässään, niin käytännössä hän kuitenkin myrkyttää kotimme ilmapiiriä ja pidemmän päälle alan ottamaan hänen tunnelmansa itseeni. Kun hän on jatkuvasti suupielet alaspäin ja otsa rypyssä sekä valittaa kaikesta alkaa tunnelma kotona olla todella raskas, välillä on sellainen olo ettei jaksaisi itse edes hengittää, happi loppuu hänen ympäriltään...
Hänen ongelmansa juontavat vaikeasta lapsuudesta ja luultavasti jo negatiivisesta perusluonteestakin. Välillä on todella mukavia jaksoja jolloin hänen perusluottamuksensa elämän hyvyyteen on vahvoilla, mutta sitten jo muutama vastoinkäyminen musertavat optimismin lähes täysin...
Yritän jutella ja kaivaa esille miten voisimme muuttaa olosuhteita niin, että hänellä olisi parempi olla, mutta joko hänen toiveensa ovat kohtuuttomia, tai liian epämääräisia,.. Hän yrittää kovin selvittää päätään ja löytää positiivisemman tavan reagoida ympäristön vaatimuksiin ja haasteisiin, mutta itsensä muuttaminen on niin kovin vaikeaa. Näen kuinka hän välillä uupuu aivan täysin tässä yrittämisessä.
Voiko tällaista ihmistä auttaa? Kuinka kauan tällaista ihmistä jaksaa pitää rinnallaan kun itsekin meinaa joka kerta lähteä niihin tummiin syövereihin mukaan? Miten kasvatan omat suojani vahvemmiksi ettei näin pääsisi käymään ja voisin siten omalla järkkymättömällä positiivisuudellani luotsata hänet sieltä aallonpohjalta ylös? Onko tällainen mahdollista?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Nimittäin olen varmaan itsekin vähän samanlainen pienemmässä mittakaavassa;-). Käyn terapiassa 2. vuotta ja kolmas haussa, masentunut mikä masentunut. Älä ota itsellesi sellaista ristiä, että alkaisit toista ylös suosta nostamaan. Tukea ja auttaa voit, mutta se ei varmaankaan riitä, eikä tarvi riittää! Hänen pitää etsiä apua myös muualta. Ei kauhean hyvältä kuulosta vointi:-/.
Meilläkin minä olen se masentunut ja puolisolla olisi ollut halu auttaa, mutta ei se vaan onnistu. Masentunut tarvitsee ammattiapua, puolisolle se on aivan liian raskas taakka.
Omien vanhempieni liiton hajoamista toisen osapuolen masennuksen vuoksi kohta parikymmentä vuotta. Ammattiapu ei masentuneelle vanhemmalleni kelpaa, vaan hän tukahduttaa toinen negatiivisessa ilmapiirissä ripustautumalla häneen. Rakkausliitosta ei enää vuosiin ole ollut kysymys vaan suhteessa on pysytty säälistä ja velvollisuudentunteesta. Mitä elämää sellainen on?
Toivon ketjun aloittajalle aidosti kaikkea hyvää avioliittoonsaan. Epäilen kuitenkin vahvasti, että kyseessä on masennus. Masentunut pystyy hoitamaan (aluksi) velvollisuutensa ja toimimaan kuten "normaali", mutta tilanne alkaa lipsua jollei siihen puutu ajoissa. Muista kuitenkin se, että sinä et ole masennuksen syy etkä saa olla seurauskaan. Ammattiapu on ehdoton - ei terpaia sinun kanssasi. Ja vielä yksi kokemusperäinen (helpommin sanottu kuin toteutettu): Älä syyllistä itseäsi missään tilanteessa...
Avio-avoliitto ei ole terapiasuhde. Kohta teitä on kaksi masentunutta. Lapset ovat erityisen herkkiä vaistoamaan. Se on kavala tauti joka tarttuu. Nyt äkkiä lääkäriin tämä mies. Ainut apu on keskusteluterapia mutta se voi kestää vuosia. Ihmisen ajatusratoja ei niin vain käännetä. Itse en kannata lääkitystä kuin ihan viimeisessä hädässä. Masennus voi muuttua depressioksi ja sen jälkeen ihminen on sairaalakunnossa.
On kokemuksia,sillä olin monta vuotta itse tuollainen kuvaamasi mies, ainakin vaimoni mielestä.
Etsin jotain, mistä itskkään en saanut kiinni, ja siksi vaikeaa aikaa riitti monta vuotta. Olin kyllästynyt teatteriin jossa näyteltiin ympäristön sanelemaa elämää. Tuntui että kuoret vain kolisee ja ihminen niiden sisällä on niin piilossa ettei siihen saa yhteyttä.
Riittämättömyyden tunne oli kasvattanut niin suuret panssarit ympärilleni, ettei kukaan nähnyt enää muuta kuin elämän jota näyttelin.
Yhtenä päivänä silmäni aukesi, kun näin vaimoni katseesta saman katseen, mihin olin kerran rakastunut, ja samalla ymmärsin mitä lopulta etsin. Vuosien jää suli samalla sekunnilla, ja masennus oli poissa.
Koin katseessa riittävyyden, minua rakastettiin aidosti eikä vain säälistä. Kelpasin sellaisena kuin olin. Yritin vuosia olla jotain mitä en oikeasti ollut ja luulin sillä ansaitsevani rakkauden, mutta se johti vain syvempään rakkaudettomuuteen.
Mieheni on ollut pidemmän aikaa alakuloinen ja usein vihainen. Suuttuu mitättömistä asioista, tosin hän on luonteeltaan aika äkkipikainen. Viime viikkoina tilanne on kärjistynyt, olemme puhuneet asiasta! Hän kertoi että vihaa vanhenemista, että haluaisi edelleen olla nuori, tanssia ja pitää hauskaa. Toisaalta hän sanoo haluavansa pitää tämän perheen ja nykyisen elämän.Tuntuu että hän on ihan eksyksissä.Hän on myös sanonut että hänestä tuntuu pahalta katsoa minun vanhenemista! Olen yrittänyt keksiä kaikenlaista pientä viihdykettä mutta se auttaa vain hetkeksi! Tiedän myös että miehelläni on paljon paineita työn ja raha asioiden suhteen, niinkuin myös minulla!Minäkin mietin omaa jaksamistani, toivon vain että tämä menee ohi ajan kanssa! Toivon sinulle voimia ja että saatte elämänne kuntoon!
Ihmiset näkevät niin paljon erilaisia malleja miten elämää voi elää. Jos valitsee yhden tavan niin pois sulkee toisen. Ihmiset on jatkuvasti aivan hukassa eivätkä tiedä mitä haluavat.
"Voiko tällaista ihmistä auttaa? Miten kasvatan omat suojani vahvemmiksi ettei näin pääsisi käymään ja voisin siten omalla järkkymättömällä positiivisuudellani luotsata hänet sieltä aallonpohjalta ylös? Onko tällainen mahdollista?"
Aika moni muukin on jo vastannut, että tällaista ihmistä voi auttaa, mutta vain ulkopuolisella ammattiavulla. Sinä et häntä voi nostaa aallonpohjalta ylös. Voit kuitenkin olla tukena.
Itse (olen nainen) olin masentunut, ja kun tilanne meni niin pahaksi, etten päässyt enää sängystä ylös, niin otin yhteyttä ammattiapuun. Kävin terapiassa neljä vuotta, ja ns. paranin. Mutta edelleen silloin tällöin vanhat peikot nostavat päätään. Voihan olla, että kyse on jostain "perusluonteesta", mutta toisaalta olen lukenut, että kerran masennuksen sairastanut on loppuikänsä vaarassa sairastua uudestaan.
Tapasin nykyisen avomieheni pari vuotta terapian loppumisen jälkeen. Olen kertonut miehelle taustoistani, mutta hän ei tunnu ymmärtävän, mitä masennus on. Jos ja kun vanha kunnon masennus antaa pienintäkään viitettä itsestään, se näkyy ensimmäiseksi kiukutteluna, pahantuulisuutena ja kaikkeen tyytymättömyytenä. Sisälläni tuntuu, kuin seinät kaatuisivat päälle ja pieninkin vastoinkäyminen on liikaa. Mieheni olettaa näinäkin hetkinä, että olisin normaalisti toimintakykyinen, pystyisin puhumaan asiasta kuin asiasta kiihkotta ja neutraalisti. Hän hermostuu välittömästi, ja saattaa huutaa/tiuskia minulle takaisin, että "älä sitä pahaa oloasi muiden niskaan kaada". Tämä on ihan totta, ei pitäisikään kaataa, mutta välillä tuntuu aivan mahdottomalta taistella negatiivisuutta vastaan, kun on niin paha olla.
En sitten tiedä, onko tämä liikaa vaadittu, mutta itse tuollaisessa tilanteessa toivoisin, ettei toinen laittaisi lisää lastia harteilleni ilmaisemalla, että "pidä se oma paha olo itselläsi". Ei toisen pahantuulisuutta tarvitse sietää, mutta ei sitä tarvitsisi lisätäkään lataamalla pökköä pesään takaisin vinoilulla.
Siihen vaikeaan kysymykseen, kuinka kauan masentuneen rinnalla jaksaa olla ja rakastaa, en osaa sanoa mitään.
Viestisi oli hyvin selventävä, kiitos siitä. mieheni ei ole sillä tavoin masentunut, etteikö pääsisi sängystä ylös, vaikka sanookin tällaisina kausina ettei huvittaisi lainkaan nousta... Hänellä on vahvana velvollisuuden tunne, mikä varmaan osaltaan hänet niin uuvuksiin vetää. Minä usein sanon, että anna tiskien ja pyykkien olla silloin kuin muilla elämän alueilla on kovin täyttä, mutta hänen on hyvin vaikeaa löysätä, rentoutua.
En koskaan kiellä häntä näyttämästä pahaa oloaan, mutta pyydän häntä usein sanallistamaan sen, koska muuten otan sen liian helposti henkilökohtaisesti -rupean kuvittelemaan hänen olevan vihainen minulle, minusta.
En tiedä voiko häntä sanoa varsinaisesti masentuneeksi, koska näitä kausia tulee ja menee ja hän hoitaa aina asiansa. Tiedän ettei hänen psyykkinen jaksamisensa ole niitä parhaita ja olemmekin pyrkineet luomaan sellaiset olosuhteet, jossa hänellä on mahd. hyvä olla, mutta...
Silti tunnen usein itseni niin kovin riiittämättömäksi, tekisi mieleni sanoa, että lähde, mene, jos sinulla olisi ilman perhevelvoitteita parempi olla, mutta en sano. Tiedämme molemmat että hänen on loppujen lopuksi hyvä olla meidän kanssamme ja minä rakastan häntä. (Kun muutin työn perässä toiseen maahan ja hän jäi toistaiseksi yksin jälkeen sai hän paniikkikohtauksen...).
Ehkä minä siksi täällä nyt kirjoittelen koska meillä oli pitkä ihanan valoisa ja energinen ajanjakso (paistaa se aurinko välillä risukasaankin!) ja nyt tuli taas tällainen raskaampi vaihe. Olen kai hieman pettynyt -luulin että olimme saaneet asiat hyvään järjestykseen. Mutta eiköhän se tästä -tänään sain jo vastakaikua pusulle ja se muuttui jopa tunteikkaaksi suudelmaksi. Kyllä sielä elämä kuplii jossain syvällä!
Moi,
mulla on vahva usko, että ihmistä voi auttaa. Jos hän ei itse ymmärrä miksi - silmät pitäisi saada aukeamaan. Epäilen, että minulla ei olisi voimaa yrittää sitä itse, vaan kääntyisin ammattiapuun. Esim seurakunnista voisi löytyä jelppiä, jos se ei häiritse että tekevät sitä vakaumuksensa vuoksi. Eivät he käännytä väkisin mihinkään uskoon.
Erittäin tärkeä on muistaa, että se tunnelma voittaa, joka on voimakkaampi ja kumpi pysyy yllä pidempään. Suomalaisilla on taipumusta useammin vaipua synkkyyteen kuin ylioptimismiin. Mieti millainen kotihelvetti on luvassa, jos sinun tunnelmasi vajoaa myös murheen alhoon. Tällä hetkellä on paljon mahdollisuuksia nousta, kun sinä jaksat vielä sitä tehdä.
Voimia!