Syvä yksinäisyys

Jos sitä kurjempaa hommaa etsit...
Tuttavani, jota en ole nähnyt kuukausiin tulee yhden äkin taksilla pihaan. Pienessä laitamyötäisessä, täytyy myöntää. Menen rappusille vastaan vähän yllättyneenä; kun ei oltu sovittu mistään tapaamisesta.
Kaveri oli lähtenyt samalla taksilla ja istui etupenkillä. Tuttavani otti ja romahti mun rappusille, aivan velttona ja elottomana.
Tottakai me hänet kannettiin siitä sisään ja koiteltiin virvoitella; ei tulosta joten soitin
ambulanssin paikalle. Siinä olin koko ajan yhteyksissä hätäkeskuksen kanssa, testasin hengitystä, kokeilin pulssia, ihan ohhjeiden mukaan. No ambulanssi tulee.. simsalabim...
ihme-virkoaminen tapahtui saman tien.

Edellisenä yönä oli tehnyt ihan saman.
Ja kuulema monesti tätä ennen.

Kyseessä on aikuinen tyyppi joka ei ole koskaan oikein saanut elämässään aikaiseksi muuta kun että töissä käy ja on jotain harrastuksiakin.
Asuu yksin; ei perhettä eikä varmaan tule olemaankaan.

Tästä aamupäiväisestä järkyttyneenä soitin parille tuttavalleni; he sanoivat että ihan normaali käytäntö tuo ambulanssin tilauttaminen. Hänellä kun on semmoisia perus-sairauksia,niin voi aina vedota niihin. Ja kuuntelin kyllä ensihoitajien puheista että hänellä on aika
pitkä historia näitä samanlaisia "kohtauksia",
jotka sitten ovatkin pelkkää teeskentelyä.

Kunhan vaan saa ihmsiltä huomiota.

Yksinäisyyshän ei todellakaan ole mitään hauskaa; itsekkin siitä kärsin aika-ajoin, nyt
varsinkin kun lapset ovat jo maailmalla on välillä todella only lonely olo.
Mutta kyllähän siihen keinoja löytyy, aika pitkälle se on itsestä ja omasta aktiivisuudesta
kiinni. Ja väliin on ihan hyvä olla yksin !

En väheksy ollenkaan ongelmaasi; pänvastoin; enkä tuputa neuvoja. Jotenkin vaan tuntuu että
ihmiset erakoituu yhä enenmpi ja enempi, liekkö sitten rohkeuden puutetta ottaa yhteyttä ihmisiin vai mitä ?

Tämäkin tuttava ei siis vaan kaiten kykene luomaan semmoista normaali sosiaalista ympäristöä; huomio pitää hakea ihan äärimmäisillä konsteilla. Jos hän olisi tullut ihan reilusti kukkapuskan ja keksipaketin kanssa niin tottakai oisin kahvit keittänyt.

Äläkä sinä siellä mitään itsemurhia haudo.
Jari Sarasvuota lainatakseni kaikki tämä P'''a
jota nyt käymme läpi tekee vaan tilaa sille hyvälle joka sinulle on elämässä varattu.
Ja - elämä menee sykleissä. Jos mietit omaasi
taakseppäin niin näinhän se on.

Satasen varma olen siitä että löydät vielä kumppanin tai kohta niitä on ovellasi jonoksi asti :o))

Olen miettinyt paljon tuota yksinäisyyttä. Jäin itse yllättäin leskeksi 4 vuotta sitten. Jossain reilun vuoden leskeyden jälkeen tunsin itseni todella sydämestäni yksinäiseksi. Sen jälkeen mul oli yksi huono "suhde" joka päättyi kesällä. Olen tullut siihen tulokseen, että jos ihminen tuntee itsensä rakastetuksi, hän ei ole enää yksinäinen. Tai siis tarkoitan nyt sillä lähinnä itseäni. Mulla on isä ja äiti elossa, toinen heistä ollut sairaalloinen läpi elämänsä. Mutta silti, tunnen että he välittävät oikeasti minusta. Käyn töissä päivittäin ja harrastuksessa n. 1 X kk. Nää harrastus kaverit ovat myös tärkeitä minulle, vaikka näemme melko harvoin. Olen myös yksinhuoltaja ja pienin lapsi on minulle tärkein, niinkuin tunnen myös itseni olevan hänelle tärkein.
Kun astuu ulos asunnon/kodin ovesta, tapaa erilaisia ihmisiä. (Itse en välttämättä pihalla tapaa, asun maaseudulla) Kuitenkin töissä ,opiskelussa harrastuksessa tai vaikka kaupassa tapaa/näkee. Mietin taas yksinäisyyttä vaikka ihan yksin kotona ollessani. Osaan myös nauttia siitä, mutta sydämessäni en ole yksinäinen. Ajattelen usein isääni, äitiäni ja lapsiani. Sinullakin on ainakin nuo kolme ihmistä, joita näet tai tapaat epäsäännöllisen säännöllisest. Ajattelet heitä varmaan silloinkin, kun et näe. En tiedä ikääsi, mutta itse muistan kärsineeni myös yksinäisyyden tunteista tuolta 20 vuodesta lähelle 30. Etenkin silloin kun opiskelin aikuisopiskelijana, yksinäisyyteni korostui. Sanotaanhan että opiskellessa ihminen on kriisisssä. Joka tapauksessa tätäkin lukiessa toivottavasti tunnet, että ajattelen sinua, vaikka itse en sinua tunnekkaan. Itse kävin opiskeluaikana psygolokilla juttelemassa. Oisko sinulla yhtään mahdollisuutta käydä myös opiskeluterveyden huollon kautta juttelemassa, alkuun vaikka terveyden hoitajan kanssa. Mietin tuota, kun olet hautonut itsemurhaa, minusta sellainen on hälyttävää. Joka tapauksessa, aurinkoisia syyspäiviä sinulle! ps. Onko sinulla harrastusta?

Viestisi sisälsi minulle niin tuttuja tuntemuksia, että osan olisin voinut kirjoittaa itse. Kauan kestävä yksinäisyys osaa olla todella ahdistavaa, uuvuttavaa ja se voi tehokkaasti viedä uskon parempaan huomiseen. Minä tiedän sen.

Minäkin olen menestyksekkäästi eristynyt muista ikäisistäni -ja muusta maailmasta ylipäätään- enkä tiedä, onko minulla paljonkaan yhteistä heidän kanssaan. Joinakin päivinä elämä tuntuu niin merkityksettömältä, että saa itkeä silmänsä kipeiksi. Joskus taas ei tunnu miltään, mikä voi tavallaan olla helpottavaa.

Se, miten yksinäisyyden kokee, riippuu varmasti ihmisestä. Joku voi tuntea olevansa niin pohjalla ettei enää syvemmälle pääse, kun taas jonkun toisen tilanteessa samainen tunne voisi olla melkein positiivista. Yksinäisyys on suhteellista, kuken kaikki muukin. Joku on aina syvemmällä kuin joku muu.

Yksinäisyyden kokeminen altistaa masennukselle. Mutta miksi yksinolemisesta kärsitään?

Enkö ole yksin kokonainen ihminen? Miksi tarvitsen muita, että tunnen olevani elossa? Miksi en riitä itselleni?

Onko kyse turvallisuudentunteesta? Onko yksinolossa jotain pelottavaa?

Vai onko yksin tylsää? "Only boring people get bored." Eikö minulla ole elämää itsessäni, pääni sisällä?

Miksen voi mennä ulos, ulkoilemaan, nauttimaan luonnosta, harrastamaan yksin? Mihin tarvitsen seuraa? Unohtaakseni itseni, vai?

Olen 51-vuotias. Viime vuosiin asti ajattelin ja tunsin, että olen täysin epäonnistunut ja elämäni pilalla, ellen löydä ystäviä/parisuhdetta. Sitten kaikki muuttui. En tarvitse ihmisiä seurakseni, varsinkaan kotiini. Olen täysin tyytyväinen elämääni kahdestaan koirani kanssa.
Olen silti ihmisystävällinen, juttelen ja autan mielelläni toisia, mutten ole tippaakaan riippuvainen toisten ihmisten läsnäolosta tai seurasta. En edes ihmisten rakkaudesta.

On tietysti mukavaa, jos joku huomioi ja välittää, mutta siitä voi tulla ansa: joku rajoittaa vapauttani olla ja elää niinkuin minusta tuntuu hyvältä.

Uskon ja luotan Jumalaan. 100%.

Tosi surullista tuo yksinäisyys onkin ollut sinullakin. Onko siellä koulussa ketään ihmistä, jonka puoleen voisit kääntyä, kuten esim. terkkari? Mistä päin olet, jos joku haluaisi olla ystäväsi? Ainakin Jeesus on ystäväsi.

Menen kouluun. Siellä ei ole ketään juttukaveria jonka kanssa voisi jutella muustakin kuin koulu-asioista. Itse asiassa ei ole sellaistakaan jonka kanssa voisi puhua koulustakaan.
Tulen kotiin. Kukaan ei jäy luonani, kyläpaikkaa ei ole, kukaan ei soita eikä viestaa.
Ehkä sekoan joskus.

Mikä susta sitten tekee niin luuserin? Ei yksinäisyys ainakaan vielä tee kenestäkään sellaista. Millä tavalla sä yleensä lähestyt muita ihmisiä ja mitkä on ne sun puheenaiheet? Oletko sä hirveän ujo ja katselet vain kengänkärkiäsi? Minkäikäinen sä nyt sitten oletkaan ja etkö sä ole vielä tähään päivään mennessä löytänyt mitään positiivisia juttuja yksinäisyydestä ja elämästäsi yleensäkin?

Älä nyt vaan mene itseäsi listimään. Sähän olet vielä kovin nuori ja veikkaan että kyllä sussa vielä se kipinä ja uteliaisuus elää. Kaikkeahan ehtii vielä tapahtumaan.

Etkä sä enää ole edes yksin. Nythän me yksinäisyyspalstan porukka ollaan sun kamuja.

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, älä edes harkitse itsemurhaa, koska et ole sattumalta maan päällä vaan elämällesi on tarkoitus vaikka se nyt tuntuisi olevan hukassa.
Olet ainutlaatuinen ihminen.Jumala halusi että synnyit tähän maailmaan ja hän myös haluaa että elät!!! Jokainen ihminen on ainutlaatuinen Jumalan mestariteos, koska ei ole olemassa kahta samanlaista ihmistä. Jokainen on täynnä lahjoja ja ominaisuuksia joita jollain toisella ei ole ,mutta sinulla on.
Jumalalla on suunnitelma elämällesi, tie, jota pitkin hän kuljettaa sinua.Ja jumala haluaa olla rakastava isä sinulle, hänen mielestään olet ihana
ja hän on sinusta, lapsestaan ylpeä! Lapsiaan rakastavat isät ovat aina ylpeitä lapsistaan.
Miksi et ensiksi kääntyisi Jumalan puoleen ja etsisi hänen ystävyyttään? Jumala ei ole jokin uskomus tai etäinen tuomari pilvien takana, vaan hän on elävä persoona jonka koko olemus on täynnä rakkautta.
Jumala rakastaa jokaista ihmistä.Ei siksi että ihminen ansaitsisi Jumalan rakkauden.- se ei ole ostettavissa - vaan siksi että Jumala loi sinut ja minut. "Minä kudoin sinut kokoon äitisi kohdussa" Jumala sanoo Raamatussa.
Kun ensin ystävystyt Jumalan kanssa hän vastaa rukouksiisi ja johdattaa paljon myös ihmisystäviä
elämääsi, olen siitä varma!
Saatat ajatella että taas joku höyrypää siellä vaahtoaa jostain Jumalasta, jota ei edes ole, tai joka ei ilmaise ihmisille itseään mitenkään.
Oma tarinani on tällainen:
Kasvoin näennäisesti fiksussa perheessä (kulissit hyvin pystyssä), mutta rakkautta ei näytetty tai sitä ei oikein ollutkaan. Vanhempani riitelivät kunnes erosivat, itse olin yksinäinen ja ujo enkä helposti tutustunut ihmisiin. Koulussa olin sitä "B-luokkaa", joka on välttämätön paha muttei kenellekkään tärkeä- usein ivan kohde pikemmin.
Kotomna olin aina saanut kuulla ettei minusta ole mihinkään "mitä sustakin tulee,näkis vaan", juurtui sisimpääni ja uskoin olevani juuri niin mitätön ja tarpeeton kuin minulle toisteltiin.
Parikymppisenä olin jo valmis jättämään koko roskan, elämän jota vihasin.Leikin kuuoleman kanssa tekemällä asioita joissa oli suuret riskit,olin ns."itsemurhakandidaatti".Minua pidettiin hullun rohkeana. Kyse oli vain siitä etten välittänyt itsestäni enkä siitä miten minun käy. Kävin kerran todella lähellä kuoleman portteja,kun liikuin väärässä seurassa,jossa minut yritettiin murhata ja jouduin sairaalaan.
Nyt tiedän että saatana halusi minun silloinkuolevan,etten kohtaisi Jumalaa ja uskoisi
Häneen. Elin sellaista elämää joka olisi vienyt minut helvettiin, joten oli onni etten kuollutkaan.Tavallaan valitsin kuolenko vai en,teki mieli luovuttaa ja jättää paha maailma, mutta sitten ajattelin että on kuitenkin äiti joka surisi lastaan liikaa. Rukoilin että jos Jumala on hän auttaisi minua jotenkin.
Niin selvisin murhayrityksestä henkiin.
Siinä hetkessä en kohdannut heti Jumalaa, mutta hän tarttui selvästi elämääni. Päädyin vapaakirkon kesäjuhlille ja istahdin takapenkkiin epävarmana. Tunsin että siellä ei ollut vain joku kaavamainen jumalanpalvelus kuivine messuineen, vaan elävä Jumala oli läsnä. Sen näki ilona ja rauhana seurakunnan nuorten silmissä, he oli löytäneet jotain mitä minä en.Nuoret lauloivat rumpujen ja sähkökitaran säestäminä innostavia ja iloisia lauluja eikä mitään virsiä.
saarnan piti nainen joka sanoi " Ajattelet, Jeesus kävelee ohitseni...mutta Hän ei kulje kenenkään ohi!" Olin juuri mielessäni rukoillut, että Jumala ei ohittaisi minua.Halusin kohdata hänet.
Sitten nainen kertoi miten ihmiset ovat kuin häkkilintuja pääsemättä vapaasti lentämään taivaalle.Niin monet on kahlehdittuja ja alaspainettuja.Hän luki myös Raamatusta kertomuksen jossa Herra hakee eräänä päivänä omansa, mutta silloin on kaksi miestä pellolla ja toinen otetaan, toinen jätetään.se jää, joka ei välitä Herrasta eikä huoli Hänen seurastaan.
Minulle tuli tunne,että jos nyt lähden pois selvittämättä välejäni Herran kanssa,en saa ehkä enää toista tilaisuutta ennenkuin kuolen.
Menin eteen rukoiltavaksi kun siihen tuli tilaisuus. Sanoin rukoilijalle että haluan kohdata tämän Jeesuksen. Kun puolestani rukoiltiin, olin silmät kiinni ja tunsin miten jokin valo ja rauha täytti sisimpäni, oli tosi hyvä olo. Kaikki tuska ja syyllisyys huuhtoutui pois. Koin että olen saanut syntini anteeksi ja Jumala rakastaa minua vaikkei kukaan muu koskaan rakastaisi.Minulle selvisi että kaikki ihmiset on Jumalalle samanarvoisia, koska Jeesus kärsi ristillä meidän kaikkien puolesta rangaistuksen pahuudestamme. Meitä ei enää rangaista koska Jeesusta rangaistiin. Hän oli sijaiskärsijä.
Tuosta päivästä on nyt 10 vuotta ja yhä on sisimmässäni rauha ja turvallisuus. En pelkää edes kuolemaa, tiedän että kun kuolen Isä odottaa minua taivaassa. Olen yhä sama vajavainen ja typerä ihminen kuin ennen, teen virheitä, en ole enkeli, mutta kun ystävystyin Jeesuksen kanssa en
enää ole yksinäinen vaan aina voin rukoilla ja kokea Jumalan läheisyyttä. Mikä parasta olen ystävystynyt moniin ihmisiinkin, on tullut helpommaksi tutustua kaikenlaisiin ihmisiin koska olen alkanut pitää ihmisistä.Rakastan ihmisiä ja toivon kaikille hyvää. Se on jumalan vaikutusta minussa. Ihmisiin on helpompi ystävystyä kun aidosti on kiinnostunut lähimmäisistä eikä ole ujous esteenä.olen rohkeampi, koska enää en pelkää mitä muut minusta ajattelee- riittää että kelpaan jumalalle vaikka kaikki ihmiset vihaisivat minua. Elän siitä että Jumala armahti minut ja on aina puolellani eikä hylkää minua.
Jos haluat kokea saman, rukoile bvain että jeesus tulisi sinunkin elämääsi ja auttaisi sinuakin. Hän vastaa aina!!

Veikkaan että ongelmasi lähinnä on liiallinen viihde-elektroniikan kulutus, kun parhaaseen aikaan lauantai-iltapäivälläkin pitää olla netissä roikkumassa.

Itsekin olen korkeakouluopiskelija ja 10-5 vuotta sitten samassa tilanteessa. Kunnes totesin että ongelma olikin vain nettiriippuvuus. Hankkiuduin eroon kotitietokoneesta ja netistä (tv:tä ei ole ikinä ollutkaan) jolloin kotona ei enää mitään tekemistä paitsi siivoaminen -> vapaa-aika kuluu enimmäkseen ihmisten ilmoilla ja uusia kavereita on alkanut tulla runsaasti.

kovinkin samanlaista mulla,,. itte 20v mies ja työttömänä täs ollaan ja kaiketi masentuneena myös...
eipä ole kavereita ,, (lukuunottamatta paria henkilöä jotka saa pari kertaa vuodessa baariin lähtemään) päihteet,, alkoholi , tupakka ja kannabis tullu kovinkin tutuiksi ystäväksi joo.. niitä tulee vedettyy ja seiniä katteltuu päivästä toiseen aamusta iltaan...
Lomallekin lähdin pariks viikoks kun piti olla yks kaveri ja serkku tuolla briteissä joita olis nähny ja joille olis päässy bunkkaa.. Noh eipä kumpikaan vastannu enää mulle ja kodittomana sielä sitten piti ettii majapaikkaa... joo eipä ollu ei kivaa.
Joka päivä tulee itkettyy silmät punasena ja tuntuu parhaimmalta vaa lopettaa tääki elämä. Nyttekin kännissä yksin himassa kirjotan tätä.. ja joo joo tiedetään et asenteesta kaikki kiinni, mut yksin tullu oltuu tähän ikään asti aina.. Syrjääntyvetäytyväinen aina oon ollu ja mua ei kukaan oo ikinä ees koskettanu romanttisestim,, ei se niin helppoo oo hommaa ystävii tai tutustuu ihmisii ku ei tiedä miten... no toivottavasti täs saa duunii ja jonkun harrastuksenkin hommattuu joskus hyväs nousukännis,,.. mut ei kyl kakskytvuotiaana näin ankeeta pitäis olla, ymmärtäis joskus 50v.. ja tuntuu viel ettei oikee kellekään voi ees puhuu miltä tuntuu , kun ikätovereiden (ainakin mun niiden parin kaverin) puheenaiheet on vähän toisenlaisia.

no mä oon kärsinyt yksinäisyydestä 12 vuotta ja oon melko nuori vielä. suhteet vastakkaisen sukupuolen kanssa on yleensä yhen illan juttuja. muuten oon vaan yksin joten tiedän todellakin mitä yksinäisyys tarkoittaa.

Laitappas sähköpostia toiselle samanlaiselle...
[email protected]

Elämäni ei ole jatkuvaa yksinäisyyden tuskaa, mukaan mahtuu myös paljon ylämäkiä, kuin vuoristoradassa. Joskus alamäet tosin ovat niin kohtalokkaita, että asiasta on muodostunut minun suurin ongelmani. Monet tähän ketjuun lisätyistä viesteistä ovat helpottaneet oloani ja saaneet minut yrittämään taas nauttia elämästä. Kiitos niistä.

Pahinta on, kun tuntee olevansa "friikki" tai jotenkin sosiaalisesti alikehittynyt yksilö. Tilanteet, joissa muilta ihmisiltä ei saa minkäänlaista yhteydenottoa, vaan he jättävät minut mielellään yksin, ovat todellisia kolauksia itsetunnolle. Kun kukaan ei huoli, tuntuu kuin olisi kirouksen alla.

Toisaalta pidän myös yksin olemisesta. Vaikka minulla olisi paljon kavereita, haluaisin silti olla suhteellisen paljon yksin. Ironisesti oman rauhan kaipuu on ajanut minut yksinäisyyteen. Minun olisi nuorempana pitänyt enemmän arvostaa tuolloisia ystäviäni ja viettää enemmän aikaa heidän kanssaan. Ennen kaikkea minun olisi lapsuudessa pitänyt tutustua useampiin ihmisiin. Jotenkin vain tuntuu, etteivät ihmiset ole yhtä halukkaita hankkimaan uusia ystäviä enää minun iässäni. Voin olla aivan väärässäkin, mutta joskus saa sellaisen kuvan kuin jokaisella olisi jo vakiintunut kaveripiiri, johon ei oteta enää mukaan muuta kuin harvoin ja tarkoin kriteerein.

Yritän ratkoa tätä ongelmaani rauhallisin askelein. Jatkossa minun on vedettävä kaikista mahdollisista ja mahdottomista naruista, jotta pääsisin ulos tästä yksinäisyyden mutakuopasta. Terapia ja muu ammattiapukin tulee varmasti tietyssä pisteessä kysymykseen. Todennäköisesti otan yhteyttä myös tässä ketjussa mainittuihin sähköpostiosoitteisiinkin.

Internet on hyvä keino purkaa itseään ja keskustella asioista samanhenkisten ihmisten kanssa. Onneksi maailmassa on ihmisiä, jotka kuuntelevat ja haluavat auttaa.

Hei! Kertomuksesi oli aika sanoisinko merkillinen, on todellakin syytä jokaisella miettiä pari kertaa ennenkuin itkee omaa kurjuuttansa ja valittaa olevansa yksinäinen, kun juuri sinun kaltaisia todella yksinäisiä ihmisiäkin on olemassa. En sanoisi olenko yksinäinen vai en, kun mielestäni ihminen on aina yksinäinen tavalla tai toisella. Se voi olla myös tietoinen tai tiedostamaton valinta tai sitten yksinkertaisesti ei pidä muista ihmisistä tai sitten on niin vaativa seuransa suhteen, itselläni tuo jälkimmäinen ainakin pitää paikkansa. Kun ei oikein uskalla keneenkään luottaa ja mielestäni ei se edes kannata, on se niin monta kertaa nähty.

Yksin olet sinä ihminen kaiken keskellä yksin.eikös tämä ole Raamatusta.