Tilanne on nyt tämä, että minä, kolmekymppinen vuosia sinkkuna ollut nainen olen alkanut tapailla miestä, joka on selkeästi vakavasti liikkeellä. Vakavaa suhdetta minäkin etsin ja olen etsinyt koko sinkkuaikani, ja haaveissani on perhe. Sinkkuaikanani olen tapaillut muutamaa miestä kuukauden, pari, mutta jotenkin suhteet eivät ole ole olleet "sitä jotain". Tuntuu ahdistavalta ja väärältä jatkaa. Läheisyydestä, ja siitä, että on joku joka soittaa, jolle kertoa huolensa, jonka kanssa viettää aikaa nautin tietysti. Mutta aina jokin asia suhteessa alkaa jäytämään, minkä tuloksena fyysinen läheisyys tuntuu pakkopullalta, ja tuntuu, etten ole mieheen lainkaan ihastunut.
Olen elämäni aikana ollut todella intohimoisesti rakastunut muutamia kertoja. Näissä tapailuissa taas on käynyt niin, että vaikka kaikki on ollut "täydellistä" (yhdessäolo ihanaa ja kiihkeää, yhdistäviä tekijöitä vaikka kuinka, samat tavoitteet ja sama arvomaailma, ei riitoja), niin nämä miehet ovat iskeneet jarrut pohjaan, ahdistuneet ja lähteneet, koska eivät halua sitoutua. Silti tiedän, etten voi harkitakaan vakavaa suhdetta sellaisen ihmisen kanssa, jota en kaipaa tuolla tavalla ja jonka tapaaminen on "ihan ok, muttei muuta". Lisäksi minusta tulee ahdistuksissani tahtomattani hieman kärkevä ja ärsyttävä, jos todellinen tunne puuttuu. Tästä puolesta en halua kenenkään joutuvan kärsimään, varsinkin kun tiedän, etten oikeasti ole tuollainen ihminen.
Ja luoja tietää, kuinka haluaisin tilanteen olevan toisen! Miksen vain voi rakastua näihin miehiin, jotka palvovat maata jalkojeni alla, kun kerrankin olisi näin päin.
Viime aikoina olen ajatellut, että ehkä luovutan liian helposti ja jospa minun pitäisikin mennä "epämukavuusalueelleni". Tapailla sitkeästi miestä, vaikka se ahdistaisikin. Ehkä lopussa odottaisi palkkio, ja välillemme kasvaisi yhteys ja ahdistus katoaisi. Jälkeenpäin kiittäisin onneani, etten luovuttanut elämäni rakkauden suhteen. Ehkä en koskaan enää koekaan hullaantumista, joten sitä lienee turha odottaa.
Mutta se nykyinen tilanteeni. Pelkään satuttavani tätä miestä. Jos emme tapaa muutamaan päivään, alan odottaa tapaamista. Kun tapaamme, niin mahdottomat pikkuseikat vievät heti fiilikseni. Liian pitkä aika yhdessä ahdistaa, ja jopa yhden päivän aikana mieleni muuttuu useasti sen suhteen, haluanko miestä enää nähdä koskaan.En silti jostain syystä ole varma siitäkään, ettenkö miestä haluaisi nähdä. Raukkamaisuuttako tämä on, kun en osaa päättää? Vai kuuluuko tämä asiaan siinä vaiheessa kun on tapailtu muutamia viikkoja? Kertokaa nyt yli kolmekymppiselle naiselle hieman faktoja ihmissuhteista, kun selkeästi olen niissä vajaavainen.
Nykyisessä miehessä häiritsee erilaiset taustamme. Olen itse korkeakoulututkinnon suorittanut "uranainen",joka on maailmaa nähnyt ja itsenäinen. En tietoisesti ajattele, että miehelläkin pitäisi olla korkeakoulutusta, tai että ihminen olisi ilman koulutusta yhtään sen vähempää. Itse asiassa koen inhoa itseäni kohtaan, kun huomaan alitajunnastani kumpuavan ihan jotain muuta. Joskus vaan tuntuu, ettemme puhu ollenkaan samaa kieltä kouluttamattoman miehen kanssa, joka tekee keikkahommia vähän missä milloinkin ilman sen suurempaa kunnianhimoa ja suunnitelmaa tulevaisuudesta.En tiedä miksi, mutta juuri se määrätietoisuuden puute tekee hänestä kovin epäseksikkään. Lisäksi hänellä on tapana soperrella minulle kuin lapselle, ja minä kun innostun miehekkäistä miehistä.Olen myös vissiin melkoinen snobi, sillä nautin älykkäistä keskusteluista ja siitä, että miehen kanssa voimme keskustella yhteiskunnasta, hyvistä elokuvista, designista..Tämä mies yrittää kyllä, mistä jälleen pisteet hänelle, mutta emme pääse samalle aaltopituudelle tässäkään. Sen sijaan hänen kanssaan voimme puhua tunteista, ihmissuhteista, siitä, mikä on elämässämme tärkeää. Tähän taas nämä miehet, jotka muut "kriteerit" täyttävät eivät ole koskaan lämmenneet, vaan pitäneet käsivarren mitan päässä. Mies soittelee koko ajan, ja tuntuu joskus, että jopa elää jokaista vuorokauden tuntiaan ajatellen minua, tuo kukkia, puhuu kauniita jne. Miksei tämä voi riittää?
Olenko ajatuksineni yksin? Faktahan on, että jos jään etsimään sitä nuoruudessani asettamaani ihannetta kosmopoliitista uramiehestä tai trendikkään boheemista älyköstä, niin taidanpa jäädä lehdelle soittelemaan. Korkeakoulutettuja naisia on miehiä selkeästi enemmän, joten miksemme arvosta tarpeeksi tavallisen duunarin hyvyyttä ja rakkautta?
Vai onko syynä nyt vaan oma sitoutumiskammoni? Saavuttavattomiin miehiin rakastun, mutta saavutettaviin menetän kiinnostukseni? Toisaalta, mitä voin tehdä, kun ei sitä voi väkisinkään vääntää?
Olen elämäni aikana ollut todella intohimoisesti rakastunut muutamia kertoja. Näissä tapailuissa taas on käynyt niin, että vaikka kaikki on ollut "täydellistä" (yhdessäolo ihanaa ja kiihkeää, yhdistäviä tekijöitä vaikka kuinka, samat tavoitteet ja sama arvomaailma, ei riitoja), niin nämä miehet ovat iskeneet jarrut pohjaan, ahdistuneet ja lähteneet, koska eivät halua sitoutua. Silti tiedän, etten voi harkitakaan vakavaa suhdetta sellaisen ihmisen kanssa, jota en kaipaa tuolla tavalla ja jonka tapaaminen on "ihan ok, muttei muuta". Lisäksi minusta tulee ahdistuksissani tahtomattani hieman kärkevä ja ärsyttävä, jos todellinen tunne puuttuu. Tästä puolesta en halua kenenkään joutuvan kärsimään, varsinkin kun tiedän, etten oikeasti ole tuollainen ihminen.
Ja luoja tietää, kuinka haluaisin tilanteen olevan toisen! Miksen vain voi rakastua näihin miehiin, jotka palvovat maata jalkojeni alla, kun kerrankin olisi näin päin.
Viime aikoina olen ajatellut, että ehkä luovutan liian helposti ja jospa minun pitäisikin mennä "epämukavuusalueelleni". Tapailla sitkeästi miestä, vaikka se ahdistaisikin. Ehkä lopussa odottaisi palkkio, ja välillemme kasvaisi yhteys ja ahdistus katoaisi. Jälkeenpäin kiittäisin onneani, etten luovuttanut elämäni rakkauden suhteen. Ehkä en koskaan enää koekaan hullaantumista, joten sitä lienee turha odottaa.
Mutta se nykyinen tilanteeni. Pelkään satuttavani tätä miestä. Jos emme tapaa muutamaan päivään, alan odottaa tapaamista. Kun tapaamme, niin mahdottomat pikkuseikat vievät heti fiilikseni. Liian pitkä aika yhdessä ahdistaa, ja jopa yhden päivän aikana mieleni muuttuu useasti sen suhteen, haluanko miestä enää nähdä koskaan.En silti jostain syystä ole varma siitäkään, ettenkö miestä haluaisi nähdä. Raukkamaisuuttako tämä on, kun en osaa päättää? Vai kuuluuko tämä asiaan siinä vaiheessa kun on tapailtu muutamia viikkoja? Kertokaa nyt yli kolmekymppiselle naiselle hieman faktoja ihmissuhteista, kun selkeästi olen niissä vajaavainen.
Nykyisessä miehessä häiritsee erilaiset taustamme. Olen itse korkeakoulututkinnon suorittanut "uranainen",joka on maailmaa nähnyt ja itsenäinen. En tietoisesti ajattele, että miehelläkin pitäisi olla korkeakoulutusta, tai että ihminen olisi ilman koulutusta yhtään sen vähempää. Itse asiassa koen inhoa itseäni kohtaan, kun huomaan alitajunnastani kumpuavan ihan jotain muuta. Joskus vaan tuntuu, ettemme puhu ollenkaan samaa kieltä kouluttamattoman miehen kanssa, joka tekee keikkahommia vähän missä milloinkin ilman sen suurempaa kunnianhimoa ja suunnitelmaa tulevaisuudesta.En tiedä miksi, mutta juuri se määrätietoisuuden puute tekee hänestä kovin epäseksikkään. Lisäksi hänellä on tapana soperrella minulle kuin lapselle, ja minä kun innostun miehekkäistä miehistä.Olen myös vissiin melkoinen snobi, sillä nautin älykkäistä keskusteluista ja siitä, että miehen kanssa voimme keskustella yhteiskunnasta, hyvistä elokuvista, designista..Tämä mies yrittää kyllä, mistä jälleen pisteet hänelle, mutta emme pääse samalle aaltopituudelle tässäkään. Sen sijaan hänen kanssaan voimme puhua tunteista, ihmissuhteista, siitä, mikä on elämässämme tärkeää. Tähän taas nämä miehet, jotka muut "kriteerit" täyttävät eivät ole koskaan lämmenneet, vaan pitäneet käsivarren mitan päässä. Mies soittelee koko ajan, ja tuntuu joskus, että jopa elää jokaista vuorokauden tuntiaan ajatellen minua, tuo kukkia, puhuu kauniita jne. Miksei tämä voi riittää?
Olenko ajatuksineni yksin? Faktahan on, että jos jään etsimään sitä nuoruudessani asettamaani ihannetta kosmopoliitista uramiehestä tai trendikkään boheemista älyköstä, niin taidanpa jäädä lehdelle soittelemaan. Korkeakoulutettuja naisia on miehiä selkeästi enemmän, joten miksemme arvosta tarpeeksi tavallisen duunarin hyvyyttä ja rakkautta?
Vai onko syynä nyt vaan oma sitoutumiskammoni? Saavuttavattomiin miehiin rakastun, mutta saavutettaviin menetän kiinnostukseni? Toisaalta, mitä voin tehdä, kun ei sitä voi väkisinkään vääntää?
Vastaukset 4
Vanhimmat
niin ei sitä suhteeseen tule myöhemminkään. Ja nyt puhutaan siitä suuresta tunteesta, intohimosta, kemiasta, miten sitä halutaankaan nimittää.
Jos kaipaat sitä, niin selvästikin tuossa suhteessa saat kaivata hamaan loppuun saakka.
Miksi olet aloittanut suhteen erilaisen koulutustaustan omaavan miehen kanssa, jos asia häiritsee sinua? Onko taustojenne erilaisuus ja hänen kunnianhimon puutteensa todella NIIN merkittävä asia? Jos on, niin suosittelen kaveripohjalle siirtymistä ja tähyilyä sinne "omiin ympyröihin".
Ehkä sinun kunnianhimosi ja määrätietoisuutesi (jotka eivät ole ollenkaan huonoja ominaisuuksia naisessakaan) tekee sinusta niin kilpailuhenkisen, että haluat kiihkeästi sitä mitä et voi saada. Etkä tyydy siihen, minkä saisit helpolla.
Ennen kuin teet ratkaisuja jatkon suhteen, mieti mitä oikeasti haluat: suurta tunnetta joka välttämättä ei johda perhe-elämään vai tasaisempaa tunnetta, joka biologisen kellon tikittäessä todennäköisemmin johtaa sinne.
pelottavaa vauhtia on kiitämässä kohti snobistista uranaiseutta, jossa tavallisesta maailmanmenosta ei ymmärretä yhtään mitään.
Se alkaa kämppiksien ja opiskelukavereiden rankkaamisesta, ihmiset jaetaan "tasokkaisiin" ja "ei-tasokkaisiin".
Näin suljetaan elämästä suuri kirjo ulkopuolelle ja tuotetaan näitä pölkkypää-päättäjiä, jotka eivät ymmärrä oikeasta elämästä yhtään mitään!
Mutta onhan se niin kiva patsastella omassa fiksuudessaan, siellä tarkkaan valittujen "tasoisteni" ihmisten seurassa ja lapsiakin rakkaimpien ihanien desing-kalujen keskellä....
Varjopuoli on, että siinä maailmassa on kova kilpailu ja usein hieman kylmää.
Mielestäni sinunlaisellasi uranaisella ei ole muuta tehtävissä kuin etsiä kaltaisesi. Kun sinnikkäästi jatkat, niin eiköhän sieltä joku löydy. En usko että "tunteellisen miehesi" kanssa juttu etenee, koska katsot häntä kuitenkin nirppanokin alakanttiin.
Itsekin aikani uratykkejä tapailleena, olen nyt ihan yllättäin seurustelemassa tavallisen duunarin kanssa. Tämä mies on tunnetasolla sellainen, että tosiaan puhuu haaveistaan, peloistaan jne. mitkä aiemmat seurustelukumppanini ovat pitäneet tiukasti itsellään (ikään kuin käden mitan päässä henkisesti). Tämä on ihan uusi tunne, mutta meillä taas ongelmaksi on alkanut muodostua miehen alemmuuskompleksi. Vaikkei olisi mitään syytä.
Et ole yksin (enkä näköjään minäkään). :) Tuntuu kuin heittäisin hyvän onneni roskiin, vain koska en tiedä mitä oikeastaan tunnen. Ja onko se tunne sitten niin tärkeää, kun parisuhde on jo saavuttanut "arjen". Pakenenko vain arkea vai haluanko pysyä itsenäisenä, kaikki mahdollisuudet avoinna.. hmm.. Kerran löysin elämäni miehen, jonka sitten täytyi muuttaa takaisin muualle. Minä siis katkaisin suhteemme ja jäätiin vain ikuisiksi ystäviksi olosuhteiden pakosta. Kultaan nykyään tämän miehen mielessäni, sillä hänen kanssaan koin tasapainoisuutta monessa mielessä. Saattaahan olla, että olisin lopettanut suhteen muutenkin myöhemmin jos olisi tullut "sitoutumiskammo".
Seuraavassa suhteessani kaikki kuvauksesi designista, taiteesta, matkoista ja vastaavista intohimoisesti keskustellen pätivät, mutta tunteista ja tulevaisuudesta ei voitu puhua. Minä lopetin. Päätin vaihteeksi viettää vaihtelevaa sinkkuelämää, juhlin ja koin morkkista. Ei sitäkään kauan jaksanut.
Kohtasin seuraavaksi ihmisen, jonka kanssa koin olevani samanlainen ja ymmärretty. Toinen sanoi minun olevan se oikea ja yhteinen tulevaisuutenne loistava. Niin uskoin itsekin ja olin innoissani siitä, että asioista puhuttiin, tunteista puhuttiin. Sain kuulla toiselta "rakastan sinua" yhä useammin niin, etten enää kyennyt vastaamaan samalla tavalla. Koin etten ollut tarpeeksi hyvä, etten kyennytkään tuntemaan yhtä paljon kuin toinen. Ehkä itsetuntoni on ongelmana, kun tunsin etten ollut riittävä hänelle. Ja miksi tunsin ahdistusta, kun kaiken piti olla hyvin eikä olisi saanut valittaa? Enkä vain osaa olla tyytyväinen, miksi en osaa tuntea tarpeeksi? Halusin lopettaa suhteen ja lähteä. Pakenenko aina ja löydänkö lopulta enää mitään? Teinkö tässä viime suhteessa virheen ja mitä nyt? Parempi etten tee nyt mitään, sillä yksinkertaisesti en enää tiedä mitä tehdä. Kai suhteessa pitäisi pystyä olemaan selittelemättä ja mielellään. Minussa on kai vikaa kun valitan, vaikka minua rakastetaan. Onko sitten niin, että toinen rakastaa jotain mielikuvaa minusta, eikä minua. Vai enkö itse osaa heittäytyä mukaan? En enää tiedä onko Sitä yhtä ja Oikeaa, kun sen jo ainakin kerran kohtasin ja jouduin luopumaan.