Te aikuiset ihmiset joitten vanhemmat ovat eronneet... Oletteko saaneet mielestänne elää onnellisen elämän siitä huolimatta että vanhempanne päättivät erota? Minkä ikäisiä olitte kun ero tuli? Millaiset muistot siitä hetkestä, alkuajoista on teille jääneet? Miten vanhempanne lievensivät teidän kaipuutanne, mitä koitte itse eniten tarvitsevanne? Koitteko valtavia kriisejä murrosiässä, syyllistittekö vanhempianne? Onko teistä kasvanut onnellisia ja kypsiä, vastuuntuntoisia ja rehellisiä ihmisiä? Pystyttekö itse luomaan kestävää suhdetta?
On ihmisiä jotka vakuuttavat lapsien selviävän. On myös heitä jotka sanovat erosta saavan aina jonkinlaisia traumoja jotka eivät häviä ehkä koskaan. Kootaanko nytten tälläinen useiden ihmisten kokemuspaketti vaikka tueksi ja avuksi kaikille eron kiemuroissa oleville yksinhuoltaja-äideille ja isille jotka miettivät kovasti keinoja siihen kuinka pyrkiä tekemään asioita mahdollisimman oikein, niin että suru pysyisi 'kohtuullisessa mittakaavassa'. Minä uskon ainakin, että tästä voisi aueta monia mielenkiintoisia tarinoita ja kommentteja.
On ihmisiä jotka vakuuttavat lapsien selviävän. On myös heitä jotka sanovat erosta saavan aina jonkinlaisia traumoja jotka eivät häviä ehkä koskaan. Kootaanko nytten tälläinen useiden ihmisten kokemuspaketti vaikka tueksi ja avuksi kaikille eron kiemuroissa oleville yksinhuoltaja-äideille ja isille jotka miettivät kovasti keinoja siihen kuinka pyrkiä tekemään asioita mahdollisimman oikein, niin että suru pysyisi 'kohtuullisessa mittakaavassa'. Minä uskon ainakin, että tästä voisi aueta monia mielenkiintoisia tarinoita ja kommentteja.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kokemukseni perusteella vanhempien avioerosta kärsivät lapset aina, olivat he minkä ikäisiä tahansa. Isän ja äidin ero on kova paikka aikuiselle, jo kotoa ajat sitten muuttaneellekin lapselle.
Omat vanhempani ovat onnellisesti yhdessä, mutta poikaystäväni vanhemmat erosivat pari vuotta sitten. Se on kova pala miehelle, hän kokee, ettei hänellä ole enää kotia. Hän ei mielellään edes käy vanhempiensa luona, koska erillään asuvat äiti ja isä tekevät hänet vain surulliseksi.
Tilannetta pahentaa se, että pojan äiti mustamaalaa lastensa isää ja kyselee minulta, esiintyykö poikaystävässäni samoja epämiellyttäviä piirteitä kuin hänen isässään. Poikaystäväni onkin adoptoinut minun perheeni omakseen, tulee vähän liiankin hyvin toimeen vanhempieni kanssa ja toteaa aina välillä, miten hieno perhe minulla on. Hän kokee oman perheensä olevan vain joukko epäonnistujia. Itse hän ei halua erota ikinä, jos naimisiin menee.
Hyvän ystäväni vanhemmat erosivat, kun tyttö oli 18v. ja hänen veljensä 14v. Ennen niin iloisista sisaruksista tuli pariksi vuodeksi ihan lamaantuneita. Poika asuu edelleen isänsä luona, tyttö muutti lähes heti eron jälkeen omaan asuntoon. Kumpikaan ei enää koskaan tullut omaksi elämäniloiseksi itsekseen, vaan molemmat ovat haluttoman ja masentuneen oloisia.
Minusta tuntuu, että ero iskee aina lapsiin raskaasti. Ehkä olisi syytä yrittää kehittää parisuhdetta jo alusta alkaen niin, ettei eroja tulisi. Siinä vaiheessa kun ero tulee mieleen, on usein jo liian myöhäistä.
"Minusta tuntuu, että ero iskee aina lapsiin raskaasti. Ehkä olisi syytä yrittää kehittää parisuhdetta jo alusta alkaen niin, ettei eroja tulisi. Siinä vaiheessa kun ero tulee mieleen, on usein jo liian myöhäistä."
Tämä juuri mietityttää.. Ero mielessä suurinpiirtein joka päivä jo useamman kuukauden ajan, mutta entäpä lapset?? Niitä kun on iso katras(5) ja pieniä kaikki..
Tiedän että lapsiin se koskee, mutta voiko elämää jatkaa näinkään.. olenko se tuleva "elämään pettynyt, katkeroitunut vanha mies".
Noh, kohta joku neuvoo, että olisi pitänyt miettiä ennen lasten tekoa.. Niin kai, mutta en silloin uskonut että ikinä eroaisin!! Kukapa niitä mukuloita tekis jos uskois eroavansa??
pieni lapsi ei näe maailmaa aikuisen silmin.estin vanhempieni eron n.10 vuotiaana,eli sain päättää,myöhemmin olen huomannut,että kyllä isä ja äiti ois tietänny paremmin miten ois pitän toimia.KADUTTAA.äitini kuoli paria vuotta myöhemmin.ei lasten päätettävissä nämä jutut