Matti Saarella ei ollut ketään, . isä oli jättänyt

Yhteiskuntamme täytyy ruveta ajattelemaan lapsiperheitä ja politiikan on muututtava kaikenlaisten lapsiperheiden parasta ajatellen!

Lapsissa on tulevaisuus kirjoitti:

Yhteiskuntamme täytyy ruveta ajattelemaan lapsiperheitä ja politiikan on muututtava kaikenlaisten lapsiperheiden parasta ajatellen!

Kyllä yhteiskunta jo tukee aika lailla lapsiperheitä mutta se suurin syy lasten pahoinvointiin on ikävä kyllä laiskoissa vanhemmissa jotka raijaavat alle vuodenkin ikäisiä hoitoon - myös kun heillä itsellään on vapaapäiviä.
Jos lapsia tekee, heitä on hoidettava.
Miten luulet, että me sotien jälkeen syntyneet ns suuri ikäluokka olemme selvinneet?
Meilläkin monen mutsin oli pakko mennä töihin koska isä oli kaatunut sodassa, mutta ihmisiä meistä tuli ja yksi syy on se, että ennen kunnioitettiin vanhempia.
Ei haistateltu, ei huudeltu, ei tehty tihutöitä ei maalattu seinät autot täyteen koska sattuu tekemään mieli tehdä niin.
Jos meille suuren ikäluokan kakaroille sitten tuli uusi " isä" niin tuli, ja so what?
Vaikkei siitä uudesta ehkä niin pidetty niin pidettiin möly omassa mahassa, ei osoitettu mieltä ei tultu kännissä kotiin 12 vuotiaana eikä haistateltu sen enempää mutsille kuin sille uudellekaan.
Mitähän yhteiskunnan VIELÄ on tehtävä lapsiperheiden hyväksi?
Järjestää jokaiselle ilmainen kyyti päiväkotiin, vai?

Lapsissa on tulevaisuus kirjoitti:

Yhteiskuntamme täytyy ruveta ajattelemaan lapsiperheitä ja politiikan on muututtava kaikenlaisten lapsiperheiden parasta ajatellen!

että lapsesta tulee kiusaaja.
Kun vanhemmat ovat huonoja sietämään erilaisuutta, voivat olla itsekin työpaikkakiusaajia.
Kodin mallin mukaan myös lapsesta tulee kiusaaja.

Ei noille tyypeille kukaan mitään mahda, he ovat mitä ovat.
Pitäsi säätää ankara rangaistus työpaikka- ja koulukiusaamisesta, se on ainoa keino mikä voisi tepsiä.

Jos lapsen elämä on vaikeaa kotona, sitten kiusataan vielä koulussa, myöhemmin armeijassa ja työpaikalla, tallainen saa aikaan mielen järkkymistä.
Tulee ihmisvihaa, ei luota kehenkään, eristäytyy omaan maailmaansa.

Olen itse ollut koti- ja koulukiusattu.
En toivu siitä koskaan vaikka ikää on jo yli kuusikymmentä vuotta.

Nykyisin minua on mahdoton kiusata, olen kovettanut itseni sellaiseksi että kaikki yrityksetkin siihen suuntaan sinkoaa voimalla takaisin.
Mutta olen yksin viihtyvä, lähestulkoon erakko.
Onneksi en kaipaakaan seuraa, onnellisin olen kun saan viettää rauhassa ja yksin eläkepäiviäni mökilläni ja kaupunkiasunnollani.

Pärjään halutessani ihmisten kanssa oikein hyvin, minusta saa jopa seurallisen ja mukavan ihmisen kuvan.
Mutta sitten haihdun ulottumattomiin jos joku haluaa lähempää tuttavuutta.

Vaikka ymmärränkin ampujaa, en silti sitä hyväksy.
Itselleni ei ole koskaan tullut tuollaisia ajatuksia.
Vihantunteekin olen käsitellyt niin pitkälle kun on kohdallani mahdollista.

vm 1946 kirjoitti:

Kyllä yhteiskunta jo tukee aika lailla lapsiperheitä mutta se suurin syy lasten pahoinvointiin on ikävä kyllä laiskoissa vanhemmissa jotka raijaavat alle vuodenkin ikäisiä hoitoon - myös kun heillä itsellään on vapaapäiviä.
Jos lapsia tekee, heitä on hoidettava.
Miten luulet, että me sotien jälkeen syntyneet ns suuri ikäluokka olemme selvinneet?
Meilläkin monen mutsin oli pakko mennä töihin koska isä oli kaatunut sodassa, mutta ihmisiä meistä tuli ja yksi syy on se, että ennen kunnioitettiin vanhempia.
Ei haistateltu, ei huudeltu, ei tehty tihutöitä ei maalattu seinät autot täyteen koska sattuu tekemään mieli tehdä niin.
Jos meille suuren ikäluokan kakaroille sitten tuli uusi " isä" niin tuli, ja so what?
Vaikkei siitä uudesta ehkä niin pidetty niin pidettiin möly omassa mahassa, ei osoitettu mieltä ei tultu kännissä kotiin 12 vuotiaana eikä haistateltu sen enempää mutsille kuin sille uudellekaan.
Mitähän yhteiskunnan VIELÄ on tehtävä lapsiperheiden hyväksi?
Järjestää jokaiselle ilmainen kyyti päiväkotiin, vai?

Lue lisää

"""Kyllä yhteiskunta jo tukee aika lailla lapsiperheitä mutta se suurin syy lasten pahoinvointiin on ikävä kyllä laiskoissa vanhemmissa jotka raijaavat alle vuodenkin ikäisiä hoitoon - myös kun heillä itsellään on vapaapäiviä.""", sanot edellä.

Joskus on hyväkin että raijaavat!

En alkaisi moittimaan vanhempia tässäkään tapauksessa.

Kuinka monessa kodissa lapsella on paha olo, sitä emme tiedä, mutta uskoakseni useimmat vanhemmat rakastavat lapsiansa.

Kaikki vanhemmat vain eivät kykene kasvattamaan lapsia samalla tavalla, eivät ehkä antamaan läheisyyttäkään jota jokainen lapsi kaipaa.
Päiväkoti tarjoaa paikan jossa lapsi saa kasvaa myönteisessä ilmpiirissä, oppia kanssakäymisen jalon taidon ja siellä ensimmäiseksi kiinnitetään huomiota lapsen käyttäytymiseen, jopa sen muutoksiin.

Vastuullinen päiväkotihoitaja on lapset huomioiva, tarjoaa lohtua ja sylin silloin kun lapsi ei ole isän tai äidin seurassa.

Onko hyvää kasvatusta sekään mitä usein näkee.
Äidit istuvat tupakka kädessä hiekkalaatikon reunalla, lapset juoksevat pitkin pihoja, repivät istutuksia, tms. mutta äiti ei huomaa.
En yleistä kotiäitejäkään, mutta kuinka monella kotipihaölla vanhemmat ovat mukana lastensa leikeissä?

En syytä ketään, en nosta ketään jalustalle, mutta kaikissa asioissa on hyvää ja huonoa mukana, joten, annetaan vanhemmillekin oikeus tehdä omia päätöksiä. Hekin ovat ansainneet vapaapäivänsä!

Anteeksi vaan kärkevä mielipiteeni, olen aina lapsen puolella, en häntä vastaan.
Kaikista lapsista ei kasvatuksesta huolimatta kasva niitä mallikelpoisia nuoria ja aikuisia vaikka kasvattajat tekivät kaikkensa asian puolesta.
Samassa laumassa voi olla "mustaa ja valkoista" mieltä.

on usein syynä kirjoitti:

että lapsesta tulee kiusaaja.
Kun vanhemmat ovat huonoja sietämään erilaisuutta, voivat olla itsekin työpaikkakiusaajia.
Kodin mallin mukaan myös lapsesta tulee kiusaaja.

Ei noille tyypeille kukaan mitään mahda, he ovat mitä ovat.
Pitäsi säätää ankara rangaistus työpaikka- ja koulukiusaamisesta, se on ainoa keino mikä voisi tepsiä.

Jos lapsen elämä on vaikeaa kotona, sitten kiusataan vielä koulussa, myöhemmin armeijassa ja työpaikalla, tallainen saa aikaan mielen järkkymistä.
Tulee ihmisvihaa, ei luota kehenkään, eristäytyy omaan maailmaansa.

Olen itse ollut koti- ja koulukiusattu.
En toivu siitä koskaan vaikka ikää on jo yli kuusikymmentä vuotta.

Nykyisin minua on mahdoton kiusata, olen kovettanut itseni sellaiseksi että kaikki yrityksetkin siihen suuntaan sinkoaa voimalla takaisin.
Mutta olen yksin viihtyvä, lähestulkoon erakko.
Onneksi en kaipaakaan seuraa, onnellisin olen kun saan viettää rauhassa ja yksin eläkepäiviäni mökilläni ja kaupunkiasunnollani.

Pärjään halutessani ihmisten kanssa oikein hyvin, minusta saa jopa seurallisen ja mukavan ihmisen kuvan.
Mutta sitten haihdun ulottumattomiin jos joku haluaa lähempää tuttavuutta.

Vaikka ymmärränkin ampujaa, en silti sitä hyväksy.
Itselleni ei ole koskaan tullut tuollaisia ajatuksia.
Vihantunteekin olen käsitellyt niin pitkälle kun on kohdallani mahdollista.

Lue lisää

pitäisi ottaa vakavasti. Itse olin kansakoulussa koulukiusattu, en enää oppikoulussa enkä yliopistossa. Lisäksi työelämässä ajoittain kateelliset pomoni olivat työpaikkakiusaajia. Opettajana näin koulukiusaamista ja yritin vaikuttaa niin paljon kuin mahdollista. Oli ihmeellistä, kun täysin normaaleilta vaikuttavat nuoret käyttäytyivät kuin nokkiva kanalauma yhtä henkilöä kohtaan. Tämän koin luokanvalvojana ja yksi työelämän epäonnistumisia oli, kun kiusattu lopetti opiskelun ja hakeutui toisaalle. Suurin osa opettajatovereistakin piti helpoimpana ratkaisuna olla enemmistön puolella. Itselläni on aina ollut hyvänä tukena ensin lapsuusperhe ja sitten hyvä parisuhde. Me kaikki aikuiset olemme vastuussa ympäristömme lapsista ja nuorista. En myöskään ymmärrä, miksi pitää hankkia lapsia ellei pysty huolehtimaan heistä. Ei meidän ihmisten välttämättä tarvitse lisääntyä. Kyllä luonnossa on elämää ilman ihmislajiakin.

vm 1946 kirjoitti:

Kyllä yhteiskunta jo tukee aika lailla lapsiperheitä mutta se suurin syy lasten pahoinvointiin on ikävä kyllä laiskoissa vanhemmissa jotka raijaavat alle vuodenkin ikäisiä hoitoon - myös kun heillä itsellään on vapaapäiviä.
Jos lapsia tekee, heitä on hoidettava.
Miten luulet, että me sotien jälkeen syntyneet ns suuri ikäluokka olemme selvinneet?
Meilläkin monen mutsin oli pakko mennä töihin koska isä oli kaatunut sodassa, mutta ihmisiä meistä tuli ja yksi syy on se, että ennen kunnioitettiin vanhempia.
Ei haistateltu, ei huudeltu, ei tehty tihutöitä ei maalattu seinät autot täyteen koska sattuu tekemään mieli tehdä niin.
Jos meille suuren ikäluokan kakaroille sitten tuli uusi " isä" niin tuli, ja so what?
Vaikkei siitä uudesta ehkä niin pidetty niin pidettiin möly omassa mahassa, ei osoitettu mieltä ei tultu kännissä kotiin 12 vuotiaana eikä haistateltu sen enempää mutsille kuin sille uudellekaan.
Mitähän yhteiskunnan VIELÄ on tehtävä lapsiperheiden hyväksi?
Järjestää jokaiselle ilmainen kyyti päiväkotiin, vai?

Lue lisää

Ei voi elämä mennä kuin kusi lautaa pitkin.
Olen samanikäluokan lapsi.
Ei ollut helppoa olla. Kukaan ei puuttunut jos kiusattiin koulussa. Yksin sait selvitä. Isä kännissä tappeli äitin kanssa, olit välissä. Toimit kuriirina kun oli mykkäkoulu.
Opettajat olivat puolueellisia. Ei ollut auvoista. Jokaisella täitä päässä ja resuset haisevat vaattee eräillä. Sisällä poltettiin kessuja. Sinä et muista lapsuuttas.

Juuri noin.
Koti ei tee kenestäkään murhaajaa!
Isättömyys ei ole syy pahoihin tekoihin.

Syitä ei kannata hakea vanhemmista, eikä aloittaa syyttelyä mihinkään suuntaan, koska vanhemmillakin on tämän tapahtuman seurauksena liikaakin paineita ilman että ulkopuoliset sitä taakkaa lisäävät.

Isä oli pojalle vieläkin, uutisten mukaan läheinen.

Syy on yksilössä, mutta syyn syytä ei koskaan saada selville tässäkään tapauksessa.
Kaikista koulukiusatuistakaan ei tule kiusaajia, moni päinvastoin asettuu heikomman puolelle, joten sekään ei ole syy yksi yhteen!

Viisautta meissä pitäisi jo olla ettemme heittäisi kiveä väärään veteen.

ne, jotka nukkuessakin kiusasivat, eihän silloin turvallisuuden tunnetta saa edes yöllä.

Tuo ERO-juttu on sellainen, että KAIKKI erot eivät ole samanlaisia, niitäkin on hyviä ja todella pahoja.

Kyllä lapsi vammautuu henkisesti, jos vahva isä jättää perheensä ja heikko ja suojaton äiti jää lasten kanssa SIIHEN mielentilaan, jonka tuo jättäjä jälkeensä jättää.

Miehille monesti viina ja porno ovat tärkeimmät.
Sekä lasten tekotapa! SE kyllä miellyttää.
Eihän niitä korvatulehduksia ja räkätauteja jaksa.
Rakkaus se ottaa ja loppuu siihen.
Uusi nainen näköpiirissä...

Mitä se kärkevä sitten tarkoittakaan...

Kanssasi olen samaa mieltä, ehkä siksi emme ystävyyttä kykenekään rakentamaan kun aina olemme hakemassa syyllistä mihin milloinkin.

Meidänhän pitäisi jo osata kantaa rakennuspuita, eikä hajottaa perustuksia.

Nuoret ihannoivat sitä mikä heidän ideologiansa kannalta tuntuu ainoalta oikealta, koska heillä on vielä niin vähän elämänkokemuksen mukanaan tuomaa kykyä harkita onko asia sittenkään niin tai näin.

Useimmiten heillä ei ole niin syvää ystävyyttä, että kaikista huolista voisi puhua avoimesti edes yhdelle ihmiselle.

Voimmeko mekään?
Onko meilläkään niin vahvaa verkostoa ympärillämme, olemmeko edes näiden 60 vuosien aikana kyenneet luomaan sellaista?
Onko ystävyydellä meille merkitystä enemmän kuin nuorille? Tuskinpa ikä tuo eroja ystävyyden merkittävyydelle, sillä jokainen meistä kaipaa peilin toisesta ihmisestä, niin lapset kuin aikuisetkin.
Kenenkään ei ole hyvä yksin. Asioita on hyvä jakaa luottaen toiseen, se on ystävyyden peruspilari, syntyy lastenkin keskuudessa, säilyen usein läpi elämän.

Täällä se peili olisi tarjolla meille jokiselle, jos osaisimme ottaa huomioon yksilön yksilönä, eli löytää sen oikean kai'un, joka vastaa omaan huutoon oikealla tavalla.

Kaikki eivät missään olosuhteissa voi olla ystäviä toisilleen. Aina syntyy joukkoja suuren joukon keskelle, ja se on hyväkin ilmiö, ellei joukko käänny kokonaisuutta vastaan.

Tuoksuvattu kirjoitti:

Mitä se kärkevä sitten tarkoittakaan...

Kanssasi olen samaa mieltä, ehkä siksi emme ystävyyttä kykenekään rakentamaan kun aina olemme hakemassa syyllistä mihin milloinkin.

Meidänhän pitäisi jo osata kantaa rakennuspuita, eikä hajottaa perustuksia.

Nuoret ihannoivat sitä mikä heidän ideologiansa kannalta tuntuu ainoalta oikealta, koska heillä on vielä niin vähän elämänkokemuksen mukanaan tuomaa kykyä harkita onko asia sittenkään niin tai näin.

Useimmiten heillä ei ole niin syvää ystävyyttä, että kaikista huolista voisi puhua avoimesti edes yhdelle ihmiselle.

Voimmeko mekään?
Onko meilläkään niin vahvaa verkostoa ympärillämme, olemmeko edes näiden 60 vuosien aikana kyenneet luomaan sellaista?
Onko ystävyydellä meille merkitystä enemmän kuin nuorille? Tuskinpa ikä tuo eroja ystävyyden merkittävyydelle, sillä jokainen meistä kaipaa peilin toisesta ihmisestä, niin lapset kuin aikuisetkin.
Kenenkään ei ole hyvä yksin. Asioita on hyvä jakaa luottaen toiseen, se on ystävyyden peruspilari, syntyy lastenkin keskuudessa, säilyen usein läpi elämän.

Täällä se peili olisi tarjolla meille jokiselle, jos osaisimme ottaa huomioon yksilön yksilönä, eli löytää sen oikean kai'un, joka vastaa omaan huutoon oikealla tavalla.

Kaikki eivät missään olosuhteissa voi olla ystäviä toisilleen. Aina syntyy joukkoja suuren joukon keskelle, ja se on hyväkin ilmiö, ellei joukko käänny kokonaisuutta vastaan.

Lue lisää

Yksityiskohtana tekstistäsi otan tuon joukon kääntymisen yksilöä vastaan. Netissä on aika vaikeaa päätellä, onko ns. joukon koko yksi tai kaksi eri nikeillä kirjoittavaa henkilöä vai oikeasti useampia. Olen monta kertaa pohtinut, miksi on niin vaikeaa sietää erilaisuutta, pienessäkin. Olen kokenut omassa elämässäni (muusta en tiedä)joukon ulkopuolelle jättämistä usein. Useinmiten se on tapahtunut mielipiteiden vuoksi eli kun en allekirjoita kellokkaan lausuntoja.

Muistan yhä, miten kipeästi nuorena sattuu, kun ei kelpaa muille syystä tai toisesta. Ulkonäköpaineet ovat nykyisin kovat, samoin taustaa katsotaan, varsinkin koululaispiireissä. Luuseri-isä tai äiti eivät ole trendikkäitä, eivät myöskään vanhemmat, joilta ei löydy hyhnää eli rahaa, tavaraa, omaisuutta ja asemaa. Ellet ole yhtä nokkela, puhu samaa kieltä jne. olet nuorena eittämättä kiusattava, poikkeus. Kulloisenkin auktoriteetin (kellokas, kundijoukon johtaja, tyttöjen leading-lady tai mikä lienee) mielipiteiden kyseenalaistajaa ei yleensä löydy eikä skismoista kerrota. Kiusaamisen kierre, oli sen takana yksittäinen henkilö tai joukko, on tavallisempaa kuin kiusaamisen ulkopuolelle jääminen. Sama toistuu, kun tullaan aikuisiksi.

Milloin meistä tulee aikuisia tällä saralla? Vai tuleeko koskaan? Kuten näkyy, ikäkään ei aseta esteitä kiusaamiselle, muulle suukovulle tai joukon ulkopuolelle jättämiselle. Eikä välinpitämättämyydelle.

En oikein tajua, mikä sinun jutussasi oli omasta mielestäsi kärkevää, asiaahan se oli. Jossakin uutislähetyksessä haaastateltiin Saaren jutun yhteydessä erästä psykologia, jonka nimeä en muista. Hän pyysi anteeksi nuorilta kaikkien aikuisten puolesta. Se oli ihmisen teko.

Joukon ulkopuolelle jättämisistä olen tähän ikään toipunut ja koen sen jopa voimavarana. Kaikilla ei kuitenkaan ole omasta takaa voimaa tai kykyjä kestää sitä, että lähipiirille et sovi, olet erilainen ja niin erilainen, että sinua sopii pilkata.

Mitä pilkkajat sitten hakevat? Eivät varsinaisesti mitään, he kokevat vain kaiken erilaisen uhaksi ja parhaiten uhka eliminoituu, kun se mitätöidään tai jätetään täysin huomiotta. Sosiaaliselle eläimelle, kuten ihminen, on pahimpia rangaistuskeinoja eristäminen.

Olen onnekas, sillä minulla on ystäviä (vain muutama sellainen) joille voi puhua ihan kaikesta, täysin. Miten elämän laskuista selviävät ne, jotka aina ryhmittyvät kulloisenkin joukon johtajan selän taakse? Jollei itsessään voi sietää rohkeutta olla oma itsensä, onko silloin kykyä olla aidosti kenenkään ystävä?

mutta mikä on joukko? kirjoitti:

Yksityiskohtana tekstistäsi otan tuon joukon kääntymisen yksilöä vastaan. Netissä on aika vaikeaa päätellä, onko ns. joukon koko yksi tai kaksi eri nikeillä kirjoittavaa henkilöä vai oikeasti useampia. Olen monta kertaa pohtinut, miksi on niin vaikeaa sietää erilaisuutta, pienessäkin. Olen kokenut omassa elämässäni (muusta en tiedä)joukon ulkopuolelle jättämistä usein. Useinmiten se on tapahtunut mielipiteiden vuoksi eli kun en allekirjoita kellokkaan lausuntoja.

Muistan yhä, miten kipeästi nuorena sattuu, kun ei kelpaa muille syystä tai toisesta. Ulkonäköpaineet ovat nykyisin kovat, samoin taustaa katsotaan, varsinkin koululaispiireissä. Luuseri-isä tai äiti eivät ole trendikkäitä, eivät myöskään vanhemmat, joilta ei löydy hyhnää eli rahaa, tavaraa, omaisuutta ja asemaa. Ellet ole yhtä nokkela, puhu samaa kieltä jne. olet nuorena eittämättä kiusattava, poikkeus. Kulloisenkin auktoriteetin (kellokas, kundijoukon johtaja, tyttöjen leading-lady tai mikä lienee) mielipiteiden kyseenalaistajaa ei yleensä löydy eikä skismoista kerrota. Kiusaamisen kierre, oli sen takana yksittäinen henkilö tai joukko, on tavallisempaa kuin kiusaamisen ulkopuolelle jääminen. Sama toistuu, kun tullaan aikuisiksi.

Milloin meistä tulee aikuisia tällä saralla? Vai tuleeko koskaan? Kuten näkyy, ikäkään ei aseta esteitä kiusaamiselle, muulle suukovulle tai joukon ulkopuolelle jättämiselle. Eikä välinpitämättämyydelle.

En oikein tajua, mikä sinun jutussasi oli omasta mielestäsi kärkevää, asiaahan se oli. Jossakin uutislähetyksessä haaastateltiin Saaren jutun yhteydessä erästä psykologia, jonka nimeä en muista. Hän pyysi anteeksi nuorilta kaikkien aikuisten puolesta. Se oli ihmisen teko.

Joukon ulkopuolelle jättämisistä olen tähän ikään toipunut ja koen sen jopa voimavarana. Kaikilla ei kuitenkaan ole omasta takaa voimaa tai kykyjä kestää sitä, että lähipiirille et sovi, olet erilainen ja niin erilainen, että sinua sopii pilkata.

Mitä pilkkajat sitten hakevat? Eivät varsinaisesti mitään, he kokevat vain kaiken erilaisen uhaksi ja parhaiten uhka eliminoituu, kun se mitätöidään tai jätetään täysin huomiotta. Sosiaaliselle eläimelle, kuten ihminen, on pahimpia rangaistuskeinoja eristäminen.

Olen onnekas, sillä minulla on ystäviä (vain muutama sellainen) joille voi puhua ihan kaikesta, täysin. Miten elämän laskuista selviävät ne, jotka aina ryhmittyvät kulloisenkin joukon johtajan selän taakse? Jollei itsessään voi sietää rohkeutta olla oma itsensä, onko silloin kykyä olla aidosti kenenkään ystävä?

Lue lisää

melkein koko ikäni.
Oppikoulussa maalta tullut tyttö murretta puhuen,
opioskeluaikanakin niin köyhä, ettei voinut käydä syömässä, kaikki sen tiesivät.

Omituinen vanhempi sisar pantiin minun niskaani oppikouluaikana, hän piti aina kirjan, jota oli joka aineessa vain yksi, sain sen juuri silloin, kun hänelle sopi.

Opiskeluaikana tutustuin komeaan kaveriin, samaa alaa opiskelevaan. Kun hän kosi minua, olivat polveni pettää, niin hämmästynyt olin. MINUA???

Hän sanoi, ettet ole liian pitkä, hän juuri sinua rakastaa! Vieläkin itken, kun muistan,
hän paransi minut.

mutta mikä on joukko? kirjoitti:

Yksityiskohtana tekstistäsi otan tuon joukon kääntymisen yksilöä vastaan. Netissä on aika vaikeaa päätellä, onko ns. joukon koko yksi tai kaksi eri nikeillä kirjoittavaa henkilöä vai oikeasti useampia. Olen monta kertaa pohtinut, miksi on niin vaikeaa sietää erilaisuutta, pienessäkin. Olen kokenut omassa elämässäni (muusta en tiedä)joukon ulkopuolelle jättämistä usein. Useinmiten se on tapahtunut mielipiteiden vuoksi eli kun en allekirjoita kellokkaan lausuntoja.

Muistan yhä, miten kipeästi nuorena sattuu, kun ei kelpaa muille syystä tai toisesta. Ulkonäköpaineet ovat nykyisin kovat, samoin taustaa katsotaan, varsinkin koululaispiireissä. Luuseri-isä tai äiti eivät ole trendikkäitä, eivät myöskään vanhemmat, joilta ei löydy hyhnää eli rahaa, tavaraa, omaisuutta ja asemaa. Ellet ole yhtä nokkela, puhu samaa kieltä jne. olet nuorena eittämättä kiusattava, poikkeus. Kulloisenkin auktoriteetin (kellokas, kundijoukon johtaja, tyttöjen leading-lady tai mikä lienee) mielipiteiden kyseenalaistajaa ei yleensä löydy eikä skismoista kerrota. Kiusaamisen kierre, oli sen takana yksittäinen henkilö tai joukko, on tavallisempaa kuin kiusaamisen ulkopuolelle jääminen. Sama toistuu, kun tullaan aikuisiksi.

Milloin meistä tulee aikuisia tällä saralla? Vai tuleeko koskaan? Kuten näkyy, ikäkään ei aseta esteitä kiusaamiselle, muulle suukovulle tai joukon ulkopuolelle jättämiselle. Eikä välinpitämättämyydelle.

En oikein tajua, mikä sinun jutussasi oli omasta mielestäsi kärkevää, asiaahan se oli. Jossakin uutislähetyksessä haaastateltiin Saaren jutun yhteydessä erästä psykologia, jonka nimeä en muista. Hän pyysi anteeksi nuorilta kaikkien aikuisten puolesta. Se oli ihmisen teko.

Joukon ulkopuolelle jättämisistä olen tähän ikään toipunut ja koen sen jopa voimavarana. Kaikilla ei kuitenkaan ole omasta takaa voimaa tai kykyjä kestää sitä, että lähipiirille et sovi, olet erilainen ja niin erilainen, että sinua sopii pilkata.

Mitä pilkkajat sitten hakevat? Eivät varsinaisesti mitään, he kokevat vain kaiken erilaisen uhaksi ja parhaiten uhka eliminoituu, kun se mitätöidään tai jätetään täysin huomiotta. Sosiaaliselle eläimelle, kuten ihminen, on pahimpia rangaistuskeinoja eristäminen.

Olen onnekas, sillä minulla on ystäviä (vain muutama sellainen) joille voi puhua ihan kaikesta, täysin. Miten elämän laskuista selviävät ne, jotka aina ryhmittyvät kulloisenkin joukon johtajan selän taakse? Jollei itsessään voi sietää rohkeutta olla oma itsensä, onko silloin kykyä olla aidosti kenenkään ystävä?

Lue lisää

Tuohon kärkevyyteen viittasin siksi, kun vastasin moneen viestiin samassa ketjussa. Joidenkin mielestä se ehkä on liikaa äänessä olemista, mutta mielipiteideni takana seison, vaikka ehkä joskus otan kantaa liiankin voimakkaasti.

Joukon mukana kulkeminen tuhoaa yksilön.
Itsetunto kehittyy vain tuomalla julki oman mielipiteensä, mutta sitähän ei aina hyväksytä ja silloin oletkin se, joka joutaa menemään pois ryhmästä, yhteisöstä, tai missä muut tuntevat ylemmyyttä ja ikäänkuin alistavat valtaansa.

Samoja kokemuksia meillä on varmasti kaikilla lapsuudesta ja nuoruudesta.
Onneksi kotini oli maasudulla, jossa me pienen mökin lapset emme olleet ainoat "köyhän perheen kakarat" ja siellä en koskaan muista kokeneeni muuta syrjintää kuin kateus.
Opettajan taholta sain kokea syrjintää, suoranaista epäoikeudenmukaisuutta joka loppui vasta, kun isäni vieraili opettajan luona koululla kysyen kovallakin äänellä mistä kenkä puristaa. Sen jälkeen minunkin taitoni hyväksyttiin, kutomani puseronkin sai olla valmiina ennen muita, kun opettaja sen aiemmin purki, "koska meidän tyttö on parempi kutoja kuin sinä".

Itsetuntoani se ei vienyt. Purin hampaat yhteen ja kirosin salaa, koska tiesin sen taidon osaavani ja osaan vieläkin.

Täälläkin on havaittavissa joukkoja, joukkoja joiden sisällä vallitesee samanmielisyys, he tukevat toisiaan, mutta luultavasti sielläkin jätetään tarkoituksella kielteiset tunteet sanomatta. Täällä kun ei voi todellakaan tiedää onko joukko yksi yksin vai yksi muiden kanssa. Koska muita ei henkilöinä tunne, ei tiedä kuinka voisi sanoa ja vastata ettei joku tuntisi varpaillaan hyppittävän. Moni masentuu, lannistuu ja poistuu palstoilta.

Ehkä me vain emme kasva koskaan ulos kateudesta.
Meissä asuu aina se pieni pirullisuus joka pulpahtaa esiin milloin mistäkin syystä, mutta meillä pitäisi olla malttia miettiä minkä ajatusleikin päästämme tänne palstalle masentaaksemme muita, tai suorastaan loukataksemme.

Ystävät ovat tärkeitä. Heidän kauttansa voi suodattaa vaikeitakin asioita, ja, koska he tuntevat sinun hyvät ja huonot puolesi, he voivat paremmin ymmärtää, jos huonokin päivä on ystävälle purettava. Usein juuri huolista puhutaankin enemmän, ne jaetaan helpommin.

Hienoja hetkiä ystävien kesken ovat iloisten uutisten kuulemiset puolin ja toisin. Yhdessä nauraen huoletkin kaikkoavat.

Nuoret eivät useinkaan uskalla avautua vanhemmillensa, ja ikätoverikaan ei välttämättä kykene auttamaan nuoren ongelmissa. Silloin pitäisi olla lähellä se aikuinen joka kuuntelee, jolle uskaltaa puhua, jolta kysyä neovoja ja joka etsii apua jos sitä tarvitaan.

Enemmän meidän pitäisikin olla niitä lähimmäisiä joiden puoleen kuka tahansa uskaltaa kääntyä. Itselleni lapset ja nuoret ovat kuin akunlaturi, heissä olevasta voimasta voin minäkin hyötyä ja toivon mukaan he saavat jotain evääkseen minultakin.

Hyvä itsetunto häviää vahvan joukon mukana kulkevalta ja johtajaa seuraavalla on ystäviä. Vaikka joukko on joskus hyvä tuki, voi se olla myös tuhoava voima joka tallaa heikommat.

Tulin äidiksi kun olin kuukautta aikaisemmin täyttänyt 17 vuotta.
Seuraava lapsi syntyi reilun kolmen vuoden kuluttua.
Mies oli mielenterveysongelmainen alkoholisti.
Lapsellisuuttani tein varmasti kaikki virheet kasvatuksessa mitä pystyy tekemään, sellaisiakin mitä ei ole edes keksitty.
MUTTA, rakastin lapsiani hurjasti ja vilpittömästi, olisin koska vain ollut valmis kuolemaan heidän puolestaan.
Taitaa olla niin että rakkaus ja välittäminen kompensoi kasvatuksessa tulleita virheitä.

Lapseni pärjäsivät kavereittensa kanssa hyvin, olivat todella suosittuja.
Nyt molemmat ovat todella upeasti pärjääviä aikuisia.
Vaikka aikoinaan ystävät ja kylänmiehet voivottelivat että tuosta ei tule yhtään mitään, lapsella lapsia juoppo mies.

Koska olin itse ollut koulukiusattu opetin ensimmäisenä lapsilleni sen että ketään ei saa kiusata, heikompia on puolustettava.
Sitten he toivatkin päähänpotkitut koulutoverinsa meille hellään huomaani.
Vaikka meillä oli vaatimatonta, enkä aina jaksanut kovin hyvää järjestystäkään pitää nämä syrjityt lapset sanovat vielä aikuisenakin että meillä oli ainoa paikka maailmassa missä he tunsivat olevansa tasavertaisia muiden kanssa.

Lapsi vaistoaa ja tuntee ihmisestä millainen hän oikeasti on.
Varsinkin sellainen joka ei ole saanut kannustusta eikä hyväksyntää.
Meillä kävi kylässä miehen sukulaisia,naiset olivat sitä mieltä että meillä on siivotonta ja elämämme on muutenkin pielessä.
Olivat ihmetelleet että noinkohan edes saavat syödäkseen.
Kauniita ja terveitä lapseni olivat, olisin hommannut heille ruuan pöytään keinolla millä hyvänsä.
Pidin myös huolen että heillä oli sellaiset vaatteet että eivät tarvinneet hävetä.
Lapsena on tärkeää että ei erotu joukosta.
Minulla oli yksi syy kiusaamiseen juuri se että ei ollut kunnon vatteita.

Nyt vietän eläkepäiviäni, enää ei ole puutetta mistään.
Hoidan miestäni joka on nykyisin täysin toisen ihmisen avun varassa.

ei ennustettavissa kirjoitti:

Tulin äidiksi kun olin kuukautta aikaisemmin täyttänyt 17 vuotta.
Seuraava lapsi syntyi reilun kolmen vuoden kuluttua.
Mies oli mielenterveysongelmainen alkoholisti.
Lapsellisuuttani tein varmasti kaikki virheet kasvatuksessa mitä pystyy tekemään, sellaisiakin mitä ei ole edes keksitty.
MUTTA, rakastin lapsiani hurjasti ja vilpittömästi, olisin koska vain ollut valmis kuolemaan heidän puolestaan.
Taitaa olla niin että rakkaus ja välittäminen kompensoi kasvatuksessa tulleita virheitä.

Lapseni pärjäsivät kavereittensa kanssa hyvin, olivat todella suosittuja.
Nyt molemmat ovat todella upeasti pärjääviä aikuisia.
Vaikka aikoinaan ystävät ja kylänmiehet voivottelivat että tuosta ei tule yhtään mitään, lapsella lapsia juoppo mies.

Koska olin itse ollut koulukiusattu opetin ensimmäisenä lapsilleni sen että ketään ei saa kiusata, heikompia on puolustettava.
Sitten he toivatkin päähänpotkitut koulutoverinsa meille hellään huomaani.
Vaikka meillä oli vaatimatonta, enkä aina jaksanut kovin hyvää järjestystäkään pitää nämä syrjityt lapset sanovat vielä aikuisenakin että meillä oli ainoa paikka maailmassa missä he tunsivat olevansa tasavertaisia muiden kanssa.

Lapsi vaistoaa ja tuntee ihmisestä millainen hän oikeasti on.
Varsinkin sellainen joka ei ole saanut kannustusta eikä hyväksyntää.
Meillä kävi kylässä miehen sukulaisia,naiset olivat sitä mieltä että meillä on siivotonta ja elämämme on muutenkin pielessä.
Olivat ihmetelleet että noinkohan edes saavat syödäkseen.
Kauniita ja terveitä lapseni olivat, olisin hommannut heille ruuan pöytään keinolla millä hyvänsä.
Pidin myös huolen että heillä oli sellaiset vaatteet että eivät tarvinneet hävetä.
Lapsena on tärkeää että ei erotu joukosta.
Minulla oli yksi syy kiusaamiseen juuri se että ei ollut kunnon vatteita.

Nyt vietän eläkepäiviäni, enää ei ole puutetta mistään.
Hoidan miestäni joka on nykyisin täysin toisen ihmisen avun varassa.

Lue lisää

Varsinkin juuri tänään.
Teinistä asti, ollut hyvä ystäväni nukkui tänään pois.
Aivan kuin olisin osan hänen elämästään lukenut, vaikka tänään erityisesti olenkin sitä muistellut.
Meissä on toisissa tuo "sallikaa lasten tulla minun tyköni", erityisen voimakkaana.
Hänkin oli ihminen, jolla ovet auki kaikille siipirikoille.
Myös omat lapseni pienenä ja isompanakin mielellään hänen kanssaan olivat.
Kyllä meillekin sai kaverit tulla, ja lomillakin oli mukana, mutta hänellä se oli voimakasta. Lapset aina kaiken muun edelle. Siivouksesta viis, hän sanoikin aina; pääasia ei ole että kaapit on järjestyksessä, vaan että elämä on.

kaikki "räkänokat" omat ja vieraat, lapsenlapset ja heidän kaverinsa, pihan itkevät, saivat häneltä halauksen ja lohdutuksen.

koetetaan jakaa hyvää, sillähän on tapana kasvaa korkoa.