Välillä kun kaverini kanssa läppä lentää ja on mukavaa, olen todella onnellinen ja elämä maistuu mutta jos seuraavana päivänä kaverini lähteekin jonkun toisen kanssa esim. kaupungille, saatan olla todella masentunut ja hautoa jopa itsemurhaa. Ja minulla on sellainen ongelma että häpeän kaikkia tekemiäni virheitä niin suunnattomasti, vaikka ne olisivatkin ihan mitättömiä, mietin aina että "Mitähän tuokin nyt minusta ajattelee". En yksinkertaisesti jaksa elää tässä mieliala-aallokossa. Jos olen päivänkin yksin kotona ilman tekemistä niin haudon jo melkein itsemurhaa. Yön sanoin: "niin särkyvää on onni tää"
Toivottavasti jaksoitte lukea enemmänkin kuin vain vähän alusta ja olisin kiitollinen vastauksista.
Toivottavasti jaksoitte lukea enemmänkin kuin vain vähän alusta ja olisin kiitollinen vastauksista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
sellaista se elämä on. Välillä ollaan hyvällä tuulella ja välillä sitten ei. Ihan normaaliin elämään kuuluvaa juttua. Mutta sitten jos sinua kauheasti haittaa nuo mielialan vaihtelut niin suosittelen lääkäriin menoa ja vaikka jonkin mielialalääkityksen aloittamista. Oikeanlainen lääkitys saattaisi auttaa noihin mielialavaihteluihin. Oletko varma, ettei kyseessä ole hormonaalisista asioista johtuva mielialojen vaihtelu?
Mulle kävi näin: olin ennen samanlainen kuin sinä, mietin koko ajan että mitähän toikin musta ajattelee. Sitten huomasin että kaikki muutkin ajattelevat samalla lailla eikä kukaan loppujen lopuksi kiinnitä kovin paljon huomiota toisten tekemisiin. Ja ne jotka arvostelevat kovasti toisten tekemisiä ovat itse hyvin tyytymättömiä elämäänsä ja yrittävät siten kompensoida sitä... Olen nähnyt parin tällaisen ihmisen muttuvan täysin kun uskalsivat muuttaa oman elämänsä ja tulivat onnellisemmiksi.
Mitä itsemurha-ajatuksiin tulee... jos olet helposti masentuva niinkuin minä olen ollut koko ikäni, tulee itsemurhan hautomisesta vähitellen ikäänkuin tapa, ja jokainen ikävä kokemus kerää lisää kuormaa josta tulee polttoainetta noille ajatuksille... Itselleni kävi niin, että olin pitkän aikaa hyvin sairas, ja mulle sanottiin että voisin joutus sairaalaan suoraa päätä (ja tiesin että monet jotka ovat joutuneet eivät koskaan palanneet siltä keikalta). Yhden kauhean viikonlopun luulin, että oikeasti kuolen - en edes pysty kuvittelemaan millaista on niillä jotka oikeasti saavat kuulla kuolevansa, mutta sen jälkeen ajatukset itsemurhasta ovat tuntuneet pilkalta heitä kohtaan :( Tottakai ne ajatukset joskus vielä palaavat, mutta silloin yritän olla ajattelematta yhtään mitään ja katselen vain syksyn lehtien leijumista tai yleensäkin luontoa... Myös eri uskontojen pyhien kirjojen lukeminen auttaa minua; olen tiedemies enkä usko kuolemanjälkeiseen elämään, mutta tuntuu hyvältä lukea, miten ihmiset ovat aikojen saatossa miettineet syvimpiä kysymyksiä, antaen pohdiskeluista voimaa toisilleen elämän vaikeuksia vastaan...
Nämä olivat vain omia kokemuksiani...
Toivotan paljon hyviä, iloisia päiviä sinulle, onnentoivotukseni ovat kanssasi, kuka sitten oletkin!
Oli hienoa lukea vastauksesi Insomnialle. Se ilmaisi kauniisti paljon sellaista, mitä minä ja varmasti moni muukin on omassa elämässään syvästi kokenut, mutta ei välttämättä osaa pukea sanoiksi. Kaikkea hyvää myös Insomnialle ja muille keskustelijoille!
Anteeksi,tarkoitin siis nimimerkkiä Insomniac (joka kuulostaakin jo hiukan toiveikkaammalta ;-)).
...melkein kun suoraan mun elämästä :)
Multa jää vaan tuon itsemurhan kaavailu yleensä vähemmälle, johtuen siitä että mä pelkään kuolemista yli kaiken ja mun yks kaveri jo kokeili sitä... taitaa olla jossain parantolassa tälläkin hetkellä.
Eli sun pitää vain oppia viihtymään itses kanssa... keksi jotain mielekästä tekemistä sillon kun et ryyppää ja rellestä kaverittes kanssa. Esim. leffojen katselu, tietokoneella pelailu, ruuan laitto, lenkkeily, musan kuuntelu, jne.
Mäkin valitettavan usein mietin mitä muut musta ajattelee. Esim. jos kadulla joku vastaantulija katsoo mua ja hymyilee tai virnistää, niin mä ajattelen automaattisesti että taasko joku kusipää nauraa mulle... Edellisen viestin kirjoittaja antoikin tähän jo hyvän vinkin :)
Pointti siis on se että semmosta estettä ei elämässä ole mistä ei huumorilla selviäis.
Mulla on sama ongelma, elän parisuhteessa täydellisen miehen kanssa. Silloin kun olemme kahdestaan, yhdessä kaikki on kuin taivaassa olisi. Mutta kun olen yksin tai töissä, pohdin eroa melkeen koko ajan. Apua..en halua tälläistä, rakastan häntä niin.
Miehelläni on lapsi, välillä rakastan tätä tyttöä aivan sikana ja välillä varsinkin jos tyttö 3v. korottaa ääntää tai kiukuttelee, voisin ihan "kuristaa sen kakaran"