http://en.wikipedia.org/wiki/Social_rejection
"A common experimental technique is the "ball toss" paradigm, which was developed by Kip Williams and his colleagues at Purdue University.[16] This procedure involves a group of three people tossing a ball back and forth. Unbeknownst to the actual participant, two members of the group are working for the experimenter and following a pre-arranged script. In a typical experiment, half of the subjects will be excluded from the activity after a few tosses and never get the ball again. Only a few minutes of this treatment are sufficient to produce negative emotions in the target, including anger and sadness. This effect occurs regardless of self-esteem and other personality differences.
Ylläolevaa lueskellessa rupesi huvittamaan se, että minkälaisiahan vaikutuksia koko elämän kestäneellä "silent treatmentillä"(mikähän olisi hyvä suomennos tälle?) on ihmiseen. Omalta kohdaltani voin sanoa että ei tähän taida koskaan täysin tottua, todellisuus iskee välillä kovaa kun huomaa ettei kukaan huomioi mitenkään olemassaoloasi. Tosin vastaavasti silloin jos onnistuu puhumaan enemmän kuin pari lausetta ihmisen kanssa on olo todella epätodellinen hyvässä mielessä, mutta valitettavasti en valehtele yhtään kun sanon että nämä tapaukset voi laskea yhden käden sormilla. Miten muut atm:t ovat sopeutuneet olemattomuuteensa, onko elävänä ihmiskarkoittimena toimiminen vain huvittavaa vai pyörivätkö mielessä enemmän viha ja katkeruus?
"A common experimental technique is the "ball toss" paradigm, which was developed by Kip Williams and his colleagues at Purdue University.[16] This procedure involves a group of three people tossing a ball back and forth. Unbeknownst to the actual participant, two members of the group are working for the experimenter and following a pre-arranged script. In a typical experiment, half of the subjects will be excluded from the activity after a few tosses and never get the ball again. Only a few minutes of this treatment are sufficient to produce negative emotions in the target, including anger and sadness. This effect occurs regardless of self-esteem and other personality differences.
Ylläolevaa lueskellessa rupesi huvittamaan se, että minkälaisiahan vaikutuksia koko elämän kestäneellä "silent treatmentillä"(mikähän olisi hyvä suomennos tälle?) on ihmiseen. Omalta kohdaltani voin sanoa että ei tähän taida koskaan täysin tottua, todellisuus iskee välillä kovaa kun huomaa ettei kukaan huomioi mitenkään olemassaoloasi. Tosin vastaavasti silloin jos onnistuu puhumaan enemmän kuin pari lausetta ihmisen kanssa on olo todella epätodellinen hyvässä mielessä, mutta valitettavasti en valehtele yhtään kun sanon että nämä tapaukset voi laskea yhden käden sormilla. Miten muut atm:t ovat sopeutuneet olemattomuuteensa, onko elävänä ihmiskarkoittimena toimiminen vain huvittavaa vai pyörivätkö mielessä enemmän viha ja katkeruus?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tätä ei moni ymmärrä.
No ei minulla kyllä koskaan noin äärimmäisiä kokemuskia tai tuntemuksia ole ollut, niin että sosiaalisessa suhteessa olisin kokenut olevani joku ihmiskarkotin. Mutta ilman muuta naisettomana ja perheettömänä miehenä olen siksi aika paljon myös sosiaalkisestikkin syrjäytynyt.
Jos lähtisin ihmisten kanssa keskustelemaan niin en sopisi sen paremmin ikäisteni vanhempien ihmisten seuraan kuin nuortenkaan seuraan. Molemmillahan näistä on omat juttunsa jotka eivät ole minun juttujani. Eikä siinä se auttaisi että osaan puhua vaikka mistä, ei siksi koska heillä on kuitenkin ne omat intressinsä joista niistä minä kuitenkin olen pihalla, ja se on siinä.
On minulla sentään yksi vanha ikäiseni kaveri joka hänkin on perheetön ja naisetonkin mies. Tosin en hänenkään kanssaan ole pitkiin aikoihin ollut paljon tekemisissä, kun ei ole ollut mitään yhteisiä projekteja joiden pohjalta hänet alun alkaen tuntemaankin olen tullut.
Tulee myös mieleen että suuri osa miesten pahoinvoinnista saattaa johtua juuri tästä ilmiöstä. Etenkin yksinäisten miesten tapauksessa. Mitään huomiota kun ei tule itsestään, vaan sen eteen on tehtävä työtä. Ja aina se työkään ei tuota tulosta.
Aihe tuntuu jotenkin niin harmittomalta ettei siitä oikein kehtaisi valittaa, mutta kyllä se vaan tuntuu pahalta ja ontolta olla ilmaa kaikkialla. Onneksi voi sentään esim. työnsä kautta ikäänkuin konkretisoitua. Joskus kuitenkin kaipaisi hyväksyntää ja edes pientä kiinnostusta myös omaa itseään kohtaan.
Tähän on jo niin tottunut, että suorastaan kannatan sitä ettei minua huomata ja voin liikkua kaikkialla kuin ilma hyvin ventiloidussa tilassa. Suorastaan ahdistun jos minua aletaan huomioimaan liikaa, koska otan sen väistämättä aina negatiivisena. Riittää että kauppareissulla joku katsoo hetken epänormaalia kauemmin ja koko kotimatkan manaan mielessäni että taisi mussa olla taas jotain pahasti vialla kun piti niin kyylätä, ssaatna.