Olen rauhallinen ihminen ja voisin sanoa, että en kiroile. Tai en kiroile juuri koskaan. Kuitenkin yllättävissä tilanteissa, kun vaikka mantelipussista lehahtaa lentoon jokin ötökkä tai vaikka pimeällä tiellä hirvi juoksee auton editse, niin ilmoille pääsee voimasana tai jopa kaksi. En ehdi edes ajatella, ne vain tulevat.
Onko minulla miehen sielu?
Onko minulla miehen sielu?
Vastaukset 7
Vanhimmat
tapa. Harvemmin sellaiset ihmiset kiroaa, joiden kotona ja lähipiirissä ei olla kiroiltu. Se on tarttuvaa.
olen hyvin hillitystä kodista, jossa ei koskaan kiroiltu. virsiä enemmän veisattiin kuin kiroiltiin.
Silti minä kiroilen kuin pieni perkele.
Entinen mies kyllä harrasti sitäkin, eli olisikohan sitten tarttunut minuunkin. Eksäähän sitä voi kaikesta syyttää...
on sitten vaan joku kapinavaihe meneillään vanhempiasi vastaan. Se menee ohi:)
myöhäinen murrosikä näin kolmenkympin ylittäneenä :) Kestänyt n. 25 vuotta. Vannhuksistakin kuulee varmaan n. kerran kuussa.
aiemmat olivat vastailleet, niin jonkinlainen tunteenpurkaushan / opittu tapa sen kai aiheuttaa, jos aiheuttaa.
Lievemmissä tapauksissa (joku ötökkä lentelee) niin johtunee jostain tietynlaisesta tavasta reagoida asioihin "vittuuko se tuokin tuossa lentelee, mene pois!!".
Vähän erilaisessa tilanteessa johtunee siitä, ettei ole mennyt ihan putkeen, tai johtuu turhautumisesta.
Jos taas hirvikolari on ollut lähellä, tai vaikka ei ihan olisikaan kuria pyyhkinyt auton kyljestä, tai on tapahtunut/tapahtumassa muuta vastaavaa "tässä olisi kyllä voinut käydä hassusti" juttuja, niin uskoisin sen kiroilun johtuvat jonkinasteisesta säikähtämisestä. Jos "juttu" on johtunut omasta arviointivirheestä, tms. niin varmaan kyse on myös siitä, että antaa itselleen palautetta tyyliin "perkeleen idiootti, mitä sinä nyt noin teit".
Jotenkin noin ainakin minulla. Eli ehkä se lyhyesti sanottuna johtuu siitä, ettei mene putkeen ja ehken tähän voisi liittää tietynlaisen vähillä puilla syttyminen-luonteen. Toki nopeasti sammuvan, tietenkin.
Vaihtoehtoinen reagointitapa olisi pillahtaa itkuun tai nauraa hermostuneen epäuskoisesti. Tuota nauramista olen myös huomannut tapahtuvan, joskus yhdistettynä kiroiluun "oi vittu kun oli lähellä, hih hih". Etenkin jälkeenpäin voi naurattaa makeastikin.
voisi ollakin, että jossain kriittisessä tilanteessa (se ötökän ilmestyminen mantelipussista, josta ajattelin juuri muutaman makean mantelin suuhuni napata, oli todella mieltä kuohuttava tapaus...) toiminta voisi olla myös vaikka se itkuun pillahtaminen ilman kiroilua. Tai vaikka nauraminen.
Jostain opittu tapahan se varmaan on. Ja minut se jotenkin aina yllättää, kun en sitä kiroilemista muuten harrasta. Vai... olisko mun arkipäivän kiroilu sitten tätä perhonen tai vitsinvitsi -tasoa ja tosipaikan tullen sitten tulee ne oikeat sanat... Damn!