On ollut todella ihmeellistä seurata kuinka vanhempien kiinnostus jälkikasvuunsa lopahtaa.
Olen 22-vuotias opiskelemaan toiselle paikkakunnalle muuttanut. Tämä tietysti kuullostaa lapselliselta, kun sanon että olisi ihan kiva, että vanhemmat soittelisivat ja olisivat kiinnostuneita kuulumisista. Olen kaiketi aikuinen, mutta tuntuu, että aika pihalla vielä... Varsinkin kun kaikkea niin negatiivista kuin positiivistakin tapahtuu elämässäni ja tuntuu etteivät he ole enää kiinnostuneita enkä voi enää jakaa asioita heidän kanssaan. Jouduin esimerkiksi sairaalaan pienen haaverin vuoksi, kun pyörryin ja jouduin sitä kautta tikattavaksi. Onneksi on kavereita ja poikaystävä jotka välittävät ja joita kiinnostaa.
Soittelen vanhemmilleni noin kerran viikossa; muuten en kuulisi heistä enää mitään. Joskus olen testannut kuinka kauan kestää, että kuulumiseni alkaa kiinnostamaan ja pari kolme viikkoahan tuossa on mennyt. Entiseen yhteydenpitotiheyteen tämä on aika paljon - olemme aina olleet aika tiivis perhe.
Sisareni sai jokin aika toisen lapsen ja veikkaan, että tämä liittyy siihen, sillä äitini on hoitanut paljon tuota lasta ja kenties hänellä ei ole enää aikaa muuhun.
Mutta ilmeisesti aikuisuuteen kuuluu se, että on tultava aivan omillaan toimeen, niin henkisessä mielessä kuin muussakin mielessä. Olen harkinnut sitä tulisiko minunkin lopullisesti luopua vanhemmistani, eli samalla tavalla lopettaa yhteydenpito - ehkä ne silloin huomaisivat miltä se tuntuu.
En puhu tästä vanhemmilleni - enhän halua kuullostaa lapselliselta kiukuttelevalta ja huomionhakuiselta. Tuon leimautumisen riskin otan vain tällä palstalla, mutta toivon että ymmärrätte ettei tästä ole kyse.
Olen 22-vuotias opiskelemaan toiselle paikkakunnalle muuttanut. Tämä tietysti kuullostaa lapselliselta, kun sanon että olisi ihan kiva, että vanhemmat soittelisivat ja olisivat kiinnostuneita kuulumisista. Olen kaiketi aikuinen, mutta tuntuu, että aika pihalla vielä... Varsinkin kun kaikkea niin negatiivista kuin positiivistakin tapahtuu elämässäni ja tuntuu etteivät he ole enää kiinnostuneita enkä voi enää jakaa asioita heidän kanssaan. Jouduin esimerkiksi sairaalaan pienen haaverin vuoksi, kun pyörryin ja jouduin sitä kautta tikattavaksi. Onneksi on kavereita ja poikaystävä jotka välittävät ja joita kiinnostaa.
Soittelen vanhemmilleni noin kerran viikossa; muuten en kuulisi heistä enää mitään. Joskus olen testannut kuinka kauan kestää, että kuulumiseni alkaa kiinnostamaan ja pari kolme viikkoahan tuossa on mennyt. Entiseen yhteydenpitotiheyteen tämä on aika paljon - olemme aina olleet aika tiivis perhe.
Sisareni sai jokin aika toisen lapsen ja veikkaan, että tämä liittyy siihen, sillä äitini on hoitanut paljon tuota lasta ja kenties hänellä ei ole enää aikaa muuhun.
Mutta ilmeisesti aikuisuuteen kuuluu se, että on tultava aivan omillaan toimeen, niin henkisessä mielessä kuin muussakin mielessä. Olen harkinnut sitä tulisiko minunkin lopullisesti luopua vanhemmistani, eli samalla tavalla lopettaa yhteydenpito - ehkä ne silloin huomaisivat miltä se tuntuu.
En puhu tästä vanhemmilleni - enhän halua kuullostaa lapselliselta kiukuttelevalta ja huomionhakuiselta. Tuon leimautumisen riskin otan vain tällä palstalla, mutta toivon että ymmärrätte ettei tästä ole kyse.
Vastaukset 7
Vanhimmat
sinun ikäisenä, se oli rankkaa, mutta sanot, että he ottavat yhteyttä parin kolmen viikon päästä, tuo kuullostaa ihan normaalilta.
vihata? korjaantuivatko välit sitten jossakin vaiheessa myöhemmin?
Jälkikasvuni on muuttamassa omilleen ja on uhkaillut, etten edes saa käydä hänen kodissaan, olen kuulemma liian kiinnostunut hänen asioistaan. Yritäpä tässä sitten olla erinomainen ja oikein käyttäytyvä äiti, kun toisaalla joku nuori valittaa, ettei vanhemmat välitä enää yhtään. Kirjoituksesi kuulosti lapselliselta yms. mutta mikset saisi tuntea kateellisuutta vanhempiesi huomion siirtymisestä muualle, ei sinun vielä tarvitsekaan olla ns. aikuinen, ja sinulla on oikeus vanhempiesi huomioon vielä hyvin pitkään. Ehkä he kuitenkin kuvittelevat, että haluat itsenäistyä ja ottaa etäisyyttä heistä nyt omillesi muutettuasi ja tarjoutuvat vapaaehtoisesti siirtymään taka-alalle tajuamatta sillä tavalla vain loukkaavansa sinua juuri nyt kun tarvitsisit heitä hyvinkin paljon.
No, lapset on lapsia :) Heistä on osattava päästää irti. Samoin omani sanoivat minulle aikoinaan, kun maailmalle läksivät.
Ajat ja aatteet muuttuvat. Ja pian he oppivat jälleen äidin *huolenpitoa* arvostamaan. Ja suoranaisesti houkuttelevat jo äitiä kyläilemään :)
...valita haluatko vanhempiesi höösäävän puolestasi tai pysyvän etäällä, niin uskoisin että ainakin poikaystäväsi mielestä jälkimmäinen vaihtoehto on parempi.
Kuten jo totesit sinulla on parisuhde ja hyviä ystäviä, joten yksi osa itsenäistymistä ja aikuistumista on kyetä luomaan oma sosiaalinen verkostonsa kuin notkua vanhempien peräkammarissa.
Irtoaminen lapsuudenkodin turvallisesta ilmapiiristä on tottakai vaikeaa, mutta aikuistuessa käsite turvallisuus saa uuden muodon ja alat ymmärtämään miten sinä olet itsesi paras turva. Vanhempasi eivät voi pitää sinusta aina kiinni ja katsoa nousetko jaloillesi.
Kypsyessäsi oivallat, että vanhempiesi kanssa voi tulla toimeen kuten aikuinen. Alat näkemään heidät ihmisinä, etkä aseta heille lapsen omaisia vaateita rooleistaan äitinä ja isänä sinun elämässäsi.
Vuosien saatossa tulet arvostamaan vanhemmissasi juuri sitä, että he antoivat sinun nousta siivillesi ja lentää omin avuin. Myös puolisolle on tärkeää, ettei jaloissa pyöri nokkansa joka paikkaan työntävää anoppia tai appea.
Oletkos itse muistanut iloita uudesta sisarenlapsestasi? Kuten äitisi on mummo, niin sinä olet täti. Mikset jaa sitä iloa sukusi kesken? Siinä asiassa sinun on aivan pakko kasvaa isoksi tytöksi ja lopetettava pohtimasta huomaako äitisi uuden lapsenlapsen paremmin kuin sinut. Se kuvio on täysin luonnollista ja pienet vauvat tarvitsevat suvultaan kaiken rakkauden ja huolenpidon, koska eivät itse kykene vielä mihinkään. Tarjoa sinä siis se sama turva pienille sukulaisillesi kuin sait omilta vanhemmiltasi.
tyttäreni vointeja viikottain ainakin vielä viime kesään saakka. Nyt en enää kysele, enkä soittele kun antoi ymmärtää että häiritsen hänen elämäänsä kyselemällä sitä ja tätä. En häiritse sitten enää. En oikein tiedä mitä äitien pitäisi tehdä kun tekee niin taikka näin niin aina tekee kuitenkin väärinpäin. Mikään ei kelpaa ja aina valitetaan ja maristaan joka asiasta.
Muistakaa ihmiset että kolikolla on aina kaksi puolta.
Ihmisiä ne äiditkin on ja lapset tulevat näille vajavaisille ihmisille joilla ei välttämättä ole kokemusta kuin omasta lapsuudestaan ja heikko kenties sekin. Tuntuu että nykyisin joka toinen lapsi on narsisti kun maailmaan ei mahdu muuta kuin se yksi ainoa "minä itse". Ja jos se Äiti ei sen yhden ainoan pillin mukaan juokse niin seuraa jos minkälaista valitusta ja itkua.
Yhtä tietä pääsee molempiin suuntiin muistakaa myöskin se.
Ja minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Toivottavasti kyseessä on vain tapoihin kangistuminen, elikä vanhempasi ovat tottuneet, että sinä soitat noin kerran viikossa. Jos soittosi myöhästyy, niin he odottelevat muutaman päivän ajatellen, että sinulla on ollut kiireitä yms. ja ennenkuin huomaavatkaan, niin on jo pari viikkoa vilahtanut viime soitosta.
Itse olen jo vuosikymmenet soittanut äidilleni joka sunnuntai (soittaisin useamminkin, mutta asun USA:ssa ja esim. aikaerot monimutkaistavat), äitini on siihen tottunut eikä itse soita tänne ikinä, eikä se johdu kiinnostuksen puutteesta.
Älä monimutkaista asiaa, vaan ole avoin, soita (usein), kun tekee mieli, lähetä tekstareita ja meilejä. Vanhempasi ovat varmasti mielissään. Kehota myös heitä puolestaan pitämään yhteyttä.
Aikuisuuteen kuuluu, että ollaan vastuussa omista asioista ja toimista, ei se, että 'tullaan omillaan toimeen' joka suhteessa. Tuen hakeminen kavereilta ja perheeltä on tervettä eikä merkki lapsellisuudesta tai kiukuttelusta, yhteenkuuluvaisuuden tarve on luonnollista. Lapsellista kiukuttelua olisi jos 'luopuisit' vanhemmistasi.
Muista olla iloinen ja kiinostunut sisaresi lapsista. Äitisi varmaankin auttaa sinuakin, kun saat omia lapsia, joten ole ymmärtäväinen.
Nyt vain kännykkä käteen ja soita kotiin - heti!