Olen naimisissa skitsofreniaa potevan miljonäärin kanssa.
Noin seitsemän kuukauden seurusteleun jälkeen hän (laskelmoidusti) kertoi minulle "henkisistä ongelmistaan" ja sairaalareissustaan. Olin kuitenkin jo korviani myöten rakastunut, enkä antanut asian häiritä rentoa elämäämme ympäri maailmaa matkustellen ja juhlien... Menimme naimisiin...
Sittemmin - lähes jatkuvasta terapiasta ja lääkityksestä huolimatta - miehelläni on ollut kolme vaikeaa sairausjaksoa, joista selviäminen on syönyt kerta toisensa jälkeen kaikki voimavarani. Sairaalaan kun ei enää lähdetä, onhan vaimo(-sairaanhoitaja) "aina valmiina" 24/7.
Nyt olen kuitenkin päättänyt etten suostu tällaiseen hyväksikäyttöön. Oikein: hyväksikäyttöön!
Nimittäin minä (jota on eri tahoilta usein syytetty hyväksikäyttäjä-opportunistiksi) olen todennut että se hyväksikäyttö onkin ollut minun hyväksikäyttöäni!
Olen antanut miehelleni aina sen mitä hän on kulloinkin tarvinnut. Mutta se on loppu nyt!
Rangaistuksena epäkelvosta päätöksestäni mieheni onkin lähtenyt ulkomaanasunolleen ja ottanut terapiaryhmästään naisystävän mukaan kahdeksi viikoksi. Platonisesti, tietty!
Taitaa olla lopun alkua...? Kelpaan näköjään vain niin kauan kuin ylisopeudun sairaaseen, jatkuvasti äärilaidasta toiseen vaihtuvaan tilanteeseen.
Alkaa kiristää omaakin päätä!
Noin seitsemän kuukauden seurusteleun jälkeen hän (laskelmoidusti) kertoi minulle "henkisistä ongelmistaan" ja sairaalareissustaan. Olin kuitenkin jo korviani myöten rakastunut, enkä antanut asian häiritä rentoa elämäämme ympäri maailmaa matkustellen ja juhlien... Menimme naimisiin...
Sittemmin - lähes jatkuvasta terapiasta ja lääkityksestä huolimatta - miehelläni on ollut kolme vaikeaa sairausjaksoa, joista selviäminen on syönyt kerta toisensa jälkeen kaikki voimavarani. Sairaalaan kun ei enää lähdetä, onhan vaimo(-sairaanhoitaja) "aina valmiina" 24/7.
Nyt olen kuitenkin päättänyt etten suostu tällaiseen hyväksikäyttöön. Oikein: hyväksikäyttöön!
Nimittäin minä (jota on eri tahoilta usein syytetty hyväksikäyttäjä-opportunistiksi) olen todennut että se hyväksikäyttö onkin ollut minun hyväksikäyttöäni!
Olen antanut miehelleni aina sen mitä hän on kulloinkin tarvinnut. Mutta se on loppu nyt!
Rangaistuksena epäkelvosta päätöksestäni mieheni onkin lähtenyt ulkomaanasunolleen ja ottanut terapiaryhmästään naisystävän mukaan kahdeksi viikoksi. Platonisesti, tietty!
Taitaa olla lopun alkua...? Kelpaan näköjään vain niin kauan kuin ylisopeudun sairaaseen, jatkuvasti äärilaidasta toiseen vaihtuvaan tilanteeseen.
Alkaa kiristää omaakin päätä!
Vastaukset 10
Vanhimmat
avioehtoa...?
Niin voit kohtapuoliin sitten palata rentoon ympäri maailmaa matkustavaan elämäntyylliisi.
Tottakai KAIKESTA joutuu aina maksamaan. Tavalla tai toisella.
Lorun lopultahan tuo kuulostaa, miehellä on kohta uusi "sairaanhoitaja" paijaamassa päätä. Ottajia on.
vai miksi vastaat noin ikävästi?
Päättelen, että osaat lukea, mutta en ole ihan varma ymmärrätkö lukemaasi. Toistan vielä: en ole mennyt taloudellisista motiiveista naimisiin kyseisen miehen kanssa. Olen antanut kaikkeni rakkaudesta; tässä tapauksessa kaiken antaminen ei vain näytä riitävän.
Sanot: "Niin voit kohtapuoliin sitten palata rentoon ympäri maailmaa matkustavaan elämäntyylliisi." ja samaan hengenvetoon "Tottakai KAIKESTA joutuu aina maksamaan. Tavalla tai toisella." Siitäkö joudun maksamaan, että rakastin, luotin ja tein valtavasti töitä suhteemme hyväksi??? Lisäksi nostat uteliaisuuttasi ja ilkeyttäsi jo otsikossa esiin avioehdon mahdollisuuden.
Haloo! Argumenttisi todistavat ettet kykene empatiaan, mutta olet kateuden ja uteliaisuuden mestari.
tuon sairautensa 7 kk ajan? Olen luullut, että hyvät ja huonot kaudet vaihtelevat aika nopeasti skitsofreenikoilla.
Kiitos kysymästä. Yhtäältä se on niin, että näkee sen minkä haluaa nähdä, ja toisaalta diagnoosi ei ole täysin yksiviivainen.
Ensimmäinen diagnoosi 3-kuiselta sairaalareissulta, jota en ollut todistamassa, oli "krooninen skitsofrenia". Sittemmin terapeutti on alkanut epäillä tämän diagnoosin paikkansapitävyyttä, ja puhuu nyt "pelkoneuroosista". Pelkoneuroosissa on hyvin samantapaisia psykoottisia ja katatonisia oireita kuin skitsofreniassa, mutta sairausjaksot ovat harvempia ja lyhempiä sekä hoitoennnuste parempi.
Mieheni on sairaudentuntoinen, mutta kun pelot alkavat hallita mieltä, hän sanoo niiden olevan voimakkaampi kuin hän. Tämä kertoo alikehittyneestä persoonallisuudesta, jota ohjaavat "voimakkaampien hahmojen" kuten vanhempien ja jumalan toiveet. Tämän olen tuntenut nahoissani siten, että pelkojen noustessa esiin mieheni on juossut äidin helmoihin ja jos ei se ei ole tuonut haluttua mielenrauhaa, on puhuttu jumalasta ja taivaspaikasta yötä päivää.
Molemmat edelliset ilmiöt, samoin kuin terapiakaverin vieminen ulkomaanasunnolle, puhuvat imeväisikäiselle luontaisesta tarpeesta saada tarpeensa tyydytettyä heti. Joskus olen ajatellut että olen todellakin ollut kuin äiti, joka on joka kerta lapsen huutoa kuullessaan tiputtanut kaiken käsistään ja rientänyt auttamaan "lastaan".
ensinnäkin, olen todella pahoillani sun puolesta ja tietysti miehesi puolesta - sairastaminen ja omaisena oleminen on molemmat aivan liian rankkoja tehtäviä. mutta todellisia tilanteita ihan tavallisten ihmisten elämistä.
oma mieheni ei ole rikas (eikä sillä rahalla tietystikään ole väliä, vaikka tuo yksi pallopää halusi päästä ilkeilemään asialla - vastauksesi hänelle oli muuten ytimekäs!) ja hän sairastaa skitsoaffektiivista häiriötä. diagnoosi on siis periaatteessa skitsofrenian ja bipon välillä.
ymmärrän, mitä tarkoittaa rakastaa toista, katsoa hänen kärsimystään, auttaa, tukea, jaksaa silloinkin kun ei enää jaksais - ja miltä tuntuu ajatus toisen jättämisestä. siitä syyllistää itseään, että jättää sairaan ihmisen oman onnensa nojaan.
mutta ydin on siinä, että toinen ihminen ei voi toista parantaa, vaikka kuinka rakastaisi. kenenkään voimat ei ole rajattomat.
jos yhteinen elämä ei toimi, ratkaisu voi olla eri osoitteissa asuminen, jolloin sairaan ihmisen on pakko ottaa vastuu sairaudestaan kaikkina aikoina (tietysti voi olla ettei hän sitä tee, mutta vastuu ei ole siltikään lähiomaisen). mielen sairauksia ei paranna rakkaus (EIKÄ JUMALA!!!huh, tiedän kuule nuokin koukerot, mitä kuvasit...) vaan sairastuneen ihmisen on otettava vastuu sairaudestaan ja opeteltava miten sen kanssa pärjätä.
ainoa mitä läheinen voi tehdä, on tukea oman jaksamisensa puitteissa. joskus tukemista voi olla sekin, ettei anna toisen "käyttää hyväksi" tukea jonka tarjoat. nimittäin se että tunnet itsesi miehesi äidiksi, sehän siinä on lopputuloksena.
minä olen ollut lopulta miehelleni äitinä. kun tajusin, etten jaksa niin ja teen toiselle vain karhunpalveluksen, otin itseni tilanteesta pois, yhä häntä tukien. tein selväksi etten pysty enää ottamaan vastuuta hänen sairaudestaan ja hänen on tehtävä se itse - yleensä mielensairauksissa tämä tapahtuu kantapään kautta eli vastuu on aluksi liian raskas ymmärtää ja kantaa. kunhan sitoutuu hoitoon, sieltä se alkaa.
kun sitten lakkasin tietoisesti olemasta hänelle äiti ja pyysin miestä ottamaan vastuun omillaan (mutta tuen häntä silti sen kuin pystyn), mies vetosi omaan äitiinsä. ja sai pian tajuta, että nainen, joka hänet on kasvattanut, ei tosiaan myöskään voi ottaa vastuuta aikuisen ihmisen omasta sairaudesta.
joskus ainoa vaihtoehto on ero. se on raskasta, voin kuvitella. olisi niin paljon helpompaa jos rakkaus olisi loppu, mutta tosi asia on, että jos miehesi ylikuormittaa sinut vähän väliä, et voi jaksaa sellaista elämää.
kaikkea hyvää sinulle. et ole yksin. astu kuviosta vähäksi aikaa ulos, muuta omaan asuntoon, saat ajatuksia selvitettyä.
Kiitos empatiastasi! Lohduttavaa tietää etten sentään ole ihan yksin ongelmineni. Kiitos neuvoistasi! Yritän rohkaista itseäni kokeilemaan niitä.
Olet oikeassa: raha on vain sivuseikka, joka tässä tilanteessa on täysin menettänyt arvonsa, koska sillä ei saa niitä asioita, jotka mahdollistaisivat yhteiselomme.
Vakka löytää kantensa, sanotaan. Juuri tämä herkkä ja heikko mies on puhutellut jotain syvintä olemuksessani. Olen herkkä myös itse, mutta olen suuressa perheessä joutunut kehittämään kovan kuoren, jonka ansiosta minusta on tullut taistelijaluonne, joka ei anna periksi edes tällaisessa tilanteessa...
Vaikka mieheni on ollut terapiassa jo yli kolme vuotta, minusta tuntuu että asiat eivät etene. Ne eivät käsittääkseni voikaan edetä, koska mieheni ei ole "löytänyt aikaa" lukea edes erinomaisen (!) psykologin omakustanteena julkaisemia kirjoja. Toisin sanoen, mieheni ei sitoudu terapiaan vaan odottaa terapeutin tekevän sen (muutoksen ja henkisen kasvun) ihmeen, jonka hänen kuuluisi tehdä itse.
Mieheni heittää vastuun asioista mielellään milloin vaikealle lapsuudelle; milloin jolkin esoteerikolle, jonka kokouksissa hän on käynyt itseään etsimässä; milloin äidilleen, milloin jollekin yliluonnolliselle voimalle. Seuraavaksi ehkä epäpätevälle psykologille, joka ei osannutkaan parantaa häntä. Onpas kätevää: aina jonkun muun vika!
joo, et ehdottomasti ole yksin! oletko itse ajatellut terapiaa, sekin selkeyttää ajatuksia todella paljon. itse olen todella tyytyväinen omaan terapeuttiini. hänen kanssa olemme keskustelleet esimerkiksi siitä, että on tosi asia että kroonistunut sairaus johtaa usein siihen ettei kaikille ole apua terapiasta. mieli on niin pitkälle sairauden viemä ettei ihminen kykene enää astumaan totaalisesti todellisuuteen. tämä olisi kenties liian haavoittavaa ihmismielelle, koska usein mielen sairaus johtuu siitä ettei jaksa elämäänsä/traumojaan ja "suojautuu" käänteisesti uppoamalla mieleensä. ulkoistaa ongelmansa kun ei jaksa yksin, kokee ettei apua löydy mistään ja olo ei parane ja pakenee mielensä sisään ja kuvitelmiin suuremmasta voimasta joka kertoo tavallaan siitä tilanteen epätoivoisuudesta; ei ole enää mitään tahoa, vain korkeampi voima voi auttaa minua.
terapeuttini kanssa on keskusteltu myös siitä, että jos kuitenkin rakkautta on, esimerkiksi se eri osotteissa asuminen voi saada suhteen pysymään sellaisena ettei se syö toista. mutta yhdessä eläminen on lähes mahdotonta.
on totta, että raha ei tuo onnea eikä varsinkaan mielenterveyttä. tietysti näin niinkuin rutiköyhän ihmisen näkökulmasta, jos rahaa olisi, mieheni pääsisi korkealuokkaisimpaan yksityiseen hoitoon, jolloin voisi kokea että kaikkea on yritetty. kunnallinen puoli on todella alhainen...
Kalliskaan hoito ei auta jos ihmiseltä itseltään puuttuu tahto. On niin paljon helpompi lennellä päiväunelmissa ongelmia pakoon kuin kohdata ne!
Minun taas on pitänyt kohdata elämä kaikessa raadollisuudessaan enkä ole voinut/halunnut paeta minnekään, vaikka se jälkeenpäin ajatellen olisi saattanut olla viisasta!
Nyt olen niin loppuunpalanut... On ollut todella vaikeaa. En varmaan olisi jaksanut jos ei olisi tätä internetin ikkunaa ihmisten maailmaan... jonne voi purkaa omaa tuskaansa. (Suomi24:ssa en kyllä aiemmin ole tätä asiaa puinut).
Sairautensa/läheisen sairauden kohtaaminen vaatii rohkeutta ja jossain vaiheessa tulee mitta täyteen - ainakin saman katon alla. Harkitsinkin viime aikoina ääneen eri osoitteissa asumista ja nyt sain nokilleni oikeen kunnolla kun mies lähtee eri osoitteeseen terapiaystävättärensä kanssa.
Mihinkäs itse lähtisin iloittelemaan...?
Ei huvita, ei niin yhtään!
kyllä, ehdottomasti en tarkoittanutkaan sitä että rahalla saisi mielenterveyttä. omassa tilanteessani tuntisin vain että onpahan kaikki keinot yritetty, kun pääsisi yksityiselle puolelle. kunnallisella puolella saa jäädä aina miettimään että tässäkö tää nyt on eikä ole mitään muuta apua olemassa...
kyllähän se on helpompaa karata sinne ajatusmaailmaansa kun elämä käy liian vaikeaksi. mutta annapa kredittiä itsellesi siitä, että olet joutunut käymään läpi TODELLA vaikeita, etkä itse ole ylittänyt sitä rajaa. yhtä lailla olisit tosiaan voinut kaikota mieleesi tai pois miehesi luota. olet siis yrittänyt kaikkesi.
kaikista hirveintä puolisona olemisessa on se, että oma rakas satuttaa (kuten tuo miehesi reissu toisen naisen kanssa) ja samalla sitä tiedostaa että on kyseessä sairaus, eikä toinen OIKEASTI haluaisi sinulle pahaa. se ristiriita on helvetillinen.
mutta korostan oman kokemuksen kautta yhä sitä, että jos koet ettet voi tehdä enempää, ota itsesi pois tilanteesta. kun saa hetken konkreettisesti irrottaa itsensä tilanteesta, ajatukset selkiytyy ja sitä ehkä vähän ihmetteleekin miten ei ole aikaisemmin tajunnut mitä tehdä. itsestään huolehtiminen tai pois muuttaminen ei ole selän kääntämistä eikä välinpitämättömyyttä. sinun loputon jaksaminen ja kestäminen ei auta kumpaakaan teistä.
voimia sulle paljon. ja kiitos kun uskalsit kirjoittaa tänne. en ole ennen keskustellut aiheesta kenenkään oikeasti tilanteessa elävän naisen kanssa. annoit minullekin paljon, kiitos.
Irroita ennekuin itse sekoat