Millainen riitelijä olet?

En osaa riidellä hyvin kasvotusten tai puhuen, mut oon aika taitava kirjottamaan kiukkuisia viestejä.

Ainoo et toinenku pistää puhelimensa kiinni, ni ärtymys kasvaa entisestään.. Toisaalta, mut saa yhdellä viestillä leppymäänkin, tai kosketuksella tai huumorilla. En oo pitkävihainen.

murina on pahempi

Mie oon huono riitelijä. En yritä purkaa tuntoja vaan poistaa ongelmaa. Olla järkevä rakentava eteenpäin pyrkivä.

ellei se mee läpi niin tölväsen sit jotain sen verran henkilökohtasta että toinen suuttuu oikeesti ja sit otan taas pari niittiä reagoimatta niihin ulospäin. Sen jälkeen ku annan toiselle henkisen yliotteen, niin isken sen heikoimpiin kohtiin. En eti enää asiaa vaan toisen virheitä, jotka sille on kaikista herkimpiä. Paukutan säälimättä annan tulla kaiken sen minkä kasaan sisälleni ja isken sen yhtenä ryöppynä. Kaikki huonot fiilikset ja muun. Syyllistän toista ja sen tekoja, luettelen omat uhraukseni ja toisen ottamat etuudet. Sit ku saa toisen murskattua kokonaan niin jätän oman onnensa nojaan. Lähden vaikka kavereiden luo tms...

riidan vetämällä haastajaa turpaan. Ja mieluiten etukäteen.

Hyvin ilmaisuvoimainen.

Se on paras tapa hoitaa homma.

riitelyksi niin rasittavan lapsellinen olen.

Ja jälkeenpäin kaduttaa. Osaan sentään anteeksi pyytää.

Yleensä vältän konflikteja ja useimmiten käy niin, että mulle sanotaan puhelimessa/mesessä/tekstarilla päin naamaa, niin minähän pistän puhelimen äänettömälle ja blokkaan mesestä. En ota yhteyttä, ennenkuin toinen on pyytänyt anteeksi (tekstarilla, sähköpostilla).

Jos riitelen esim. miesystävän kanssa, niin itkuparkuporuhan siittä tulee ennenkuin kunnon väittely on edes ehtinyt alkaa. En vaan voi huutaa RAKKAALLE ihmiselle päin naamaa. Tai sanoa ilkeästi.

Riippuu paljolti riitakumppanin luonteesta ja siitä mitä hän tekee.
Eli jos joku käy henkisellä tasolla kimppuuni, niin katson aikani ja tilaisuuden tullen ns. lyön kirveellä selkään.
Ääntäni harvoin korotan.
Vaan harvoinpa riitoihin ajaudunkaan.

Mä en jaksa riidellä. Mä annan heti periksi, jo ennen kuin mitään riitaa ehtii ollakaan.

henkeä ja puhallan ulos. Istun alas jos mahdollista ja ilmoitan on aika rauhoittua ja puhua asia kerralla selväksi.

Jos ihan riita riita jonkun kanssa, niin kieltämättä tulee huudettua niin en viereinenkin pitäjä raikaa ja sen jälkeen on aika vedellä henkeä tai poistua hetkeksi rauhoittumaan ja selvittää sitten asia.

En kovin helposti ala muiden kanssa riitelemään vaan enemmänkin toinen riitelee yksinään aikansa ja lopettaa kyllä siihen kun hermostun ja alan huutamaan.

läheinen ihminen, että alan varsinaisesti riidellä. Parisuhteessa sivallan sanalla, käytän dramaattisia ilmaisuja ja kielikuvia ja saatan myös muuttua marttyyriksi. Tunnemyrsky on toisaalta nopeasti ohi. En ole pitkävihainen. En kestäisi ihmissuhdetta, jossa vatvottaisiin jonkun tekemisiä tai sanomisia päiväkausia. Enhän niitä itsekään muista/muistele.

osata iskeä sinne, mikä todella sattuu. Tiedostan sen tosin itsekin, mutta joskus riidellessä tulee oltua todella ilkeä. Mä en koskaan huuda, enkä edes korota ääntäni, koska jos en ole rauhallinen, niin annan etulyöntiaseman sille toiselle. Olen sarkastinen ja hyvä manipuloimaan ihmisiä, joten yleensä muut perääntyy. Toisaalta en suutu turhasta, enkä mistään pikkuasioista. Sitten jos olen todella todella vihainen, niin en jaksa edes keskustella asiasta, vaan ihmissuhde kyseiseen ihmiseen on ohi. Tunnen vain väsymystä ja turhautumista.

laiska.

Ilmoitan mielipiteeni ja odotan että se rekisteröidään. Sen jälkeen ei ole paljon lisättävää.

Energia on kallista.

huono riitelijä, koska riidat on usein tunnepitoisia ja itse taas pitää ajatella asiat auki ennen kuin niistä voi riidellä. Oon enemmän sitä tyyppiä että kun tulee riitaa niin lähden ulos ja tulen takaisin ja puhun kun olen asiasta oman kantani muodostanut.

Huutosirkus ei sovi mulle ja se herkästi saattaa eskaloitua sellaiseen pisteeseen jossa tulee sanottua jotain sellaista jota ei pitäisi ääneen sanoa. Sanat on vähän kun hammastahnatuubi, eli sitä mikä on sanottua ei saada enää takaisin. Anteeksi voidaan pyytää ja ehkä saada, mutta silti ne sanat on sanottu. Joku elämäntapaopas kuvasi tuota "the greatest speech you'll live to regret" ja olen aika samoilla linjoilla.

Kun on tunteita saanut vähän tasoiteltua niin tulee sitten riideltyä itse asiasta eikä mene niin herkästi henkilökohtaisuuksiin ja loukkauksiin. Eikä tarvitse niin usein anella sitä anteeksiantoakaan.

yleensä suoraan mikä mättää ja miksi, saatan sortua tiuskivaan sävyyn ja minuutin mökötykseen mutta koskaan en mene henkilökohtaisuuksiin. Lepyn nopeasti ja mulle on tärkeää, että asia tulee käsiteltyä heti eikä sitä raahata perässä kuukausikaupalla. Ja nukkumaan ei mennä vihasena.

Riippuu tietty tilanteesta, miten mihinkin reagoi. Onhan sitä ollut joskus tilanteita jolloin reagoi itselleenkin oudolla tavalla... Täyttä kurkkua mä en huuda muuta kuin äärimmäisissä tapauksissa enkä muista koska olisin viimeks tiuskinutkaan.