haluaa, että parisuhde johtaa perheeseen tai ainakin yhdessä asumiseen. Miksi näin ?
Olenko ainoa laatuani; kolmekymppinen nainen, joka haluaa kyllä parisuhteen, mutta en halua muuttaa yhteen enkä synnyttää lapsia.
Olenko ainoa laatuani; kolmekymppinen nainen, joka haluaa kyllä parisuhteen, mutta en halua muuttaa yhteen enkä synnyttää lapsia.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ainakin pääkaupunkiseudulla se on suorastaan älykästä muuttaa saman katon alle..taloussyyt. Tosin, mulla oli myös laiskuus. En jaksanu rampata eestaas kaupunkia kaiken iltaa...
...rakkaudelle?
Oon sitä mieltä, että ilman rakastumisia parisuhde ei johda tai sen ei haluta johtavan mihinkään. Rakastuneet ihmiset haluavat tehdä yhdessä vaikka mitä yhteenmuutosta jälkikasvuun. Vaikea kuvitella, että olis minkäänlaista tarvetta muuttaa yhteen tai olla yhdessä, jos ei ole rakastunut. Rakastuminen on siis aika hyvä ajamaan asioita siihen suuntaan, mitä ihmettelet.
Olen tosin jo nähnyt muutaman liiton, mutta nykyään ajattelen juuri noin: paras parisuhde on sellainen, jossa kummallakin on oma koti ja tarvittaessa yksityisyyttä. Lapset on jo laitettu ja maailmalla. Oma lemmikki voi olla, mutta yhteistä ei kyllä hankita!! (Paitsi teoriassa ehkä yhteinen harrastushevonen olisi mahdollinen, mutta sitäkään ei toisen kotiin!)
Onhan tämä sellainen 'rusinat pullasta' asenne - ja mikä ettei näin? Kateelliset ydinperheelliset?
Jos tyytyy pelkkiin rusinoihin, sopii varmaan sulle...
Useimmat haluaa kuitenkin koko paketin.
Näkökulma on aivan eri meillä viisikymppisillä, kun kaiken on jo kokenut, voi tyytyä niihin pelkkiin rusinoihin.
Ei toimi nuoremmilla.
Mä kyllä ajattelen vieläkin että kaipaan toista ihmistä vierelleni elämään sitä arkista elämää, puuhailemaat kaikkea mukavaa tai vähemmän mukavaa yhdessä.
Kai mä olen sitten vähän outo, kun kaipaan ihan tavallista yhteiselämää, laskuineen ja ruoanlaittoineen
Minäkin olen vähän yli nelikymppinen ja vaikka olenkin rakastunut, niin en suunnittele yhteenmuuttamista. Lapset on jo hankittu puolin ja toisin ja arki pyörii yksin hyvin. Sitten vapailla ja lomilla nautimme parisuhteesta. En ole ainakaan vielä kokenut tässä mitään ongelmaa, päinvastoin suhteeseen ei tule arkea vielä pitkään aikaan kun toiseen jaksaa panostaa täysillä aina tavatessamme.
Se tavallinen arki on suhteessa parasta. Kun vain puuhaillaan ja oleillaan kaikessa rauhassa, luetaan lehtiä, katsotaan telkkaria, jutellaan niitä näitä. Seurusteluaikana oltiin aina menossa, piti sopia ja sovitella tapaamisia ja keksiä mitä tehtäis. Oikea tutustuminenkin on tapahtunut vasta kun asutaan jokapäiväisesti yhdessä. vahvistuu myös luottamus toisiinsa ja siihen että tämä kestää, kun ei koko ajan näytetä vain "paraatipuolta" ja hyväksytään toisemme myös väliin väsyneinä, tukka likaisena ja kaikkine huonoine puolineen. Se että tietää voivansa olla oma itsensä, se tunne tulee kun raadollinenkin arki jaetaan rakkaudella. Ehdottomasti valitsen yhdessä asumisen pelkän seurustelun sijaan.
Jos on rakastunut, niin haluaa jakaa elämää toisen kanssa mahdollisimman paljon, kokea yhteistä arkea, toteuttaa unelmia yhdessä, siis olla yhtä perheenä. Antaahan se paljon enemmän kuin pelkkä seurustelu. Lapset täydentävät parisuhdetta ja tuovat ihan uutta sisältöä ja mielenkiintoa, sitä ei voi kuvitellakaan ennen kuin kokee. Puoliso ja lapset tulevat olemaan tärkeimpiä ihmissuhteita läpi elämän, sellaisen lähisuvun arvon tajuaa ehkä vasta sitten kun on jo myöhäistä.
Erillään asuminen johtaa ennemmin tai myöhemmin eroon, koska ei ole tarpeeksi yhteistä, etäännytään, ei ole myöskään riittävää motiivia uskollisuuteen. Tapailu voi olla mukavaa mutta paljon antoisaa jää puuttumaan ja kokematta parisuhteesta.
Mitä pelkäät? Mikä estää yhteiselämän tai lasten hankkimisen?
Mikä sinä olet määrittämään "oikeanlaisen" parisuhteen? Ja sitä paitsi yleistäminen ja mustavalkoajattelu (ajatellaan, että on olemassa vain yksi totuus) kuuluu nimenomaan teini-ikään.
Ihmisiä on monenlaisia, siksi kaikki eivät halua samoja asioita (uutta sinulle?) Vaikka 99 % maailman väestöstä haluaisi muuttaa yhteen ja tehdä lapsia, niin se 1 prosentti ei vältämttä halua. Tämä EI kuitenkaan tee näiden vähemmistöjen rakkautta vähemmän aidoksi tai vähemmän arvokkaaksi. Jos kuvittelee, että enemmistö on aina oikeassa, niin syyllistyy loogiseen virhepäätelmään. Vai onko sinulle jokin jumalallinen valta sanella, mikä rakkaus on aitoa ja mikä ei edes tuntematta asianomaisia ja heidän elämäntarinoitansa? :) Nyt maanpinnalle sieltä!
Minä ja minun misystäväni olemme seurustelleet 11 vuotta, mutta haluamme pitää omat kotimme emmekä tee lapsia. Olemme kuitenkin hyvin onnellisia ja rakastamme toisiamme. Meillä menee jopa paremmin kuin muutamilla yhteisessä taloudessa asuvilla tuttavapariskunnillamme. Me rakastamme toisiamme, mutta haluamme pitää tietyn yksityisyyden ja etäisyyden. Suhde tuntuu vieläkin tuoreelta ja vietämme paljon aikaa yhdessä ja välillä reissaamme maailmalla. Näin on hyvä, enkä yhtäkään vuotta vaihtaisi pois.
Rakkaat ihmiset: Me olemme kaikki y k s i l ö i t ä. Mikäs sopii sinulle, ei välttämättä sovi kaikille.
..joten se on just niin, että tätäkään ei voi yleistää. Riippuu elämäntilanteesta ja henkilöstä, mikä on paras ratkaisu. Tietysti näin ahdistavia parisuhteita kokeneena pidän ehdottomasti parempanan ratkaisuna tällaista suhdetta, jossa ei olla jatkuvasti saman katon alla. Olen myös kuullut joiltakin miespuolisilta sinkku työkollegoiltani, että monet noin 30-kymppiset naiset suorastaan paniikinomaisesti etsivät kumppania yhteiseloon ja lapsentekoon. Kai se on sitten niin, kun biologinen kello tikittää, niin se ajaa tällaiseen käyttäytymiseen...
hyvä asua koko loppuelämäänsä. Mutta kiirettä ei saisi olla mihinkään. Askel kerrallaan...
Näin ei välttämättä ole, mutta mietippä onko sinulla takana jotain traumaattisia kokemuksia. Onko joku pettänyt, jättänyt tai ollut atkuvasti kylmäkiskoinen ja torjuva, ja saanut sinut suojautumaan näillä asenteilla? Kun suojaat itseäsi pettymyksiltä, saatat menettää elämästäsi paljon. Tai ainakin jotain jää kokematta.
Sitoutumiskammon takana SAATTAA olla jotkut semmoiset kokemukset, jotka ovat vieneet uskon yhteiselämään ja tehneet varovaiseksi. Toisaalta varovaisuus estää elämästä täysillä ja ottamasta vastaan ihan kaikkea mitä parisuhdekin voi antaa. On hyödyllistä pohtia omat taustat ja syyt, miksi sitoutuminen tai jokapäivä läsnä olevat ihmissuhteet (perhe) ei tunnu hyvältä
En mä nyt tiedä, onko se välttämättä sitoutumiskammoa, jos ei halua asua yhdessä toisen kanssa. Joillain ihmisillä se oman tilan ja rauhan tarve vain on voimakkaampi kuin halu saada kumppani lähelle kaikkina aikoina.
sitoutumisen astetta. Päinvastoin: luottamuksen ja rakkauden täytyy olla vahva, että pystyy elämään erillään ja on silti onnellinen. Ihminen, joka viihtyy hyvin yksinäänkin, on tasapainoinen ja tulee toimeen itsensä kanssa, hakee parisuhteestakin jotain muuta kuin perusturvallisuutta. Sääli kumppania, jos yhteen pitää muuttaa siksi, ettei kestetä yksinoloa.
Lapsellisuus/lapsettomuus on jokaisen oma valinta.
Kun aikoinaan tutustuimme, olimme heti niin rakastuneita, että halusimme olla mahdollisimman paljon yhdessä. Työpäiväni jälkeen olimme aina jommankumman asunnolla yhdessä. Kaverini suoritti opintojensa loppuvaihetta, joten yritin olla häiritsemättä hänen lukujaan, puuhailin omiani mutta olin kuitenkin läsnä. Ei ollut juurikaan aikaa käydä huvittelemassa tms. Välillä keittelin kahvia, juteltiin hetki ja sitten hän taas jatkoi työtään. Ihanaa kun yöt ja aamut oli yhteistä aikaa kaiken kiireen keskellä.
Kahden kämpän pitäminen alkoi nopeasti tuntua turhalta joten muutimme yhteen, todella kätevää kun ei tarvinnut käydä ollenkaan siellä toisessa asunnossa. Elämämme on jatkunut kiireisenä, kummallakin on työtä ja harrastuksia niin paljon että yhteinen auminen on ainoa keino saada tarpeeksi yhteistä aikaa. Kodikas yhteinen oleminen on suurempi onni kuin erilliset treffit vaikka kuinka hohdokkaissa paikoissa.
Syy yhteisasumiseemme: muuten näkisimme toisiamme liian harvoin. Erillään asuessa molemmille sopivaa yhteistä iltaa sai hakemalla hakea, nyt yhteinen aika tulee itsestään loppuillasta tai menojen lomassa. Myös aamukahvilla vaihdetaan kuulumisia. Viikonlopputapaamisissa arkiasiat jäivät kertomatta ja monet tärkeät asiat puhumatta.
Sitä mieltä että vain pari kertaa viikossa tapaaminen vieraannuttaa ajan oloon.
Et ole ainoa laatuasi, sillä minulla on ihan samoja ajatuksia, vaikka olen 20. Minulla on tuore suhde ja molemmilla omat kämpät. Vierailemme lähes päivittäin toistemme työnä ja öitäkin vietämme monta päivää viikossa yhdessä. Olen tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, eikä minulla ole tarvetta muuttaa saman katon alle.
En myöskään halua lapsia, ainakaan tällä hetkellä. Tuskin tulevaisuudessakaan.
Onhan meitä muitakin. :)