Avomieheni nukkui keväällä pois. Koko kesä meni nopeasti ja sumussa kulkien, nyt on taas syksy ja todellisuus iskee tajuntaan. Asuimme yhdessä ja olisin saanut jäädä asuntoon asumaan mutten halunnut, liikaa muistoja.. Ja ne monet flashbackit yhteisestä elosta asunnossa ja unettomat yöt. Aina alitajunnassa jotenkin kuuli mieheni tulevan rappukäytävässä ja sen tutun avaimien kilinän. Tahdoin pois sieltä, en halunnut enää asua siellä yksin. Nyt asun uudessa asunnossa, muuttaessani otin vain vaatteeni ja muutaman huonekalun ja astioita mukaani. Ostin uudet sohvat ja kirjahyllyn uuteen asuntooni, jottei mikään iso muistuta entisestä. Nyt syksyllä avomieheni perhe laittoi asunnon vuokralle ja myi mieheni auton, joka tulee viikottain liikenteessä vastaan. Ensikerran kun näin auton mieheni poismenon jälkeen liikenteessä uudella omistajallaan, se tuntui niin pahalta ja väärältä!! Itkusta ei meinannut loppua tulla. Kaikki ne reissut mitä sillä autolla tehtiin, niin paljon muistoja. Melkein olisin voinut nähdä mieheni ajavan sillä ja heiluttavan takaisin, niinkuin tapana oli. Voitte arvata meinasinko heiluttaa, kunnes tajusin että mieheni onkin poissa. Minulla on niin kamala ikävä ja kaipaan entistä elämääni!! Vaikka yritän olla vahva ja kokeilen uudelleen siipiäni uudessa elämässä yksin ystävieni tukemana, ei se vaan ole niin helppoa. Miksi juuri niiden pitää mennä pois, jotka tuntuvat olevan liian hyviä ihmisiä olemaan totta? Niin se vain on, ne rakkaimmat viedään meiltä liian aikaisin!! Mistä saisi takaisin sen elämän valon, jotta jaksaa mennä pimeän syksyn läpi?
Laulun sanoja lainaten, jotka lausuin hänen arkkunsa äärellä:
Oot valona mun tiellä, silloin kun on vaikeaa hullummaksi olisin tullut vielä, jos sua ei olis ollutkaan, ei sua minusta voi erottaa, jäät osaksi mieleni maisemaa, kiitos kun olit totta hetken, nyt mun täytyy tästä jatkaa, vierelläni teet loppuretken vaikka se olis kuvitelmaa.
Laulun sanoja lainaten, jotka lausuin hänen arkkunsa äärellä:
Oot valona mun tiellä, silloin kun on vaikeaa hullummaksi olisin tullut vielä, jos sua ei olis ollutkaan, ei sua minusta voi erottaa, jäät osaksi mieleni maisemaa, kiitos kun olit totta hetken, nyt mun täytyy tästä jatkaa, vierelläni teet loppuretken vaikka se olis kuvitelmaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuntuu aivan samalta, mutta sillä erotuksella että ei ole rakkaita eikä ystäviä koskaan edes ollut.
Minun aviomieheni lähti pois puolitoista vuotta sitten se oli myös kevättä.
Minulla meni ensimmäinen vuosi asioita hoidellessa ja asun myös uudessa asunnossa eri paikkakunnalla koska se entinen koti ei tuntunut enää samalta.Tavarat kyllä pidin entiset koska ne on olleet aina meillä ja tuovat jotain lohtua.
Olen varmaan käynyt ylikierroksilla koko ensimmäisen vuoden koska tuntuu että nyt tämä toinen vuosi on paljon rankempi ja surutyö on nyt päässyt kunnolla valloilleen.
On hillitön ikävä rakastani ja ei vieläkään tahdo aina ymmärtää ettei häntä enää ole.
Tämmöistä tämä elämä sitten on ja on mentävä eteenpäin vaikka sisin on repaleina.
Toivon sinulle jaksamista,kyllä tämä pitkä tie on ainakin minun kohdallani.
Hui, kuulosti niin mun elämältä, tiedän täysin miltä susta tuntuu. Ite käyn samoja asioita läpi parhaillaan. Mul menny nyt kohta 10 kuukautta yksin uudessa asunnossa ja joka päivä kaipaan entistä elämää enkä voi ymmärtää miks näin kävi? Just ku kaikki oli niin hyvin ja oltiin onnellisia ni rakkaimman piti mennä pois...sumua tää on ollu, en huomannu et oli kesä ja nyt kohta taas talvi tulossa. Ja tää ei lopu siihen et vuosi on menny, jotenki sitä vaan oottaa et rakas tulee takasin jonku ajan päästä ja sit tajuaaki että tää on nyt tätä tää elämä, vuodesta toiseen...samaa ikävää :(
mun rakas kuoli vuoden alussa. ihan sairas ikävä on joka päivä ja koko ajan. ja täytyy sanoo myös, ettei tää syksy ja pimeys ja kaikki tällänen ainakaan asiaa auta.
ihan "kiva" (ei todellakaan kiva mut ehkä ymmärrätte mitä meinaan) kuulla et on toisiakin joilla sama tilanne.. välillä tuntuu et on niin yksin ilman sitä joka ennen oli se läheisin ja rakkain ja tärkein. kyllä kaverit on tukena ja muuta mut ei se aina riitä...
Niin vaikka todella ihanaa ja tärkeää onkin et on kaverit ja perhe tukena, mut ei se tosiaankaan riitä ku tärkein puuttuu...ilman perheen ja läheisten tukea en ois kuitenkaan mitenkään jaksanu! Oon vaan niin pirun katkera tälle koko elämälle, miks multa vietiin mun rakas pois liian aikasin...mitä mä nyt täälä teen? se oli mulle se ainoo oikea mies, enkä ketään tuu rakastaan samalla tavalla ikinä, tiiän sen. Tuntuu et elämä on ohi just ku sen luuli alkaneen, eikä ikää oo vielä ees kolmeakymmentä :/