Kumpi sitten on parempi, parisuhde vai sinkkuus? Olen seurustellut avoliitossa 4 vuotta. Viimeiseen 1,5 vuoteen ei ole ollut enää mitään hellyyttä: ei pusuja, haleja, muutakaan koskettelua, saati seksiä. Henkisellä tasolla emme kohtaa, emme keskustele, ja mielenkiinnon kohteet ovat erilaiset. Olen todella kypsä tähän suhteeseen, ja mietin eroa joka päivä. Vain lapsi estää eron.
Edellinen suhteeni kesti kolme vuotta, ja kaatui samaan ongelmaan: alkuhuuman jälkeen ei ollut mitään yhteistä, ja viimeinen vuosi sinniteltiin hammasta purren.
Olen vakavasti miettinyt, että jos eroan, en uutta suhdetta enää ikinä ala.
Vaikka alkuhuuma olisi kuinka ihanaa, päättyy se kuitenkin parin vuoden päästä. Mieluummin aina yksin, saati pari vuotta ihanaa huumaa, ja sen jälkeen ei mitään, pelkkää kestämistä ja kärsimystä.
Sanovat, että ihmisten, jotka kyllästyvät kumppaneihinsa alkuhuuman jälkeen, ei pitäisi seurustella. Niin, jos sitten tekisin niin. Että en enää ala koko seurusteluhommaan kenenkään kanssa.
Olen lukenut niitä puolia, mistä jää sinkkuna paitsi, verrattuna parisuhteeseen. Niin mitä järkeä on suhteessa, jossa ei ole mitään niistä puolista, joista sinkkunakin jää paitsi. Eli jään paitsi ihan samoista asioista kuin sinkkunakin, plus vielä joudun kestämään toisen ärsyttävää olemusta joka päivä. Saati saisin elää ihan rauhassa yksin. (Tai tapauksessani lapsi olisi kanssani vuoroviikot, eli ihan yksin en onneksi eläisi).
Monet sanovat myös, että parisuhde on paljon mukavampaa, kun sinkkuus? Mitä mukavaa tässä nyt on? En ymmärrä? Nyt en saa haleja, puseja, läheisyyttä, keskustelua, seksiä, en mitään. Sinkkuna olisi sentään mahdollisuus saada joskus em. asioita, mutta tässä suhteessa ei ole edes mahdollisuutta.
Kuka enää uskoo kestävään parisuhteeseen? Ja jos suhde ei kuitenkaan kestä, miksi alkaa koko suhteeseen.
Parempi olla yksin ja ilman hellyyttä. Saati suhteessa ilman hellyyttä. Vaikka suhteessa alussa olisi hellyyttä, katoaa se kuitenkin parin vuoden jälkeen.
Miksi yhteiskunta odottaa, että kaikki haluavat parisuhteen? Eroaviltakin odotetaan, että koska he löytävät uuden. Mutta mitä jos ei halua löytää uutta? Jos on tosiaan niin paljon onnellisempi sinkkuna, ettei kaipaa enää parisuhdehelvettiä (tällaisena minä pitkän suhteen näen).
Onko muita, jotka haluavat syystä tai toisesta elää sinkkuna mieluummin kuin suhteessa? Ja mistä syystä haluat elää niin? Enkä nyt tarkoita ihmisiä, joilla taka-ajatuksena on kuitenkin sitoutua sitten joskus vanhempana. Vaan nimenomaan ei koskaan, tai sitten on jo suhteita takana, ja ei koskaan enää halua sitoutua.
En usko, että mikään saisi minua jäämään tähän suhteeseen, vaikka toisaalta pieni osa minusta haluaisi vielä yrittää. Mutta se ainoastaan lapsen takia.
Näen kyllä itseni vahvasti parin vuoden päästä eronneena, ja onnellisempana kuin koskaan. Ja nimenomaan, en kelpuuta enää ketään. Haluan elää ilman parisuhteita lopun elämääni. Tapailla voin, ja ystäviä on hyvä olla tottakai. Mutta jos alkaa mennä vakavaksi, niin ei kiitos. Ikinä en voisi kuvitellakaan muuttavani kenenkään kanssa enää yhteen, ei ikinä. Kun asunnon ostan, aion pitää oman rakkaan kotini ihan yksin (lapsen kanssa tietenkin myös). Sinne ei kenenkään muun tarvitse tulla asumaan.
En halua löytää itseäni enää parin vuoden suhteen jälkeen onnettomana, rakkaudettomasta suhteesta, loukussa samassa asunnossa.
Miksi niin moni silti haluaa tätä yhä uudelleen? Minä uskon nyt oppineeni, etten halua sitä enää.
Edellinen suhteeni kesti kolme vuotta, ja kaatui samaan ongelmaan: alkuhuuman jälkeen ei ollut mitään yhteistä, ja viimeinen vuosi sinniteltiin hammasta purren.
Olen vakavasti miettinyt, että jos eroan, en uutta suhdetta enää ikinä ala.
Vaikka alkuhuuma olisi kuinka ihanaa, päättyy se kuitenkin parin vuoden päästä. Mieluummin aina yksin, saati pari vuotta ihanaa huumaa, ja sen jälkeen ei mitään, pelkkää kestämistä ja kärsimystä.
Sanovat, että ihmisten, jotka kyllästyvät kumppaneihinsa alkuhuuman jälkeen, ei pitäisi seurustella. Niin, jos sitten tekisin niin. Että en enää ala koko seurusteluhommaan kenenkään kanssa.
Olen lukenut niitä puolia, mistä jää sinkkuna paitsi, verrattuna parisuhteeseen. Niin mitä järkeä on suhteessa, jossa ei ole mitään niistä puolista, joista sinkkunakin jää paitsi. Eli jään paitsi ihan samoista asioista kuin sinkkunakin, plus vielä joudun kestämään toisen ärsyttävää olemusta joka päivä. Saati saisin elää ihan rauhassa yksin. (Tai tapauksessani lapsi olisi kanssani vuoroviikot, eli ihan yksin en onneksi eläisi).
Monet sanovat myös, että parisuhde on paljon mukavampaa, kun sinkkuus? Mitä mukavaa tässä nyt on? En ymmärrä? Nyt en saa haleja, puseja, läheisyyttä, keskustelua, seksiä, en mitään. Sinkkuna olisi sentään mahdollisuus saada joskus em. asioita, mutta tässä suhteessa ei ole edes mahdollisuutta.
Kuka enää uskoo kestävään parisuhteeseen? Ja jos suhde ei kuitenkaan kestä, miksi alkaa koko suhteeseen.
Parempi olla yksin ja ilman hellyyttä. Saati suhteessa ilman hellyyttä. Vaikka suhteessa alussa olisi hellyyttä, katoaa se kuitenkin parin vuoden jälkeen.
Miksi yhteiskunta odottaa, että kaikki haluavat parisuhteen? Eroaviltakin odotetaan, että koska he löytävät uuden. Mutta mitä jos ei halua löytää uutta? Jos on tosiaan niin paljon onnellisempi sinkkuna, ettei kaipaa enää parisuhdehelvettiä (tällaisena minä pitkän suhteen näen).
Onko muita, jotka haluavat syystä tai toisesta elää sinkkuna mieluummin kuin suhteessa? Ja mistä syystä haluat elää niin? Enkä nyt tarkoita ihmisiä, joilla taka-ajatuksena on kuitenkin sitoutua sitten joskus vanhempana. Vaan nimenomaan ei koskaan, tai sitten on jo suhteita takana, ja ei koskaan enää halua sitoutua.
En usko, että mikään saisi minua jäämään tähän suhteeseen, vaikka toisaalta pieni osa minusta haluaisi vielä yrittää. Mutta se ainoastaan lapsen takia.
Näen kyllä itseni vahvasti parin vuoden päästä eronneena, ja onnellisempana kuin koskaan. Ja nimenomaan, en kelpuuta enää ketään. Haluan elää ilman parisuhteita lopun elämääni. Tapailla voin, ja ystäviä on hyvä olla tottakai. Mutta jos alkaa mennä vakavaksi, niin ei kiitos. Ikinä en voisi kuvitellakaan muuttavani kenenkään kanssa enää yhteen, ei ikinä. Kun asunnon ostan, aion pitää oman rakkaan kotini ihan yksin (lapsen kanssa tietenkin myös). Sinne ei kenenkään muun tarvitse tulla asumaan.
En halua löytää itseäni enää parin vuoden suhteen jälkeen onnettomana, rakkaudettomasta suhteesta, loukussa samassa asunnossa.
Miksi niin moni silti haluaa tätä yhä uudelleen? Minä uskon nyt oppineeni, etten halua sitä enää.
Vastaukset 9
Vanhimmat
niin osaa rakastaa muitakin. Hanki harrastuksia, mistä tulee hyvä fiilis, niin ehkä hyvä fiilis heijastuu parisuhteeseenkin.
En oikein ymmärtänyt kommenttia? Rakastan kyllä itseäni, ja olen tyytyväinen itseeni. Olen hyvin koulutettu, ja mukavia harrastuksia riittää, mutta erilaisia kuin miehelläni. Olen palkkatyön lisäksi yksityisyrittäjä, joten puuhaa riittää. (Mieheni ei ymmärrä yrittämisestä mitään, teen kaiken ihan yksin).
kohdaltani sen , että olen asettanut oman onnellisuuteni liikaa toisen harteille ja valinta on liian paljon perustunut vain ulkoisiin puitteisiin.
Monesti juuri mies ei tajua mitä tarkoittaa oikea rakkaus, joka on täydellisen vapauden antamista toiselle, toisen huomioimista, jopa sellaisissa asioissa, jossa toinen ei ole edes huomauttanut.
Kannattaa ainakin kysyä toiselta mitä tarkoittaa rakkaus ja rakastaminen.
Havahtuminen on kirja joka pitäisi jokaisen pariskunnan lukea ja keskustella sen sisällöstä.
..lukea kirjoituksesi huomata, että kaltaisiasi fiksuja miehiä on olemassa!! Kaikkea hyvää elämääsi!
Ei voi kysyä yksinkertaisesti, onko parisuhde vai sinkkuus parempi. Mutta miten laittaisit esimerkiksi nämä järjestykseen:
-väkivaltainen parisuhde
-tylsä ja intohimoton parisuhde
-parisuhde, jossa ei ole luottamusta toiseen
-hyvä parisuhde
-parisuhde, jossa tunnet olevasi etuoikeutettu kun olet saanut niin suuren onnen
-villi ja tapahtumarikas sinkkuus miehiä kierrättäen
-sinkkuus, jossa viihdyt hyvin itsesi kanssa ja jota ystävät piristävät
-yksinäinen ja onneton sinkkuus
Et ole kohdannut itsellesi sopivaa ihmistä, jonka kanssa voisitte yhdessä kulkea elämän polkua toisianne rakastaen. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu halu löytää itselleen kumppani. Onnea ei voi saada, jos sitä ei tavoittele.
Jos suhteesi kaatuvat aina alkuhuuman jälkeen, syytä voit hakea myös itsestäsi, sillä sinä olet näiden suhteiden yhteinen tekijä.
Järjestys menee näin:
-hyvä parisuhde
-parisuhde, jossa tunnet olevasi etuoikeutettu kun olet saanut niin suuren onnen
-sinkkuus, jossa viihdyt hyvin itsesi kanssa ja jota ystävät piristävät
-tylsä ja intohimoton parisuhde
-yksinäinen ja onneton sinkkuus
Muita vaihtoehtoja ei ole tai ei niitä voi laittaa mihinkäänjärjestykseen.
Kyllä sitten rupee olemaan jo aika yksin, kun viettää aikaansa täällä vastaillen. Eli viime päivinä on alkanut viimeinen vaihtoehto.
Oletko valinnut vääränlaisia miehiä? Tai oletko unohtanut hoitaa suhdetta? Jos toisiltaan ei saa mitään niin kiinnostus ja hellyys loppuu, sitten kumpikin suuntautuu omiin asioihinsa, seuraa myös ärsyyntymistä ja katkeruutta. Suhteen hyväksi joutuu aina luopumaan jostakin omastaan, joustamaan ja sovittelemaan, näkemään vaivaa, auttamaan, huomioimaan jne, mutta tilalle saa jotain enemmän.
Mitä sinä voit antaa kumppanillesi? (viihtyisyyttä, hyvää mieltä, ihailua, jännitystä, kiinnostavaa keskustelua, ilojen ja surujen jakamista....?)
Ainakin olen valinnut vääränlaisia miehiä selvästi. Valitsemani miehet ovat olleet keskenään melko samanlaisia. Kun sitten taas itse en ole ollenkaan sellainen, kuin nämä miehet.
Olen rakastunut aina pelkkään ulkokuoreen, ja mennyt samantien yhteen. Kun on tutustuttu paremmin, sitä huonommin on alkanut mennä. En ole koskaan malttanut tutustua ensin, ennen yhteen menoa.
Eli ehkä ohjeeksi voisin ottaa vaikka sen itselleni, että seurustelen vaikka sen 3 vuotta ensin, ennen yhteen muuttoa. Ja jos sen jälkeen toinen tuntuu vielä oikealta, voin muuttaa yhteen. Ja jos ei tunnu, ei ainakaan ole niin vaikea erota, kun ei olla vielä saman katon alla. Kolme vuotta aika hyvin jo kertoo, sovitaanko yhteen. Mutta kun olen aina ennen muuttanut miltei ensitapaamisella heti yhteen. Rakastunut vaikka vain kauniisiin silmiin, tietämättä tyypistä tuon taivaallista. Ja kun huuma on haihtunut, on valittukin aina ihan väärä mies.
Ja olet jo löytänytkin. Pärjäät niin itseksesi kuin parisuhteessakin. Kannattaa varmaan katsoa alkuhuumaa pidemmälle rauhassa ja miettiä, mitä muita asioita kuin ulkonäköä arvostaa. Mielestäsi itsetunnossasi tai tällaisessa ei ole vikaa. Olet huomannut, että itseksesi olet onnellisempi kuin parisuhteessa. Minkään ei pitäisi pakottaa sinua valitsemaan toisin. Ellet tietenkin tapaa miestä, joka saa sinut muuttamaan käsityksesi.