Muistanette Pohjanmaalla taannoin asuneen psykopaattisen kirkkoherran jonka epileptinen autistinen poika pääsi sunnuntaisin tornista alas ja yleensä ryhtyi näpelöimään talon spinettiä jonka koskettimisto oli vajaa, "sillä ei näillä lakeuksilla Herra nähköön täysiin klaviatuureihin ole varaa." Poika löysi tritonuksen, ja tavaraa alkoi tulla niin että eksegetiikan professori ihmetteli miksi täällä lessualueella musassa on perin juutalainen sävy. "Se johtuu vajaasta klaviatuurista, herra professori, ei täällä montaa juutalaista asu, ainakaan täällä pappilassa", sanoi kirkkoherra.
Näin pääsemme asiaan. Temaattisten kodifikaatioden ja sointien ja instrumentaation lisäksi tarvitset makro- ("muoto") ja mikro ("rytmi") rakenteen, ja sinun täytyy olla aina aikaasi edellä, ei tässä ajassa poikkileikattuna kuin joku berliininmakkaran siivu, eikä myöskään menneisyydessä vaikeroimassa, paitsi jos olet postmodernisti, silloin olet menneisyyden illuusio ja voit säveltää epälineaarista tavaraa, mikä on suuri haaste mutta onnistuu joillekin, ainakin symmetrisessä rakenteessa.
Kunnon säveltäjä on aina toteutunut utopia, ei synkroninen eikä anakroninen vaan synteettinen, interkulturaalinen trajektoria joka katkeaa jossain kohdassa ja siirtyy seuraavalle tasolle eikä palaa koskaan, paitsi ehkä muistihäiriön tai tematiikan parantelun muttei yleensä pelkän toiston vuoksi.
Huono säveltäjä ei halltise rakenteita, sointeja eikä tematiikkaa. Huono säveltäjä on idiosynkrasioiden, sterotypioiden, essemntialismin, plagiarismin, sosiopatian, ohjelmallisuuden ja yleisen tylsyyden ruumiillistuma. Sellaisen kouhon söherryksissä paistaa natsimielinen ksenofobia ja pelkuruus selvästi läpi.
Klassisen tavaran symboliikka on sumeaa, "absoluuttista" joka ei aukea miksikään ylesihumaaneiksi merkityksiksi. Siksi sanat eivät kuulu klassiseen musiikkiin, ja "oopperat" ja "liedit" ovat vihonviimeistä roskaa, siis puhetta naurettavalla intonaatiolla. Sävelten ja sanojen typerä fuusio on vihonviimeinen epäsikiö klassisessa departmentissa.
MPB ei ole klassista, ja onkin heti rautaa. Elis ja Maria ovat täysin irraallaan "oopperoista" ja "liedeistä", ja tavara on heti maanpäällisestä taivaasta (Bahiasta, he he), ja SILLE sallitaan eroottiset ja muut verbalisoinnit ("Arranje outra morena igualzinha pra mim", aah ja ooh), klassiselle ei.
Kuvatuilla kriteereillä voi kukin mitata musaansa.
Tulette näkemään että moni ihana biisinne putoaa muihin kategoriohin kuin tämän palstan otsikkoon, varmaankin jopa irti käsitteestä "musiikki", tai sitten luokkaan "ihmiskunnan vihonviimeiset tyhjänpäiväisydet".
Mittaankin heti herran nimeltä Delius, joka elää sitkeästi tällä palstalla jopa kuolemansa jälkeen. Delius oli .. ei, ON ensiluokkainen säveltäjä kuoltuaankin, vokaaliteokset tietenkin roskana pois luettuina. Bitchhoven ja Bitchhovenin tuotanto sitävastoin oli jo Bitchin eläessäänkin varsin epäilyttävä.
Näin pääsemme asiaan. Temaattisten kodifikaatioden ja sointien ja instrumentaation lisäksi tarvitset makro- ("muoto") ja mikro ("rytmi") rakenteen, ja sinun täytyy olla aina aikaasi edellä, ei tässä ajassa poikkileikattuna kuin joku berliininmakkaran siivu, eikä myöskään menneisyydessä vaikeroimassa, paitsi jos olet postmodernisti, silloin olet menneisyyden illuusio ja voit säveltää epälineaarista tavaraa, mikä on suuri haaste mutta onnistuu joillekin, ainakin symmetrisessä rakenteessa.
Kunnon säveltäjä on aina toteutunut utopia, ei synkroninen eikä anakroninen vaan synteettinen, interkulturaalinen trajektoria joka katkeaa jossain kohdassa ja siirtyy seuraavalle tasolle eikä palaa koskaan, paitsi ehkä muistihäiriön tai tematiikan parantelun muttei yleensä pelkän toiston vuoksi.
Huono säveltäjä ei halltise rakenteita, sointeja eikä tematiikkaa. Huono säveltäjä on idiosynkrasioiden, sterotypioiden, essemntialismin, plagiarismin, sosiopatian, ohjelmallisuuden ja yleisen tylsyyden ruumiillistuma. Sellaisen kouhon söherryksissä paistaa natsimielinen ksenofobia ja pelkuruus selvästi läpi.
Klassisen tavaran symboliikka on sumeaa, "absoluuttista" joka ei aukea miksikään ylesihumaaneiksi merkityksiksi. Siksi sanat eivät kuulu klassiseen musiikkiin, ja "oopperat" ja "liedit" ovat vihonviimeistä roskaa, siis puhetta naurettavalla intonaatiolla. Sävelten ja sanojen typerä fuusio on vihonviimeinen epäsikiö klassisessa departmentissa.
MPB ei ole klassista, ja onkin heti rautaa. Elis ja Maria ovat täysin irraallaan "oopperoista" ja "liedeistä", ja tavara on heti maanpäällisestä taivaasta (Bahiasta, he he), ja SILLE sallitaan eroottiset ja muut verbalisoinnit ("Arranje outra morena igualzinha pra mim", aah ja ooh), klassiselle ei.
Kuvatuilla kriteereillä voi kukin mitata musaansa.
Tulette näkemään että moni ihana biisinne putoaa muihin kategoriohin kuin tämän palstan otsikkoon, varmaankin jopa irti käsitteestä "musiikki", tai sitten luokkaan "ihmiskunnan vihonviimeiset tyhjänpäiväisydet".
Mittaankin heti herran nimeltä Delius, joka elää sitkeästi tällä palstalla jopa kuolemansa jälkeen. Delius oli .. ei, ON ensiluokkainen säveltäjä kuoltuaankin, vokaaliteokset tietenkin roskana pois luettuina. Bitchhoven ja Bitchhovenin tuotanto sitävastoin oli jo Bitchin eläessäänkin varsin epäilyttävä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
aika keskinkertaista lainausta aikaisemmasta, mitä tulee pianokonserttoonsa... eikö? sibben ykkönen on mielenkiintoisempi. mozzen zaide on raikkaan ohuesti orkestroitu ja laulu on jees. händelin ariodante tai julius kannattaa kuunnella, niin ymmärtää, mitä laulu parhaimmillaan merkitsee.
"Klassisen tavaran symboliikka on sumeaa, "absoluuttista" joka ei aukea miksikään ylesihumaaneiksi merkityksiksi. Siksi sanat eivät kuulu klassiseen musiikkiin, ja "oopperat" ja "liedit" ovat vihonviimeistä roskaa..."
"Kuvatuilla kriteereillä voi kukin mitata musaansa."
No enpä ole mittamaassa ainakaan noilla kriteereillä. Kielen ja musiikin/musikaalisuuden suhteesta on jo jokunen vuosisata kirjoiteltu yhtä ja toista, joten en nyt heittäisi ihan tuollaista.
Etten nyt menisi taas tuollaiseen provohalpaan totean vain, että vokaalimusiikilla on vahva abstraktin musiikin luonne kun taas ns. abstraktilla (ilmeisesti tämän kunnian saa vain instrumentaalimusiikki) on vahva kielellinen aspekti.
Lyhyt kysymys: mistä esimerkiksi syntyvät oopperaroolien karaktäärit ja luonteet? Jos ja kun kiellinen informaatio on usein aika vajavaista, vähäistä ja konventionaalista ja silti oopperahenkilöt ovat monisäikeisiä psykologisia olentoja.
Eli ennen kuin heittelet kiviä kenenkään niskaan, yritä kuunnella vokaalimusiikkia myös niiden sanojen yli ja ohi, siis sitä musiikkia. Siellä on ihan oma abstrakti taivaansa.
Eli täsmennän edellistä: kieli ei lopultakaan ole se, mikä rakentaa musiikissa lopulliset merkitykset (jos sellaisia nyt on), vaan molempien yhdistelmä.
Siksi ilmeisesti vokaalimusiikkia sanotaan musiikiksi ja sitä esitetään musiikkikonteksteissa. Eli se ei ole runonlausuntaa musiikin ryydittämänä.
vittua????
Itse sen parhaiten sanoit:
"Klassisen tavaran symboliikka on sumeaa, "absoluuttista" joka ei aukea miksikään ylesihumaaneiksi merkityksiksi. Siksi sanat eivät kuulu klassiseen musiikkiin..."