eikä silti helpota.Naimisissa ollaan, mutta yhdessä ei asuta.Päivät soljuu tasaseen tahtiin. Töihin,kotiin,töihin,kotiin.....Ei ole oikein kiinnostusta mihinkään.Välillä sentään ihmistenilmoille lähden,mutta masennus palaa kun kotin tulen.Ehkä liian paljon muistoja tms.Töissä jopa nauran ja taidan olla se osaston ilopilleri.Töissä ollessa haluan kotiin ja kotona ollessa haluan töihin.Mies käy viikottain yhteisessä kodissamme lasta katsomassa. Ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsa,kun olen sanonut,että ottaa lapset "uuteen" kotiinsa. Kai lasten pitäisi paremmin tutustua isän "uuteen"(?)Mulle on arjen pyöritys jäänyt iloineen ja suruineen.Lapsikaan ei halua mennä isän luo, kun isä sitten "vaan juttelee sen toisen kanssa". Tuntuu kuin olisin puun ja kuoren välissä. Tein tai sanon mitä vaan,aina saan rapaa niskaan. Kai sitä pitää odottaa.et lapsi tulee aikuiseksi ja lähtee omilleen, toinen jo aikuinen, mutta asuu kotona(on armeijassa). Mies vaan puhelee yhteenmuutosta, varmaan lohduttaakseen tai etten kantaisi lapsia oven taakse yllätyksenä...en tiedä. Tuntuu että on jättänyt kaikki asioiden hoidon mun tehtäväks, asunnon myyntiä myöten. Rahallisesti kyllä osallistuu lainan ym. maksuihin(en tajuu miksi)ja maksaa vielä sinne tyttöystävällekkin vuorkaa ym. Miljonäärejä ei olla joten huvikseen ei varmaan näin toimi. En tiedä mitä ajatella tästä kaikesta. Mikään muu ei muuttunut paitsi se ettei asu täällä. Itseänikin ahdistaa nää nurkat, mutta en tiedä mistä päästä lähtisin tätä purkamaan.Tuntuu niin hankalalta asioiden hoito työpaikalta ja muutenkin, eikä ikäväkään ota laantuakseen vaikka kuinka yrittää, varsinkin kun toinen työntää joka vko naamansa kotiimme.Huoh......
Neljäs vuosi menossa
"erosta"...
4867
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja rupeat tekemään ratkaisuja. Eihän kukaan ihminen jaksa tuollaista elämää vuosikausia. Ensimmäisenä pistät erohakemuksen ja sen jälkeen ne asiat rupeavat pikkuhiljaa järjestymään. Sanot miehellesi, että jatkossa tapaa lasta omassa asunnossaan. Lapsen kanssa juttelet asiasta ja uskon, että eiköhän ne tapaamiset jatkossa onnistu niinkin. Isän pitää vain keskittyä noissa tapaamisissa enemmän lapseen kuin uuteen onneen.
Sinä itse rupeat tekemään asioita joista nautit. Jos lapsesi on sen verran pieni, että tarvitsee lapsenvahtia niin järjestä sellainen. Rupeat elämään itsellisen ja ihanan naisen elämää. Pikkuhiljaa huomaat, että mies alkaa unohtua ja yhtenä kauniina päivänä ihmettelet, että mitä ihmettä olet siinä ihmisessä joskus nähnyt.
Tsemppiä sinulle! Minulla reilu vuosi miehen muutosta uuden onnen luokse ja nyt voin sanoa, että elän lasten kanssa onnellista elämää. Oma tupa ja oma lupa tehdä juuri sitä mitä haluan. Entiseen en kaipaa ja välillä ihmettelen, että mihin ihmeeseen minä olen ex-mies yleensä tarvinnutkaan.
On minunkin elämä sekaisin, mutta ei sinullakaan helppoa ole. Siis sun mies ja lapsesi isä käy teillä kattomassa lastaan , mutta ei ole koko 4v aikana ottanu lastaan itselleen edes viikonlopuksi että pääsisit tuulettumaan?? Meillä on uusioperhe, kaksi vanhinta minun ja pienimmät yhteisiä, mutta vailla rakkautta olen. Olen kone joka pyörittää arjen ja kiitosta en saa missään muodossa. Käyn töissä ja opiskelen samalla ja koetan jaksaa. Olenko törky jos olen silmittömästi rakastunut toiseen mieheen? Jolta saan kaiken naisen tarvitseman huomion ja hellyyden? Olen varautunut myös siihen ettei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella :(
kun olet parisuhteessa.Ainasta valitusta siitä kun ex tekee sitä ja tätä.Mennään itseemme.Yhtäkään eroa ei tulis jos myönnettäisiin omat virheet.Munkin ex luuli et ihaksuksen kanssa tulee jotain.Eipä tullut.Näitä löytyy.SÄÄLIN EX:ÄÄNI JA ONNEKSI PÄÄSIN LOPULLISESTI EROON TOLASESTA PAREMMAN ELÄMÄN ETSIJÄSTÄ JOKA OLI TÄYDELLINEN.
sairautta. Toivottavasti olet "oppinut" itse elämään. Katkeruus ainakin tuntuu HUUTONA purkautuvan.Oleppa onnellinen.