Onko teillä muilla samanlaisia tunteita, että mitä pitempään on sinkkuna niin sitä nirsommaksi tulee kumppanin valinnassa? Itsestäni tuntuu siltä, että mitä pitempään olen sinkkuna niin tulen vain nirsommaksi ja nirsommaksi, sitä haluaisi löytää ns. täydellisen kumppanin, ei enää tyydy vähempään. En osaa selittää, enkä haluaisi vaikuttaa itsekkäältä mutta tällaiset on tunteet. Eikä myöskään rakastu tai ihastu kovin helpolla enää niinkuin aiemmin. Välillä oon jo tosissani jopa miettinyt, että aion elää sinkkuna koko elämäni ja jättää unelmat suuresta perheestä kokonaan.
Onko teillä muilla?
_minä_
552442
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 55
Vanhimmat
olet keksinyt ettei rumalla naisella tee yhtään mitään.
Olen nainen.
itsessäni.
Tosin välillä on taas ollut tunne että "kunhan nyt jonkun vain löytäisi" mutta sitten taas kun miettii että mitä siitä tulisi ja lopulta on mieluummin sinkkuna kuin että toinen on riesana tai on itse toisen riesana niin tulen hyvin nirsoksi.
Nirsouteni tosin ei koske ulkonäköä vaan luonteen ominaisuuksia ja persoonallisuutta sekä sitä onko toisen kanssa asioita joista voisi rakentaa oikeaa suhdetta
Ja olen mies.
Niin, myöskään mun nirsous ei aina välttämättä koske ulkonäköä, monesti vain on ollut sellainen pieni "juttu" tai tunne että ehkei nyt sit kuitenkaan.
tuolla "pienellä jutulla" tai tunteella?
Itseäni vaivaa naisessa lähinnä tietty tunnekylmyys ja jos tuntuu että oikeasti ei ole minun ja naisen välillä minkäänlaista yhteisymmärrystä.
En kyllä mitään täydellisyyttä etsi mutta aika herkästi käy karsinta että jos huomaa naisessa tiettyjä piirteitä mitkä viittaisivat ettemme tulisi toimeen jatkossa.
.....Mitä tarkoitat tuolla "pienellä jutulla" tai tunteella?
Pienellä pippelillä...?
Olen miettinyt itsestäni, et onko minussa joku vikana, kun olen niin kranttu miesten suhteen. Helpottaa tietää, että muillakin on samoja tuntemuksia.
Minulla kyllä nirsous koskee myös ulkonäköä. Viimeksi kun tapasin kivan näköisen miehen, niin pilasin sen nirsoudellani ihan täysin. Oltiin treffailtu muutama kerta ja hän halusi tulla luokseni kylään. Kävimme ennen kotiini tuloa ulkona syömässä ja pubissa. Maksoimme itse omat syötävät ja juotavat. Tämä on mielestäni ihan ok, vaikka arvostankin miestä, joka edes tarjoutuu maksamaan naisen puolesta. Meille saavuttuamme halusin tarjota hänelle drinkin, mut hän ei tykännyt siitä. Kehtasikin sanoa sen! Viimeinen pisara oli, kun hän meni mun vessassa ollessa lupaa kysymättä ottamaan kaljan jääkaapistani. En tiedä miksi, mut hermostuin aika paljon noinkin pienestä jutusta.
Mietin pitkään tuon jutun jälkeen itseäni, et olenko jotenkin vinksahtanut!? Olen kuitenkin elänyt aikaisemmin pitkän 25 vuotta kestäneen suhteen. Ehkäpä vain naisen vaistoni sanoi minulle, ettei mies ole oikea minulle.
Kyllähän sitä aina vain nirsommaksi käy, jos asian niin haluaa ilmaista. Toisaalta ehkä kyse on siitä, että nuoruuden epävarmuus kaikkoaa ja itsensä löytää lopulta vahvana naisena, joka ansaitsee oikeasti itselleen sopivan kumppanin. Sellaisen jonka kanssa elämä on aidosti parempaa kuin yksin. Se kuuluu mielestäni myös aikuistumiseen, että ymmärtää elämän lukuisat merkitykset, joiden joukossa pariutuminen sekä omien geenien ympäriinsä viljely on vain yksi pieni elementti.
Itse en etsi todellakaan mitään täydellistä kumppania, vaan ihmistä, jolla olisi oikeanlaisia puutteita. Ne puutteet, jotka kumppanillani ilmetessään tuhoavat minut, ovat käyneet sen verran tutuiksi, että tietty hälytysjärjestelmä toimii nykyään paremmin ja sitä tulee jopa kuunneltua. Saatan helposti karsia suurimman osan tuntemistani miehistä pois potentiaalisten ehdokkaiden joukosta pätevin perustein. Tiedän liikkuvani väärissä piireissä, mutta tuntuisi luonnottomalta lähteä seuranhakutarkoituksissa soluttautumaan uusiin.
Pahimpina hetkinä yritän elätellä vielä vähän toiveita sen suhteen, että joku hyvä mies löytää minut jonain päivänä. Viime aikoina toivo on kyllä ollut koetuksella ja yritän ottaa nyt ihan rauhassa ja muotoilla haaveitani hieman uusiksi. Tärkeimpien haaveiden listalta alkavatkin rytinällä tipahdella pullantuoksuiset suurperhevisiot sekä auvoisa yhteiselo kiltin ja herttaisen unelmamiehen kanssa. Kun vain nyt löytyisi joku, jonka egon kanssa mahtuisi samaan huusholliin. Sitä ennen nautin, kun saan kaiken tilan itselleni.
Ainoa ongelma tässä omaan harmoniseen maailmaan vetäytymisessä lienee läheisyys seksivajauksesta aiheutuva puutostauti, jonka oireet ovat luultavasti ainoita todellisia syitä, joiden vuoksi ajoittain on pakko edelleen haaveilla mieskontakteista. Kuitenkaan läheisyyden ja seksin mukana tulevia lisäboonuksia ei oikein vain enää jaksa.
Ennen riitti, että oli joku mukavan näköinen poika, jonka kanssa tehdä jotain yhdessä. Nykyään kaipaisi jotain syvällisempää sisältöä yhdessäololle, jotta se oikeasti kannattaisi. Tuntuu että pitkästyn todella helposti ja saan toisen ihmisen imemään minut henkisesti kuiviin. Lopulta onkin helppoa käpertyä omaan antoisaan yksineloonsa viihdyttämään itseään ja tekemään mitä huvittaa.
Ehkä tämä on jonkinlaista epäyhteisöllisyyttä ja henkistä syrjäytymistä, mutta sopeutumismekanisminsa kullakin...
Jotenkin sitä vaan laiskistuu, eikä jaksa innostua kenestäkään uudesta. Vaikka halua kuitenkin olisi. Sitä vaan on niin onnellinen yksinään ja välillä tuntuu, että se toinen vain sekoittaisi tätä pakkaa. Mutta kuitenkin... Ja se pikku "juttu", se voi olla esim. huumorintaju joka on erilainen kuin itsellä, tai esim. miehen liika yrittäminen.
ja kympillä on se ettet edes kysy mitä olet valmis antamaan miehelle. Aika lähellä olet egoismia jota nykyajan naisissa huomaa. Nirsous tulee muka "itsensä löytämisen kautta" ja nuorempana on juuri viritelty haaveita kivasta perheestä "mukavan näköisen miehen" kanssa. Lähinnä mietitään mitä toinen voi tarjota itselle ja kaikki muu ihmisessä on turhaa ja rasittavaa. Jos olisi halattava lämmittävä nukke joka kehuisi sinua ja siihen olisi liitettävä dildo niin olisit varmaan valmis suhteeseen. Tällöin häiriötekijät ja toisen ego ei veisi tilaa sinun egoltasi sen katon alta.
Etteivät vain ole haaveet karisseet kuin tomusokeri ja edelleen roikut auvoisessa elämässä joka sisältäisi siinä parisuhteessakin vain yhden ihmisen eli sinut ( mahdollisen lapsesi) vaikka nyt jo haistat palaneen hajua sieltä uunissa missä ne pullat oli.
Ehkäpä otsikkoaikasi meni jo.
Noinhan sen täytyykin olla! Sinähän sen juuri sanoit :)
Pitihän se arvata, että joku tunkee tähänkin keskusteluun kohta täydellä rytinällä marmatusta individualismista ja naisten egoistisuudesta.
Tulepa tarpeeksi monta kertaa välittämisesi ja ylitsevuotavan empatiasi sekä kaiken muun miehelle tarjoamasi kanssa raadelluksi (ei edes pelimiesten taholta, mikä on varmaan seuraava vasta-argumentti), niin alkaa kummasti se individualismi ja tuo halveeraamasi "itsensä löytäminen" ilmoitella itsestään.
...sitä alkaa jo pikkuhiljaa miettimään, että miksi sitä näkisikään yhdessäkään miehessä mitään kun ovat tuollaisia kaiken tietäviä tosikkoja.
oletko tullut ajatelleeksi että ehkä sieltä se miesten individualismi nostaa päätään kun on tarpeeksi nähnyt näitä "empaattisia" naisia (mahdollisia egoisteja).
Mutta lakkaisit mussuttamasta että se on miesten vika tai että olet löytänyt itsesi paremmin muka josta nirsoutesi johtuu kun selitit kyllä kauniisti että mies ei sovi sinun taloon mutta muna ja hali kyllä kelpaisi.
Osaat varmaan analysoida asioita mutta et näköjään vain itseäsi tippaakaan.
natsaa huumorintaju kohdilleen niin se on hankalaa.
Mitä tarkoitat miehen liialla yrittämisellä? Eikö se ole hienoa jos toinen yrittää?
...laitetaan sanoja omaan suuhun. Olenko kertaakaan sanonut olevani puutteessa? En. Olisi mukava jos et tekisi omia johtopäätöksiäsi.
Tulin nyt väärinymmärretyksi, mutta sallinnet minun hieman selventää :).
Itseeni kyllä kohdistuu suurin osa näistä analyyseistani, sillä yritän niiltä muut ihmiset säästää. Olen täysin tietoinen omista puutteistani, joiden vuoksi korostin nimenomaan etsiväni oikeanlaisilla luonnevioilla varustettua yksilöä.
Olisin voinut kirjoittaa tuota hieman auki kuvaamalla sitä, että toivon, etten aiheuttaisi tulevalle kumppanilleni liikaa ahdistusta niillä piirteilläni, joihin hän minussa ihastuu, mutta jotka myöhemmin alkavat ärsyttää. Tästä esimerkkinä jotkin lahjakkuuden osa-alueet, jotka ovat aluksi ihailtavia, mutta myöhemmin vittumaisia, kun niiden ylläpitämiseen menee aikaa. Se on pois parisuhteesta ja siksi toivoisin löytäväni miehen, jolla olisi jokin oma "juttu", jossa voisin häntä kannustaa ja johon liittyisi kurinalaista harjoittelua.
Hali ja muna toki kelpaisivat kelle tahansa naiselle, mutta kyllähän ilman niitäkin pärjää. Kun nyt edes halin saisi. Onneksi on ystäviä, jotka antavat välillä vierihoitoa :).
Aloittaja ei kysynyt mitään liittyen siihen, mitä olisi vaatimusten esittäjällä itsellään tarjottavana. Yritin pysyä aiheessa, joten anteeksi jos vaikutin liian kylmältä ja koppavalta. Olisi varmaan pitänyt lisätä tuohon se fakta, että rakastan toisen ihmisen hemmottelemista ja rakkauteni kohteen pyyntetöntä palvelemista. Tällaisiin hetkiin liittyy monta mukavaa muistoa ja sinänsä tämä koko asia on hyvin arvokas elementti parisuhteessa. Nyt vain oli kerrankin tilaisuus sanoa mitä itse haluaa.
nti. Analyytikolle enkä sinulle, ellette ole sama henkilö?
"Mutta lakkaisit mussuttamasta että se on miesten vika tai että olet löytänyt itsesi paremmin muka josta nirsoutesi johtuu kun selitit kyllä kauniisti että mies ei sovi sinun taloon mutta muna ja hali kyllä kelpaisi."
Kiva kun laitetaan sanoja omaan suuhun. Olenko kertaakaan sanonut olevani puutteessa? En! En myöskään ole läheisyyden kipeä. Olen vain normaali nainen joka jossain vaiheessa elämää haluaisi sitoutua, mutta tällä hetkellä tunteet ovat mitkä ovat ja olen sinut näiden tunteiden kanssa. Kysyin vaan, että onko muilla mahdollisesti samanlaisia tunteita. Mistään en ole valittanut enkä valita. Mutta jos sinulla on tarvetta tyrkyttää sanoja, niin sitten voit aloittaa vaikka sieltä omasta lähipiiristäsi. Vai ovatko hekin jo kaikonneet?
Siis sellainen mielistely ja liika yrittäminen. Olen tavannut sellaisia. Sitä huomaa kuinka toinen alkaa muuttua ja on kaikessa muka samaa mieltä ja nyökyttelemässä. Sellaista en voi sietää. Kyllä omia mielipiteitä pitää olla.
...lukea nuo minunkin kommenttini, niin näet että minulle tuo kimpaantunut palaute suuntautui.
Tämä on hankalaa, kun ilman nimimerkkiä kirjoitellaan ja viestit sinkoilevan minne sattuu.
emme ole sama henkilö
käytöstäni.
Tulkitsin sinua väärin muutaman lauseen perusteella.
Olen katsos törmännyt aika moneen naiseen jotka etsivät miehestä ikuista viihdyttäjää noiden halien ja munankin muodossa johon liitetään yleisenä työpakkina oleminen sekä se ettei vie tilaa pois naiselta.
Sitten kun kysytään mitä nainen antaa miehelle niin tulee kysymys "miten niin antaa? Pitääkö minun antaakin vielä jotain ekstraa miehelle sillä kun se saa minut kokonaan ja pääsee sänkyyn!"
Minua hieman oksettaa kun toista ihmistä kohdellaan eräänlaisena välineenä oman onnellisuuden saavuttamisessa ja etukäteen näistä välineistä fantasioidaan ja ihmisiä arvioidaan kuinka tehokas ja toimiva väline tuo toinen on saavuttaakseen sen onnellisuuden. Kaikki toisen luonteenpiirteet ja mahdollinen käyttäytyminen omien toiveidensa mukaisesti kun ovat harmittava ja negatiivinen lisä.
Ihmiset siis laskevat kuinka paljon potentiaalia toisissa on ja miettivät kuinka paljon itse joutusiviat kestämään ja tekemään töitä. Samalla kuitenkin toisen pitäisi olla "haastava" eikä liian helppo koska sittenhän se kaikki jännitys jää kokematta ja onnellisuuden taso laskee.
Ei ole kovin ihmismäistä puuhaa sellainen.
Kyllä tietynlainen individualismi ajaa ihmiset kohtelemaan toisia jonkinlaisina esineinä ja välineinä ja tunnistan kyllä tuollaisen egoismin piirteitä useissakin ihmisissä. Ehkä tällainen "nirsoutuminen" hieman ihmisiä ajaa toisistaan erilleen ja toisia ihmisiä analysoidaan objekteina omille tavoitteille eikä heitä haluta nähdä ihmisinä enää.
Ehkä sinun kohdalla olen väärässä.
on samaa mieltä?
Onko se huono juttu?
..tietenkään, mut luulenpa että tiedät mitä tarkoitan.
Juu eipä mitään. Kerrankos...jos toisenkin sitä keskustelupalstalla tulee väärinymmärretyksi. Innostuin ehkä vähän liikaa, kun tosiaan harvoin sitä kokee, että saa kertoa omista haaveistaan vapaasti ja sensuroimatta.
Alkoi tosin hirvittää tuo omakin teksti, sillä tiedän todella mistä puhut ja tuo ilmiö kammottaa minua. Olen siirtynyt jo aikapäivää sitten pois leiristä, joka ruikuttaa kuinka vähän hyviä miehiä on tarjolla nykyaikana. Tiedän lukuisia ihmisiä läheltä seuranneena kuinka paljon sekä itsekeskeisiä naisia, että miehiä on tarjolla, joten on todellakin turhaa jakaa tätä ongelmaa sukupuolen mukaan.
Moni asia ihmisen kehityksessä menee nykyään pienestä pitäen aivan perseelleen eikä kyse ole enää ajan hengestä, jota pitäisi ymmärtää, vaan paljon syvemmälle juurtuvasta ongelmasta. En voi sanoa olevani itsekään vaikutuksille immuuni, joten varmasti narsismia löytyy minustakin vaikka muille jakaa. Kuitenkin osaan kyllä aika ajoin mennä itseeni hyvin tehokkaasti.
Tuon ensimmäisen kirjoitukseni lopussa kirjoitinkin "selviytymismekanisminsa kullakin", millä viittasin nimenomaan siitä, että ihmiset ajautuvat turhautuessaan käyttäytymään tyylillä, jonka itsestänikin löydän.
koska siinä tulee usein sellainen maku toinen yrittää vain miellyttää vaikka oikeasti ole mitään sanottavaa.
Olisikin hienoa löytää nainen joka haastaisi älyllään miestä monissakin asioissa. Enkä tarkoita että naiset ovat niin tyhmiä vaan että ei löydä vain naista joka olisi kiinnostunut samoista asioista tai haluaisi keskustella siten.
Mainitsemasi yhteinen huumorintajun puuttuminen on kyllä todella hankala juttu ja on vähän sama asia. Jos ei ole yhteistä niin sitten sitä nauraa tekonaurua ja mielistelee toista myös mielipiteissä kun yrittää väkisin olla toisen hyväksyttävissä.
Kuka sellaista jaksaa?
Aika monet näistä yleistyksistä "miehet ja naiset sitä ja tätä" koskevat tiettyä ryhmää yksilöitä ja näyttää että molemmat sukupuolet saavat negatiivisia kokemuksia näistä ryhmistä. Mutta kun ne ovat vastakkaisen sukupuolen edustajia niin seurauksena ovat yleistykset.
Itsekin olen noita piirteitä huomannut koska olen individualisti mutta en usko olevani narsisti enkä sillä tavoin egoisti. En odota kumppanilta niin hirvittävästi lopulta enkä odota että hän tekee minut onnelliseksi vaan että me voisimme tehdä toisemme onnelliseksi. Sitä katsetta vaan en ole kenenkään silmistä vielä tunnistanut. Enkä tarkoita mitään ihailua, himoa tai toisaalta ystävällistä hyväksymistä vaan sitä että toinen oikeasti ymmärtää ja osaa sopeutua samalla kuitenkin säilyttäen sen oman individualiminsa.
Tuo selviytymismekanismi jäi melkein lukematta ekalla kerralla mutta olet siinä niin oikeassa ettei voi ollakaan. Jokaisella meistä on se oma opittukin tapa selviytyä ihan psyykkeen tasolla asioista ja usein selittää asioita siten että ne meille tarjoaisivat sen parhaimman selviytymismahdollisuuden.
Itse näkisin että joillakin tuo selviytymismekanismi on kovin omituinen kun ovat suhteissa jotka ovat suorastaan itsetuhoisia tai joissa selviytymismekanismi on muuttunut oman egoismin jatkuvaksi vahvistajaksi jossa heikkoudelle ei anneta sijaa ja entistä kovempi kuori estää muiden lähelle tulon.
Mietin vain, että ehkä niin käy meille kaikille?
Niin. Jollain tapaa me kaikki täällä itseämme ja muita yritämme hoitaa ja tämä ilmiö kulminoituu parisuhteessa, joka taitaa olla monelle eräänlainen terapiamuoto. Toiset suojaavat itseään yksinäisyydeltä niin äärimmäisillä tavoilla, että ihan pahaa tekee. Tästä esimerkkinä juuri nuo mainitsemasi itsetuhoiset suhteet tai toisten ihmisten käyttäminen kulutushyödykkeinä.
Olen itse yrittänyt tulla todella sinuksi oman yksinäisyyteni ja psyykeni eri puolten kanssa, jotta päätyisin parisuhteeseen nimenomaan vilpittömämmistä lähtökohdista. Haluan että kohtaan ihmisen, joka on sellainen, etten voi jatkaa elämää ilman häntä ja joka toivottavasti tuntee samoin. Kaikki muu on turhaa.
Parisuhde ei ole itselleni olosuhde, johon pyrin keinolla millä hyväksä, ettei vain tarvitsisi kohdata vaikeita asioita yksin. Haluan irrottaa rakkauden tästä todellisuudesta ja antaa sille suurempia merkityksiä tiedostaen toki, että monessa vaiheessa nuo merkitykset ovat koetuksella. Toisinaan kun ainoa yhdessäpitävä voima lienee päätös siitä, ettei kumpikaan osapuoli lähde lätkimään, vaikka mieli tekisi :).
Mielestäni parisuhteessa on kysymys enemmänkin yhdessä selviytymisestä joten toisen terapeuttina toimiminen tulee kyllä kysymykseen jossakin vaiheessa. Osa ihmisistä sanoo että ei tahdo toiselle isänä tai äitinä mutta kyllä aika usein suhteissa vähän vaikuttaisi siltä että ihmiset omaksuvat vuorotellen lapsen tai vanhemman roolia. Samoin kuin että toisen pitäisi olla jonkinlainen täydellinen paketti joka ei häiritse toista ihmistä omilla ongelmillaan on minusta kovin erikoista. Aivan kuin toisen ihmisen läsnäolo sekoittaisi pasmat joten sen henkilön läsnäolo täytyy rajoittaa sillä tavoin että se henkilö vain tuo hyvää oloa ja sitä odotetaan eikä koskaan vaikeuksia ihan normaalin elämän kohtaamisessa. Toisaalta osa vaikuttaa näitä ongelmia oikein etsivän kun tahtoo haastetta tai nauttii jonkinlaisesta riipivästä rakkaudesta.
Olen ajatellut samoin kuin sinä että toisen ihmisen kohtaaminen, joku jonka kanssa eläminen loisi elämään merkityksiä ja jonka elämän kokisi merkittäväksi olisi se parisuhteen eteenpäin laittava voima. Valitettavasti vain olen alkanut miettimään että ehkä pyydän liikaa. Ehkä sellaista ei ole olemassakaan minunlaiselleni miehelle, eli joko olen yksin ja hyväksyn sen kuten tällä hetkellä teen tai sitten tyydyn johonkin suhteeseen jossa todellakin vain ollaan ja ehkä toinenkin on kun ei "parempaa löydä". Täytyy kyllä myös myöntää että olen vähän liian tottunutkin olemaan itsenäinen ja omapäinen joten se voi luoda vaikeuksia. Toisaalta myös ehkä minulla ei ole sille toiselle sellaista tarjottavaa mitä hän etsii. Olen vähän huomannut tätä että lopulta ehkä minulla voi olla aika vähän tarjottavaa naiselle, he etsivät yleensä jotain muuta.
Selviydyn kyllä itsekin mutta olisihan se hienoa tarjota toiselle sitä rakkautta ja turvaa sekä yhdessä keksiä selviytymiskeinoja. Selviytymisellä en tarkoita pelkästään syömistä yms. tarpeita vaan ihan olemassaolon kokemista yhdessä.
Uskon että se vaatii vain sitoutumista mitä ehkä löytyy harvoilta ihmisiltä lähinnä sen vuoksi että sen kaltaiset asiat eivät ole aina niin hauskoja ja toisaalta voivat olla rasittavia ja tylsiä. Tällöin yksin olo tuntuisi jopa helpommalta vaihtoehdolta.
Tuo rakkaudelle merkityksien antaminen on sikäli vaarallista jos se liittyy asioihin jotka eivät kestä. Esimerkiksi juuri seikkailunhaluisuuteen tai intohimoon koska yleisesti ihminen lopulta joutuu huomaamaan että sen toisen olemassaolo ole sen ihmeellisempää kuin muutenkaan ellei todella näe asioita niin ja päätä ja valitse että tahtoo olla toisen kanssa.
Jotenkin osa ihmisistä kokee toiset ihmiset kokemusautomaatteina joissa toisenkin ihmisen tunteet lähinnä nähdään oman olotilan muokkaajina, pisteyttäjinä ja ruokkijoina. En etsi mitään sellaista mutta en taida löytää myöskään sitä mitä etsin.
Useinkin mietin, onko sillä lopulta väliä?
Kirjoitit että suhteessa "...vähän vaikuttaisi siltä että ihmiset omaksuvat vuorotellen lapsen tai vanhemman roolia."
Olen päätynyt samaan lopputulokseen ja mielestäni tuota ilmiötä ei pitäisi pelätä. Mutta kai ihmiset, joista ei taida olla edes hyviksi vanhemmiksi kammoavat moista "uhrautumista" vain kumppanin vuoksi.
"Tuo rakkaudelle merkityksien antaminen on sikäli vaarallista jos se liittyy asioihin jotka eivät kestä. Esimerkiksi juuri seikkailunhaluisuuteen tai intohimoon koska yleisesti ihminen lopulta joutuu huomaamaan että sen toisen olemassaolo ole sen ihmeellisempää kuin muutenkaan ellei todella näe asioita niin ja päätä ja valitse että tahtoo olla toisen kanssa."
Luulin joskus, että kyllästyminen tulisi jossain vaiheessa ja taika katoaisi. Olin väärässä, sillä ilmeisesti sain jonkin mystisen itsesuggestion avulla säilytettyä uutuudenviehätyksen viimeisimmässä suhteessani loppuun saakka, päivästä toiseen. Se oli käsittämätöntä. Ikävä kyllä taisin olla sen suggestion vallassa yksin ja kaikki myös päättyi aivan käsittämättömällä tavalla. Odottelen edelleen valaistumista sen suhteen, että "näin oli paras". Ei ole ilmaantunut minkäänlaista ahaa-elämystä, mutta sopeudun kyllä. Harmikseni olen huomannut, että sopeutumisen kaupanpäällisenä tulee rutkasti kyynisyyttä.
"Olisi varmaan pitänyt lisätä tuohon se fakta, että rakastan toisen ihmisen hemmottelemista ja rakkauteni kohteen pyyntetöntä palvelemista."
Vähintään 90 prosenttia naisten aloituksista ja vastauksista tällaisiin aiheisiin menee seuraavasti:
- Miehen täytyy olla minulle sellainen, tällainen ja tollainen, hänen täytyy myös muistaa huomioida minua siten ja täten. Miehen täytyy myös blaa blaa blaa.... (Viiden sivun vaatimuslista jatkuu eikä sanaakaan siitä mitä nainen itse on valmis antamaan miehelle).
"Nyt vain oli kerrankin tilaisuus sanoa mitä itse haluaa."
Hah! "Oli kerrankin tilaisuus"? Älä oikeesti jaksa tollasta roskaa. Kuten jo edellä totesin niin ainakin 90 prosenttia naisten viesteistä on täynnä "minä minä"-asennetta.
Se mihin naisilla olisi oikeasti tilaisuus, olisi kirjoittaa viesti jossa he lähestyvät miessukupuolta toisesta näkökulmasta: "Haluaisin löytää miehen, jota rakastaa, helliä ja palvoa"... mutta ei, lähes jokainen nainen kirjoittaa "Haluaisin löytää miehen, joka rakastaisi, hellisi ja palvoisi minua".
On muuten vähintään yhtä mielenkiintoista että vastaavasti 90 prosenttia miesten viesteistä on kirjoitettu juuri tuolla oikealla asenteella: "Haluaisin löytää naisen, jota voisin rakastaa, helliä ja palvoa".
Mitäs jos se vaan on niin, että enemmistö miehistä ja naisista haluaa parisuhteen jossa
Mies haluaa antaa enemmän naiselle kuin saa tältä ja nainen haluaa saada mieheltä enemmän kuin antaa takaisin?
Uskon ettei se ole sattumaa kuinka eri tavalla miehet ja naiset puhuvat vastakkaisesta sukupuolesta:
- Miesten kirjoitukset ovat lähes aina tyyliltään "Haluaisin löytää naisen jolle antaa kaikkeni"
- Naisten kirjoitukset ovat "Haluaisin löytää miehen, joka antaisi minulle kaikkensa".
Jos joku mies erehtyy kirjoittamaan "Vaadin yhtä paljon kuin naiset vaativat miehiltä", hän saa naisilta kiukkuisia vastauksia:
"Joo kuule elele vaan sen peilikuvas kanssa jos kerran noin paljon itsestäs tykkäät. Voin luvata ettei kovinkaan montaa naista kiinnosta tollanen neitimäinen keimailija joka haluaa koko ajan naiselta huomiota ja egon palvontaa että vois tuntea olevansa tärkeä. Tasapainoinen mies ei turhia kitise ja vaadi eikä tee neitimäisiä vaatimuslistoja että "naisen täytyy olla minua kohtaan tällainen ja tällainen" Oletko siis tosimies vai et?!"
olla kylläkin.
mieltä kanssasi.
Taisi vain vähän lipsahtaa tuolta "analyytikolta" totuus.
Toistan kysymyksen monenko naisen kanssa olet seurustellut? Naiset ovat 90% antavia, järjestävät yllätyksiä ja matkoja, hemmottelevat miestä yms. näin ainakin itse teen ja oma ystäväpiirini. Kun ero tulee jollekkin taustalta löytyy aina sama virsi - äijä lähti, vaikka nainen oli tehnyt kaikkensa, ehkäpä liikaakin.
Itse ainakin aina (vaikka järjen ääni sanoo muuta) on valmis antamaan kaikkensa, kun on ihastunut, koska toivoo, että se herätäisi myös miehen antamaan vastaavanlaisesti takaisin. Näin ei koskaan käy!
Naisena vastaan vai tuohon kommenttiin: "Miehen täytyy olla minulle sellainen, tällainen ja tollainen". Ensinnäkään omassa nettiprofiilissani ei ole sanaakaan vaatimuksista miestä kohtaan, ihanneprofiilissa on mm. joitakin määreitä, joista vastaavat läytyvä itseltänikin (eli fifty-sixty).
Nyt kun tätä kirjoitan, mietin, että ehkä pitäisi sittenkin laittaa niitä vaatimuksia.
Harmi että vastaukseni oli poliittisesti epäkorrekti ja herätti noin paljon antipatiaa. Harmi että MINÄKIN uskallan haluta joskus jotain ahnaan itsekkäästi. Olen kuitenkin oikeasti tosi ihana ja henkisesti antelias ;). Saatte siis rauhassa minua solvata, sillä kalikka ei nyt kalahda ihan oikeaan kohteeseen.
Olen kuitenkin surullinen, jos vahvistin vaikutelmaa naisten itsekeskeisyydestä. Se pelottaa nykyään itseänikin. Ehkä nämä kriteerit ja nirsoilut ovat vähän turhan tulenarkoja aiheita julkiseen keskusteluun, vaikka toisaalta välillä on hyvä eritellä tätä ilmiötä ja saada uusia näkökulmia.
Itse vaadin paljon, mutta myös annan kaikkeni. Olen perfektionistisuudeen taipuvainen, minkä vuoksi vaadin (ehkä) liikaakin, mutta omaan samalla myös taipumuksen yrittää kaikkeni parisuhteen onnistumisen ja toisen hyvinvoinnin vuoksi. Olen hyvin altis yrittämään liikaa missä tahansa mihin ryhdyn. Ihmissuhteessa tällainen toiminta johtaa helposti marttyyriuteen, minkä vuoksi on oikeasti välillä ihan terveellistä miettiä mitä itsekin haluaa. Toivoisin että vastapuolikin olisi mietintänsä tehnyt ja täyttäisin hänen toiveensa. Moni on täyttänyt omani...mutta viime aikoina ei puoliakaan.
Joka tapauksessa kaikkensa toisen vuoksi yrittämisen aspektit eivät mielestäni kuuluneet tämän ketjun kontekstiin, vaan erittelisin niitä mieluummin toisaalla. En tosin mitenkään kiistä tuota nuorten naisten taipumusta kriteerilistauksiin, joissa harvemmin määritellään toista kohteena, jolle halutaan myös antaa jotain. Olet siinä suhteessa siis mielestäni tehnyt osuvan havainnon, vaikkakin myös miesten minäminä-listauksia tulee vastaan kiihtyvällä tahdilla nykyään.
Itselläni se taitaisi olla niinpäin että olisi vaikea omaksua sitä lapsen roolia sinällään. Mutta toisaalta en jaksa olla taluttamassa toista koko ajan kädestä eri asioihin ja olisi hienoa jos toisella olisi näytettävää minulle maailmasta jota en ole nähnyt. Enkä minä kaikkea tiedä elämästä ja maailmasta, enkä usko että toinenkaan joten siinä suhteessa toinen voi toimia toisen opettajana, vuorotellen. Asiassa kuin asiassa.
Tuon kyllästymisen vastapainona on tosiaan se että se toinen kyllästyy. Itse olen sitä mieltä että suhteen luomisessa jo alussa tarvitaan itsesuggestiota jossa suhde nähdään tärkeämpänä kuin se todella onkaan. Koska vaihtoehtona on että kaikki näyttävät varsin kiinnostamattomilta ihmisiltä. Ehkäpä nirsouden takana on joskus myös liian kovat odotukset ja toisaalta ajatukset omasta erinomaisuudesta. Olen miettinyt tätä omalla kohdallani ja ehkä siinä on välillä perää.
Kaikki tämä puhe alkaa saaman tekemään mieli suhdetta jossa voisi puhella asioista joten parempi kai lopettaa etten ryntää naapuriin soittamaan ovikelloa josko sieltä löytyisi joku nainen vaikkapa.
"Kaikki tämä puhe alkaa saaman tekemään mieli suhdetta jossa voisi puhella asioista joten parempi kai lopettaa etten ryntää naapuriin soittamaan ovikelloa josko sieltä löytyisi joku nainen vaikkapa."
Tarkoitatko että tämä keskustelu täällä on niin turhauttavaa, että tekisi mieli rynnätä naapuriin etsimään toivoa? :)
Ei mutta sitä joskus kaipaa ihan naista puhekumppaniksi tavalla joka ei tuttuna tai kaverina eikä netissä onnistu oikein. Turhauttavaaa on enemmänkin huomata että sitä ehkä sulkee ihmisiä sellaisin kriteerein pois että siten jää ilman ehkä kumppania ja toisaalta taas että jos etsii tietynlaista (vaikkapa keskustelutaitoista) niin sitä ei löydä sitten millään. En usko että olen kovin nirso muilta osin paitsi tietyiltä mutta se tekeekin etsinnästä vaikean. Naapureiden kohdalla ajattelin että ehkä pitäisi etsintä aloittaa sieltä ja vain väkisin yrittää tutustua ihmisiin. Mutta annetaan sen pysyä ideana, menee muuten naapurisopu eikä sieltä ketään sopivaa kuitenkaan löydy.
On kieltämättä vaikeaa löytää fiksua ja inspiroivaa keskusteluseuraa muualta, kuin netistä. Omalla kohdallani syyttää ei kyllä voi liian tiukkoja kriteerejä, sillä keskustelen kyllä missä vain, milloin vain, mistä tahansa ja kenen kanssa tahansa. Hyvin harvoin kuitenkaan nykyään enää todella kolahtaa. Tahtoisin kokea jonkin kolmannen asteen yhteyden, mutta niin tapahtuu vain kerran miljoonassa vuodessa ja aina joku ryssii koko homman. Vika on tietysti itsessäni, mutta en tiedä mikä se vika on, joten vaikeaa tehdä korjaustoimenpiteitä.
Hyvin tutulta tuntuu tekstisti. Myös minä odotan kolmannen asteen yhteyttä. Näinköhän sitä odotellaan hautaan asti... :(
Voipi olla että tuo kauhukuva toteutuu. Odotellessani en kuitenkaan tyydy yhtään vähempään. Roikun mieluummin vaikka täällä ATM-palstalla ;).
(viestin hierarkia liian syvä)
Aika rankkaa jos haudassa vasta nähdään miten asialle kävi. Minusta tuo "kolmannen asteen yhteyden" etsiminen on itselläni kyllä hieman jäänyt eli siinä on nirsoutta pitänyt karsia koska en usko sellaista vain koskaan löytyvän. Se on jo "hätävarjelun liioittelua". Mielestäni siinä on myös kyse omasta tunnetilasta ja halusta etsiä sitä yhteyttä toiseen. Mutta kyllähän jonkinlainen keskusteluyhteys tarvitaan joka minulle on se minimitavoite parisuhteessa.
Olen samaa mieltä siinä että netissä voi keskustella asioista mutta itselläni nämä keskustelut täällä riittävät. Tokihan netistä voi löytää laajemman skaalan erilaisia ihmisiä joten on aivan selvä että siellä voi tavata vastakkaisen sukupuolen edustajia joiden kanssa on helpompi keskustella kuin muualla. Netin kautta voisi sikäli löytää vaikkapa potentiaalisen kumppanin mutta toisaalta nettisuhde ei hirvittävästi kiinnosta koska viestintätyylit eivät välttämättä sovi tuonne ulkomaailmaan. Jokainenhan itse kuitenkin vetää sen nirsouden rajan. Ihmisillä on vähän erilaisia tapoja myös viestiä joten toiseen tottuminen vaatii oman aikansa jolloin en suoralta kädeltä kyllä hylkäisi naista heti. Todettakoon vain että sellaisen edes "toisen asteen yhteyden" löytyminen on hankalaa mutta mielestäni aika usein ihmiset tyytyvät jo siihen ensimmäiseen tasoon joka vaihtoehto meitä nirsoja taas ei miellytä.
...niin on vaikeaa on tyytyä sen sen JÄLKEEN vähempään. Siksi tuo aivan ensimmäinen kirjoitukseni tähän ketjuun sisälsi kuvausta siitä, että vaatimukset nimenomaan tältä osin kiristyvät.
Koen tekeväni suunnattoman väärin ihmistä kohtaan, jonka kanssa yritän tyytyä asioihin, kun tiedän että spontaani yhteyden muodostuminen on kuitenkin mahdollista. En siis enää tahdo yrittää mitään toisarvoista. Hienoa jos muut onnistuvat tällaisessa tyytymisessä. Itse en vain osaa.
Olisikin hienoa kuulla kertomuksia niistä, jotka ovat laskeneet rimaa ja ryhtyneet rakentamaan pitkäkestoista yhteistä tulevaisuutta ihan kivojen vaihtoehtojen kanssa.
(jatkan tässä kun tuo viestiketju ratkeaa muuten)
Tiedän että sitä ei haluaisi tyytyä "vähempään" mutta en tiedä onko se realistista ja pahoin pelkään että kysymys on myös siitä mikä elämäntilanne on. Voihan olla että olet kokenut jotain sellaista mitä et koskaan enää tule saamaan? Itse voisin sanoa että nuo kokemukset "kolmannen asteen yhteydestä" ovat olleet naisista joiden kanssa ollaan oltu vain ystäviä tai kiinnostusta heidän puoleltaan ei ole löytynyt. Tällöinhän valinta on todellakin suoraan sen välillä että haluaako suhteen joka ei ole just eikä melkein tai vai eikö suhdetta ollenkaan. Itse kyllä nirsoilen tuon mainitsemani "toisen asteen yhteyden" tasolla joten en ihan mihin tahansa tyydy mutta on pakko laskea odotuksia koska yksinkertaisesti en usko kun tähän ikään on tullut ja asioita kokenut että tapaisi jonkun joka olisi tuollainen "täydellinen" yhdessä suhteessa. Itselläni tuo riman laskeminen tuossa asiassa on ehkä hankalinta. Sinun kohdalla vaikuttaa käyneen juuri niin että olet ajatellut että tuo yhteys on toiseen vahva mutta toinen ei ole ajatellut samoin. Jos vaakakupissa on ylipäätään ihmissuhde ja sen mahdollinen loppuminen toisaalta verrattuna omaan kokemukseen "kolmannen asteen yhteydestä" niin jossakin vaiheessa täytyy todeta että sen yhteyden arvostaminen niin korkealle ei ole kannattavaa. Voihan kysyä että onko sellaista ihmistä ylipäätään jonka kanssa tuollaista voi vielä kokea joten se päätös odottaa perustuu omaan uskoosi ja odotusarvoosi onko tällaisia ihmisiä ylipäätään olemassa. En tiedä ymmärrätkö mitä tarkoitan mutta kyllä tuota kannattaa harkita jos aikoo nirsoilla sellaisen asian suhteen vielä jota on hankala määritellä ja johon voi olla suhteen alussa esimerkiksi useita asioita sekoittamassa sitä arviota yhteyden laadusta.
Realismi jo sanana puistattaa mua. Olen aina ollut sille hyvin pahasti allerginen ja saan miltein anafylaktisen shokin, jos joku tokaisee, että mun pitäisi olla realistisempi :D. Mielestäni realismi, on yleensä toivon heittämistä, joka naamioidaan rationaalisuuden kaapuun.
Yksi vahvimpia ominaisuuksiani on nimenomaan se, että saan kuljetettua toinen ihminen uudelle tasolle keskustelun kautta. Siksi vaadin toiselta osapuolelta samaa parisuhdekontekstissa. Elämässä yleisesti en suorita minkäänlaista karsintaa tai arvostele ihmisiä keskustelutaitojen suhteen.
Koen usein varsinkin naisten (joita uskallan helpommin lähestyä) kanssa melkoisia elämyksiä jakaessani mielipiteitä ja kokemusmaailmaa ja olen saanut kokemukselleni vastakaikua. Naista en kuitenkaan toistaiseksi ole ajatellut etsiä elämänkumppaniksi. Ehkä pitäisi harkita tätäkin vaihtoehtoa.
Olen kokenut häivähdyksiä tästä kolmannen asteen keskusteluyhteydestä myös muutamien sellaisten miesten kanssa, joiden lähelle olen ajautunut sattuman kautta, mutta usein nämä tapaukset ovat olleet jo varattuja, joten turhaa haaveilla heistä. Olen kuitenkin heidän kauttaan kokenut vastavuoroisuutta arvostuksessa sekä halussa jakaa hyvin syvälle psyykessä meneviä asioita.
Liikun sekä naisvaltaisella alalla, että naisvaltaisessa harrastustoiminnassa, joten nämä tekijät pienentävät mahdollisuuksiani kohdata miehiä, joista haaveilen. Muun vapaa-aikani vietän nykyään kotona omien projektieni parissa tai muuten kotona kyhjöttämällä.
Ehkä vika on tässä. Ruokakaupassa ei ole kauhean helppoa lähestyä potentiaalisia kumppaneita. Olen myös aika ahdistunut baariympäristössä, jossa älyllistä elämää saa luonnollisesti tihrustaa mikroskoopin kanssa.
Siinäpä ruikutusta kerrakseen. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin ihan hyvältä yksinkin. Ehkä tämä vielä tästä. Katsellaan rimanalituksia sitten kymmenen vuoden päästä.
Sinunko vääristynyt omanarvontunto? ;)
Uskoisin että omaarvontunto tulee itsestään kun kokee itsensä ihmiseksi ja tajuaa oman arvonsa ilman mitään omien ominaisuuksien erittelyä. Itse näkisin että omanarvontunnon kyseenalaistaminen on sen negaatiota ja myös sen hiljattaista tuhoamista. Sen vuoksi en mielellään käytä termiä "itsetunto" koska se vihjaa että ihmisen tulisi samalla arvioida itseään sekä arvioida tuon kuvan oikeellisuutta että vielä päälle hyväksyä se arvio.
Se miten minä näen tuon ominaisuuden jota sinä kuvailet omaksi kyvyksesi kuljettaa toinen ihminen uudelle tasolle keskustelun kautta on näen että tietyt ihmiset kykenevät siihen tiettyjen ihmisten kanssa. Toisin sanottuna se ei ole minun oma ominaisuuteni vaan tietyssä ajassa ja paikassa ilmentyvä ominaisuus tietyn ihmisen kanssa yhdessä. Olen kokenut tällaista molempien sukupuolten kanssa mutta tietenkin kun hetero olen niin olisihan se hienoa tuntea naisen kanssa. Ongelmana kuten olen kuvannut on se että nähtävästi toinen osapuoli ei ole kokenut näitä yhteyksiä yhtä merkittäväksi ja asettanut toiset asiat tärkeimmiksi suhteemme arvioinnissa kuin tuon yhteyden. Joidenkin kohdalla olen myös huomannut tuon kaiken olleen vain hetkellistä eikä sen suurempaa yhteisymmärrystä ole syntynyt. Näin ollen ihmisen arviointi heti sillä perusteella voi olla hankalaa mutta pitempiaikainen tutustuminen nykyaikana ei ole kovinkaan paljon muodissa.
Toisaalta en ole varma voisinko perustaa suhdetta pelkästään tuohon mutta todennäköisesti minun tulisi karsia siitä kuitenkin koska olen huomannut että monien naisten kanssa sitä yhteyttä ei löydy tai jokin muu estää suhteen muodostumisen. Sinä varmaan näet sen asiana josta viimeisenä suurinpiirtein tahdot karsia mutta itse näen että tuo odotus on aika kova enkä ole varma että sen arviointi on myöskään aina niin täydellistä.
Toki ymmärrän hyvin negatiivisuutesi "realismi" sanan suhteen. Sillä on nykyään huono kaiku mutta en oikein osaa muuten kuvata niitä "järkeviä odotusarvoja" joita yritän ajatella mahdolliselle suhteelle sillä perusteella mitä uskon maailmasta minulle olevan mahdollista löytää omien kokemusteni sekä yleisen päänkäyttöni avulla. Jos tästä taas luovutaan eli ei otetaa huomioon ylipäätään edellytyksiä löytää tietyntyyppinen ideaali suhde niin seurauksena on rationaalisuuden kaavun repiminen ja ikuisen toivon naamion kasvoille pukeminen. Olen huomannut tätä ominaisuutta naisissa. ;)
Olet aivan oikeassa siinä että aivan varmasti se että liikut noissa paikoissa niin sellaisen seuran löytäminen jota kuvailet eli jonkinlaista suorastaan telepaattista keskusteluyhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen ei paikoista joissa on pelkästään naisia, kaupan kassajonosta tai baarista löydä. Tämä pienenä vitsinä koska baarista järkevän seuran löytäminen josta keskustelemalla kehitetään suhde on varmaan yhtä hankalaa kuin kaupassa tai naisvaltaisella alalla.
Ehkäpä olet valmis odottamaan sen kymmenen vuotta joten voidaan ajatella että sinulla on "varaa" olla nirso. Monilla muilla ei välttämättä ole, he eivät "salli" sitä itselleen tai he miettivät sitä etteivät vain kadu asiaa sen ajan kuluttua että kun oli tullut oltua hieman epärealistinen (en tarkoita että sinä olisit vaan että joku voi kokea noin).
On sen verran nirsoutta kyllä ilmennyt että se tulee esille etten jaksa naisia jotka kuvittelevat itsestään kaikenlaista. Ulkonäön suhteen ja joidenkin muiden juttujen suhteen olen varmaan vähemmän nirso kuin nuorempana mutta sitäkin nirsompi olen toisten ominaisuuksien suhteen. Jos naisella ei ole kunniaa eikä empatiakykyä sekä kohtelee huonosti niin parempi olla yksin. Liikaa on nähty omaa etujaan ajavia "pikku naisia".
olen ollut aina aika nirso miesten suhteen. Niin kuin kaikkien muidenkin asioiden suhteen. Sehän voi olla et sitä jää sinkuksi loppuiäksi mut eipä se minua vaivaa. ;)
siis koko paketti on tärkeä. Luonne ja valitettavasti ulkonäölläkin on merkitystä. Piti mainita tuo asia kun se unohtui..
Juu, sama "vika" itselläkin taitaa olla eli nirsous. Myöskin minulla kriteerit kohdistuvat ennemmin luonteeseen kuin ulkonäköön. Toivoisin kovasti löytäväni miehen, jota voisin kunnioittaa ja joka kunnioittaisi minua. Että toinen olisi mielestäni ainakin ajoittain maailman mahtavin tyyppi. Enää ei viitsi seurustella vain seurustelun takia. Ei, vaikka välillä yksinäisyys on raastavaa lukuisista ystävistä huolimatta.
Mutta tuo sana "nirsous" vähän vaivaa, se kun tuntuu siltä kuin olisi joku hyvyysasteikko jolla arvioi. Minusta asia vain on niin että on ihmisiä joiden kanssa ollessa 1 1 on enemmän kuin 2, ja sitten paljon ihmisiä joiden kanssa on ihan mukavaa mutta ei tunnu miltään, ja sitten vähän ihmisiä joiden kanssa ei edes halua viettää aikaa ollenkaan.
En voi kuvitella eläväni muiden kuin ensinmainittuun ryhmään kuuluvien kanssa. Ei siis "kunhan joku on" -suhdetta minulle. Ja tämä ei tarkoita että olisi jotkut ennakkokriteerit ulkonäön, ammatin tms suhteen. Kysymys on vain ja ainoastaan ihmisen olemuksesta - asenteesta, suhtautumisesta, älystä, itsetunnosta.
Minäkin luulin pitkään olevani niin helkkarin nirso, että aloin oikein hämmästellä moista ominaisuutta itsessäni. Olin varmaan reilusti yli kolmekymppinen kunnes aloin tajuta, millaisesta "nirsoudesta" on kysymys. Kyse oli nirsouden kaapuun puetusta sitoutumiskammosta. Oli jotenkin helpompaa uskotella itselleen olevansa mahdottoman nirso kuin sitoutumiskammoinen.
En tietenkään väitä, että muiden kohdalla olisi kysymys tästä.
..itselläni ei kyse ole sitoutumiskammosta. Olen ollut pitkissä vuosia kestäneissä suhteissa. Olen ehdottomasti seurustelijatyyppiä ja haluan miehen rinnalleni vanhainkotiin saakka. Kyse on ehkä siitä, että kun on viettänyt jo jonkin aikaa yksikseen, osaa olla yksin eikä se tuota tuskaa, osaa jopa nauttia siitä ja on sinut itsensä ja omien elämänarvojensa kanssa. Miten löytää samoin ajatteleva, mutta toisaalta sitoutumiseen valmis ihminen rinnalle? Vai olenko sittenkin (kuten sinäkin), sitoutumiskammoinen, petetty ja jätetty, miehiin pettynyt yksilö, joka on todennut että sitten kun kaipaa elämäänsä lisää draamaa ja jännitystä niin on valmis taas seurustelemaan? Ehkä en olekaan siihen vielä valmis, ehkä haluan elää tavallista, tasaista ja onnellista elämää..vielä toistaiseksi.