PERUS-PELKO PERSEESSÄ

Pieni varautuneisuus ja mitä tehdä jos menee pieleen pohdinta voi olla ihan hyvästäkin.
Se auttaa ihmistä suoriutumaan tehtävistä.

Varmuus tulee ajan kanssa.

Pelokkuudesta voi kyllä päästä eroon.
Totuttaa itseään luottamaan itseensä, muihin jne.

Meillä myös tuo sama, kasvoin siinä ilmapiirissä että kaikki mikä voi mennä pieleen, myös menee. Ja minähän en koskaan mitään osannut tehdä oikein vaan olin aina huono tavalla tai toisella. Opiskelustakin, vaikka se meni ihan hyvin, äiti keksi kaikenmoista kielteistä. Kun siihen kului niin monta vuottakin! (Olisi ne vuodet silti kuluneet, huomautin, mutta ei mennyt perille.)

Jollakin lailla semmoinen hysteerisen kielteinen kasvatus kyllä lytistää ihmisen siten, ettei oikein tahdo enää uskaltaakaan kokeilla omia siipiään ilman turhia pelkoja.

Meillä ei koskaan kannustettu rohkeasti pyrkimään kehittymään jollakin tavalla vaan aina varotettiin että jos sen teet niin huonosti käy.

Onhan se kyllä inhottavaa, koska sitä hullua asennetta joka vanhemmista on tarttunut lapseen, joutuu sitten aikuisena monta vuotta kaapimaan pois mielestään että uskaltaisi - elää.

Oletko vielä kotona vai oletko päässyt muuttamaan pois?

Jos olet vielä kotona, niin rupea jo nyt heti suunnittelemaan miten järjestät elämäsi KUN muutat omillesi. ÄLÄ KERRO vanhemmillesi mitään, sano vasta edellisenä päivänä että huomenna sitten muutan.

Jos olet jo muuttanut mutta käyt usein kotona, niin rupea pikku hiljaa vähentämään niitä käyntejä. Pärjääthän sinä hyvin omillasi, eikö vain?

Miksi kävisit niin usein kuulemassa kaikkea kielteistä, eihän se edistä elämääsi mitenkään. Ja vaikka haluaisitkin käydä siellä usein, niin älä ihmeessä kerro kaikkea avoimesti tuollaisille kielteisille ihmisille. Pidä parhaat palat omana tietonasi.

Kyllä sinä pärjäät.

Ja kun huomaat, että pärjäät, alat uskoa omiin päätöksiisi etkä enää välitä noista kielteisistä kommenteistakaan.

Oi meitä on siis muitakin!! Luulin jo olevani ainoa! Olen miettinyt koko ikäni, että olenko jotenkin epänormaali. Että mistä tämä pelkääminen ja ahdistuneisuus johtuu. Monia vuosia olen työstänyt tätä asiaa (itsekseni) ja päätynyt siihen tulokseen, että osaksi tämä on lapsuudenkodistani lähtöisin. Äitini oli (ja on edelleen) erittäin ylihuolehtivainen ja lisäksi perusnegatiivinen. Kotona oli muutenkin harvoin hyvä ja positiivinen ilmapiiri johtuen vanhempieni huonoista väleistä, mutta lisäksi äiti yritti kasvattaa meitä jotenkin pumpulissa. Koskaan ei kannustettu hirveästi mihinkään muuhuin kuin opiskeluun, muita ihmisiä tuli kunnioittaa ja nöyristellä, piti olla vaatimaton ja "näkymätön", lisäksi maailma on kaikin puolin paha paikka ja vaarallinen, joten on hyvä pelätä kaikkea.

Minulla on ollut hirveästi ongelmia sosiaalisissa suhteissa aina. Olen aika ujo, heikkoitsetuntoinen ja kärsin ajoittaisesta paniikkihäiriöstä. Koska olen kasvanut liian kiltiksi, olen saanut karvaasti pettyä ihmisiin useamman kerran. Ehkä ajaudun sellaisiin suhteisiin (ihan siis ystävyyssuhteissakin) että ne toimivat tasan tarkkaan niin kauan kun olen kiltti ja nöyrä ja annan itsestäni kaiken odottamatta välttämättä mitään vastapalvelukseksi.

Jos kotona olisi opetettu edes hitusen enemmän normaalia sosiaalisuutta, oltu positiivisempia ja avoimempia muuta maailmaa kohtaan niin olisinko tällainen? En voi siitäkään olla ihan 100% varma, mutta luulen, että olisin saanut ehkä hieman paremmat eväät elämään.

Nyt tämä on tätä jatkuvaa ahdistuneisuutta ja varautuneisuutta:(