Puoli vuotta ollaan seurusteltu. Pidän miehestä, ja voisin hyvin käyttää jo sitä r-sanaakin. Mies ei kuitenkaan oikein saa selkoa tunteistaan, olisinko jotain enemmän kuin vain hyvä ystävä. Kyllä hän minun kanssani viihtyy ja nauttii olostaan, yhdessäolo tuntuu hyvältä ja mukavalta ja ikävöi minua, kun ollaan erossa. Ei vaan tunnu huippuhyvältä. Ei tosin mikään muukaan hänen elämässään tunnu huippuhyvältä, syö mielialalääkkeitä taannoisen masennuksen ja loppuunpalamisen vuoksi. Kaikki on hänelle tasaisen harmaata ja työasiatkin stressaa.
Välillä tuntuu, että mikäs tässä, mihinkäs minulla kiire olisikaan. Odotellaan, jos tunteet selkiytyy ja nautitaan näistä hetkistä. Ja kyllä minä nautinkin, kun ollaan yhdessä. Mutta erossa ollessamme usein mietin, että ehkä odotan jotain mahdotonta. Mieskin on tuumannut, että saatan jättää hänet, kun hän ei todellakaan saa aatoksistaan selkoa ja minä tunnun kuitenkin olevan jo "niin syvällisesti tässä mukana, jo nyt". Tiedänkin, että haluan jatkaa hänen kanssaan, en sen tuntemiseen todellakaan tarvitse kovin pitkää aikaa, mutta toisen epävarmuus saa minutkin epäröimään. Ei hän ehkä minua haluakaan ja tunne on, että milloin tahansa hän saattaisi sanoa, että no nyt hän tietää, ettei tästä tule koskaan mitään. Katselen "merkkejä": noniin, ei seksiä ekana tapaamisiltana, pelkkää halailua ja suattelua, ei hän todellakaan välitä minusta. Tai: nyt päivä ilman minkäänlaista viestiä, hän haluaa jo unohtaa minut. Jne.
Luultavasti pilaan tämän jutun ihan vaan itsekseni. Mutta naiset on.
Välillä tuntuu, että mikäs tässä, mihinkäs minulla kiire olisikaan. Odotellaan, jos tunteet selkiytyy ja nautitaan näistä hetkistä. Ja kyllä minä nautinkin, kun ollaan yhdessä. Mutta erossa ollessamme usein mietin, että ehkä odotan jotain mahdotonta. Mieskin on tuumannut, että saatan jättää hänet, kun hän ei todellakaan saa aatoksistaan selkoa ja minä tunnun kuitenkin olevan jo "niin syvällisesti tässä mukana, jo nyt". Tiedänkin, että haluan jatkaa hänen kanssaan, en sen tuntemiseen todellakaan tarvitse kovin pitkää aikaa, mutta toisen epävarmuus saa minutkin epäröimään. Ei hän ehkä minua haluakaan ja tunne on, että milloin tahansa hän saattaisi sanoa, että no nyt hän tietää, ettei tästä tule koskaan mitään. Katselen "merkkejä": noniin, ei seksiä ekana tapaamisiltana, pelkkää halailua ja suattelua, ei hän todellakaan välitä minusta. Tai: nyt päivä ilman minkäänlaista viestiä, hän haluaa jo unohtaa minut. Jne.
Luultavasti pilaan tämän jutun ihan vaan itsekseni. Mutta naiset on.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voisi luulla tuolla loppuunpalamisella ja masennuksella olevan melkoisen suora yhteys siihen ettei oikein tiedä mitä elämältään haluaa, eikä tiedä mitä sinusta / sinun kanssasi haluaa. Tuosta toipuminen lienee aika pitkä prosessi kuitenkin, ja kaikki ei taida toipua masennuksesta ollenkaan.
Mutta mitä sinä oikein voit tehdä, joko yrität nauttia näistä päivistä vaikka tuskin se onnistuu kun pelko suhteen kohtalosta lienee mielessä, tai sitten repäiset itse sen pesäeron, mutta onko se sekään fiksua jos hänestä aidosti välität... Voikin ehkä olla niin, että nyt vaan odotellaan kumpi luovuttaa teidän suhteen. Heittääkö mies hanskat tiskiin turhautuneena jahkailuunsa ja tilanteeseensa, vai mitä.
"Katselen "merkkejä": noniin, ei seksiä ekana tapaamisiltana, pelkkää halailua ja suattelua, ei hän todellakaan välitä minusta. Tai: nyt päivä ilman minkäänlaista viestiä, hän haluaa jo unohtaa minut. Jne."
Minä en usko että seksittömyys tapaamisiltana välttämättä olisi merkki yhtään mistään sen kummemmasta. Se voi johtua ihan hyvin väsymyksestä ja sitä kautta haluttomuudesta tms. Tietysti jos se jatkuu ja toistuu aina vaan, niin en sitten tiedä. Voisi ehkä olla sellaista, että kun mies ei ole varma tunteistaan (tai niitä romanttisia tunteita ei ole) niin mies ei myöskään halua käyttää sinua seksuaalisessa mielessä "hyväkseen". Mutta voihan halailu ja suukottelu kuitenkin olla merkkejä aidosta välittämisestä. On se merkki läheisyydestä ainakin.
Tai tuo päivä ilman viestiä, niin se on se väsymys, masennus ja elämäntilanne kokonaisuudessaan. Ehkä. Ehken tottunut hoitelemaan ja käsittelemään asioitaan yksin eikä halua tai koe tarvitsevansa ketään sitä tilannetta selvittelemään. Eipähän siihen hokkuspokkus-konsteja olekaan. Ei välttämättä merkitse mitään sen kummempaa. Vaikka sinulle merkitseekin.
"Mutta naiset on."
Ja miehetkin.
myötäelävistä sanoistasi. Lohtua toit, niin kuin monesti aiemminkin. Ja onhan ne miehetkin, nehän ne vasta onkin... ;)
Niin, hyvä asiahan tässä on se, että tiedän varmasti, että jos tuo mies lopulta osaa päättää, että en ole hänelle se oikea, niin hän kyllä kertoo sen minulle. Uskoisin näin, eikä minun oikeesti tarvitse mitään "merkkejä" koittaa ihmetellä, eiköhän ne ole vaan mun omia pelkojani, joita yksinäisinä iltoina pyörittelen mielessäni. Rehellinen se mies on, eikä hän tyydy mihinkään puolittaisiin tunteisiin, jos vaan saa niistä sitten joskus selvän. Eikä minua loppupeleissä hirvittävästi sureta, jos hän minut jättääkin, koska eihän hän siinä tapauksessa ole mullekaan sopiva. Tai kyllä tietenkin surettaisi, mutta en itkisi hänen vuokseen koko loppuelämääni. Ihan vähän vaan...
Ei hän kai arvaakaan, mitä minulle tekee, kun vaikka kauppareissultaan tuo minulle punaisen sydämenmuotoisen tikkarin... tuollaiset höpsöt pikkujutut... ne on niin... toivoisin niin... voi hyvänen aika. Välitän hänestä enemmän ja enemmän. No, aika näyttää miten tässä käy, kun eihän näinkään voi loputtomiin jatkua, vaikka kyllä minä nautinkin yhdessäolosta...
tulevaisuuden suunnittelu, jos se tapahtuu nykyisyyden kustannuksella ei ole hyvästä.
Pitäisi osata elää hetkessä ja nauttia siitä mitä on, eikä aina haluta vähän jotakin lisää, ennen kuin voi olla onnellinen.
Eli jos ajattelee olevansa onnellinen kun, "se sanoo rakastavansa mua" tai "kun me mennään kihloihin" tai "kun me mennään naimisiin"...jne
Tuolla ajatusmallilla ei sitä onnellista päivää tule ikinä, vaan aina siitä onnesta puuttuu jotakin.
kyllä minulla on tässä oppimistakin... Kiitos kommentistasi, joka sai ajattelemaan.