Tuli tunne, että olen kuin vankilassa. Minulla ei ole vaihtoehtoja, todellisia vaihtoehtoja. On pakko. Pakko toimia tietyn asian suhteen tietyllä tavalla.
En voi sanoa kiitos ei, jos siltä tuntuu. Jos tuntuu etten nyt jaksa tai halua.
On aina haluttava.
Ei se sinänsä mikään iso juttu ole. Ja ihan kivaakin. Siis hienoa, että ... Mutta..
Kyse ei ole sen suuremmasta kuin puolison sukulaisvierailut. Puolison suku on kyllä ihan kivaa. He ovat kaikki kivoja ja yhdessäolossa on leppoisa, rakastava, hyväksyvä ja iloinen tunnelma. Keskustellaan mukavia.
Mutta rimakauhu tulee välillä vastaan.
Ensimmäinen asia on pukeutuminen. Toinen on että.. osaanko puhua oikein, osaanko käyttäytyä oikein..
Pelko, ettei minua hyväksytä ja että minua moititaan selän takana ja sitten joskus saan päälleni ne moitteet joko miehen kautta tai suoraan.
Ja oma sukuni ei ole mitenkään sukurakasta väkeä, juhliin ei tulla koska välimatka on kuulemma niin pitkä jne.
Miehen suvulla ei tämmöistä ole. He tulevat.
Kaikkein pahinta on se, että joka kerta on mentävä. En saa olla pois kertaakaan. No, ehkä hyväksytään esteen syyksi työ (jos ei yrityksestään huolimatta saa vuoroa vaihdettua), sairas lapsi tai että itse sairaana.
Ehkä hyväksytään, jos oma sukuni tulee kylään minulle/meille samaan aikaan, mikä olisi kyllä vallan tavaton ihme.
Mutta.. mitään syytä jäädä pois, ei ole. Minulla siis.
Toki lapset itse voivat kieltäytyä. Mutta jos juhlaan tai kylään vanhemmilleenkin menee mies itse, minun kuuluu mennä myös. Aina.
Tämä vaihtoehdottomuus tuntuu niin totaaliselta, että tuntuu kuin olisin vankilassa. En pääse pois. Ei ole vaihtoehtoja. On vain yksi vastaus ja se on kyllä.
Vapaus valita puuttuu.
Minulla ihan oikeasti ei ole sellaista tyylitajua, että osaisin pukeutua oikein ja kokisin olevani samanarvoisena joukossa.
Minulla ei ole rahaa ostaa riittävän tyylikkäitä vaatteita.
Jo arkivaatteiden hankkiminen on aina tuskan takana. Toiset löytävät kirpparilta ja tarjoushalleista istuvia kauniita vaatteita, minun päälläni ne näyttävät halvoilta räteiltä, eivät istu.
Lapset on helppo pukea.
Miehen pukeutuminen on helppoa.
...
Mies ei sano mitään. Mutta sain kyllä muualta taholta sen verran tekstiä, että tiedän paikkani. kauniisti hän sen asian sanoi, on herttainen, mutta.. hänellä-heillä on oma "mennyt kokemusmaailma" tämän sukulaisvierailu-asian suhteen mutta niin on minullakin omani, niin oman sukuni suhteen kuin aiempien seurustelu-parisuhteiden kautta tullutta. Pitäisikö kertoa se?
En voi sanoa kiitos ei, jos siltä tuntuu. Jos tuntuu etten nyt jaksa tai halua.
On aina haluttava.
Ei se sinänsä mikään iso juttu ole. Ja ihan kivaakin. Siis hienoa, että ... Mutta..
Kyse ei ole sen suuremmasta kuin puolison sukulaisvierailut. Puolison suku on kyllä ihan kivaa. He ovat kaikki kivoja ja yhdessäolossa on leppoisa, rakastava, hyväksyvä ja iloinen tunnelma. Keskustellaan mukavia.
Mutta rimakauhu tulee välillä vastaan.
Ensimmäinen asia on pukeutuminen. Toinen on että.. osaanko puhua oikein, osaanko käyttäytyä oikein..
Pelko, ettei minua hyväksytä ja että minua moititaan selän takana ja sitten joskus saan päälleni ne moitteet joko miehen kautta tai suoraan.
Ja oma sukuni ei ole mitenkään sukurakasta väkeä, juhliin ei tulla koska välimatka on kuulemma niin pitkä jne.
Miehen suvulla ei tämmöistä ole. He tulevat.
Kaikkein pahinta on se, että joka kerta on mentävä. En saa olla pois kertaakaan. No, ehkä hyväksytään esteen syyksi työ (jos ei yrityksestään huolimatta saa vuoroa vaihdettua), sairas lapsi tai että itse sairaana.
Ehkä hyväksytään, jos oma sukuni tulee kylään minulle/meille samaan aikaan, mikä olisi kyllä vallan tavaton ihme.
Mutta.. mitään syytä jäädä pois, ei ole. Minulla siis.
Toki lapset itse voivat kieltäytyä. Mutta jos juhlaan tai kylään vanhemmilleenkin menee mies itse, minun kuuluu mennä myös. Aina.
Tämä vaihtoehdottomuus tuntuu niin totaaliselta, että tuntuu kuin olisin vankilassa. En pääse pois. Ei ole vaihtoehtoja. On vain yksi vastaus ja se on kyllä.
Vapaus valita puuttuu.
Minulla ihan oikeasti ei ole sellaista tyylitajua, että osaisin pukeutua oikein ja kokisin olevani samanarvoisena joukossa.
Minulla ei ole rahaa ostaa riittävän tyylikkäitä vaatteita.
Jo arkivaatteiden hankkiminen on aina tuskan takana. Toiset löytävät kirpparilta ja tarjoushalleista istuvia kauniita vaatteita, minun päälläni ne näyttävät halvoilta räteiltä, eivät istu.
Lapset on helppo pukea.
Miehen pukeutuminen on helppoa.
...
Mies ei sano mitään. Mutta sain kyllä muualta taholta sen verran tekstiä, että tiedän paikkani. kauniisti hän sen asian sanoi, on herttainen, mutta.. hänellä-heillä on oma "mennyt kokemusmaailma" tämän sukulaisvierailu-asian suhteen mutta niin on minullakin omani, niin oman sukuni suhteen kuin aiempien seurustelu-parisuhteiden kautta tullutta. Pitäisikö kertoa se?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei, elämässä on monia tilanteita ja ajanjaksoja, jolloin on vaan pakko/suotavaa käyttäytyä tietyllä tavalla, vaikkei yhtään huvittaisi/kiinnostaisi. Ei aina voi olla "kivaa". Silloin kun ei voi muuttaa toisten käyttäytymistä, kannattaa tarkastaa omaa asennettaan ja muuttaa sitä.. ihan vaikka vaan maksimoidakseen oman mielenrauhansa vaikeissa tilanteissa.
Itselläni oli vähän sama tilanne.Miehen vanhempien luona vierailu alkuaikoina oli yhtä tuskaa. Tuntui, että olen aivan eri maailmoista, joka suhteessa;arvoiltani,taustaltani, käyttäytymiseltäni. Että omat vanhempanikaan eivät voisi enää erilaisempia olla kuin mieheni vanhemmat, siis positiivisessa mielessä.
Olen tajunnut, että pääsyy hankalaan olooni on ollut huonossa itsetunnossani. En voi muuta, kuin olla oma itseni kaikkine "epätäydellisyyksineni", ja jos ei kelpaa, se on voi-voi. Siihen ei maailma kaadu. Ei kannata antaa omaa arvoaan toisten käsiin.
Jokaisella vähänkin elämänkokemusta keränneellä ihmisellä on huonoja kokemuksia takanaan, mutta onneksi ihmisellä on kyky kasvaa ja muuttua, ottaa opiksen ikävistä kokemuksista. Ja monta kertaahan se on niin, että niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Jos yrittää itse tulla puolitiehen puolison sukua vastaan, eikä sittenkään saa vastakaikua, on ainakin omalta osaltaan tehnyt voitavansa. Tuskin tässä asiassa niillä vaatteilla on mitään kovin suurta roolia.
Kyse on kenties monimutkaisempi juttu kuin äkkiseltään luulisi.
Minun harteille on sälytetty vanhojen asioiden korjaantuminen ja muuttuminen, ihmisen ja asian, joka ei ole minun vastuullani ollut.
Miehen entinen elämänkumppani ei koskaan osallistunut suvun kokoontumisiin eikä edes arkisemmin kyläillyt anoppilassa.
Minä olen hyppinyt kaikissa kissanristäisissä. Ja mielelläni vieläpä. Ja niin olisin jatkossakin. Näistä olisin jäänyt pois, sillä sain jo viikkoa etukäteen ohjeita anopilta miten lapset laitetaan ja mitä mies laittaa.
Lapset ovat miehen lapsia, ei minun.
En voi kovin paljoa vaikuttaa heidän ulkoiseen habitukseensa.
Nainen pukeutuu miehen asun mukaisesti ja juuri nyt minulla ei olisi ollut vaatetta puvun tai edes suorien housujen rinnalle.
Lempeä nuhdesaarna ei koskenut sitä, että asu ei ole tärkeä juttu, tule sellaisena kuin olet jne. Vaan sitä, että minun on tultava, koska miehen entinen ei koskaan tullut ja kerrankin olisi perhe yhdessä, kun koskaan aiemmin ei ole ollut sukujuhlilla... Hän unohti kuitenkin etten minä ole vastuussa jonkun toisen tekemisistä asioista, menneistä ajoista joissa en ole mukana ollut.... hän unohti kuitenkin että minun lapseni jäi matkasta pois, eikä hän tätä lasta edes vaatinut/ehdottanut/ pyytänyt/toivonut mukaan. perheemme ei siis tullut juhliin kokonaisena. Mikä kokonnpano on minun perhe, mikä miehen, mikä anopin käsitys meidän tai hänen poikansa perheestä - koostuu kaikki eri ihmisitä näköjään!!
Jäin näin miettimään joten en hänelle mitään kommentoinut. Miehelle ihmettelen tätä kuviota.
Hän on sitä mieltä, että jos minä ahdistun sukujuhlista niin, että näen painajaisia, ei sellaisiin kannattane tulla.
No, ei sillä ole enää merkitystä. Minun on tultava, oltava.
Asia on tosiaan monimutkaisempi kuin aluksi luulin. En silti oikein saanut selkoa, kävittekö siellä sukujuhlilla, jo. No, anyway.
Ainakin itselläni olisi reaktio alkuhämmästymisen jälkeen tuollaiseen pukeutumiskonsultointiin ja holhoamiseen ollut suuttumus. Sitten olisi varmaan pieni piru tullut istumaan olkapäälle, ja olisin pukeutunut juuri päinvastoin kuin olisi ollut "suotavaa". Ja lapset taatusti mukaan juhliin. Siellä juhlissa olisin sanonut suureen ääneen, oikein kaikkien kuullen anopille, että "voi, kun nyt ei löytynyt sitä neuvomaasi päällepantavaa, mutta onhan nää vaatteet hyvät, onhan?! Ja otettiin nyt sitten lapsetkin kutsumatta mukaan, että on tosiaan koko perhe mukana täällä sukujuhlilla, onhan se mukavaa vähän poiketa aikasemmasta kaavasta eikä jäädä kotiin näin mukavasta tapahtumasta!"
Aikuisempi vaihtoehto on tietysti keskustelu asianomaisen ihmisen kanssa. Jos kerran hän ottaa vapauden lähestyä sinua opettavaiseen sävyyn neuvoen, tee sama juttu. Puhu hänelle samalla sävyllä,mutta asiaa. Eli että kyllä aikuisena ihmisenä osaat jo tähään ikään pukeutua itsellesi sopivalla katsomallasi tavalla, se riittää.,lapsetkin ovat sitten varmaan tervetulleita?, ja että elät omaa elämääsi parhaiten katsomallasi tavalla, et voi olla korjaamisvastuussa puolisosi exän tekemättä jättämisistä.. Sano kaikki tämä erinomaisen ystävälliseen sävyyn, oikein hymyn kera, eiköhän mene perille.
No on vähän riskaabelia ja kenties naiviakin jaella näin netin kautta "hyvää tarkottavia neuvoja", kunnolla tilannetta tuntematta ja ventovieraalle ihmiselle. Mutta tällaisia ajatuksia tämä asia minussa herätti. Jos sait jonkun pienen avunhippusen, niin oikein hyvä. Kaikkea hyvää jatkoa sinulle ja voimia ja viisautta!
Heh.
Huvittava ajatus, tuo kuvaamasi visio. Hekottelin itsekseni.
Mutta ei kuitenkaan. Ei.
Olisi siinä voinut tunnelma olla melkoisen hämmentynyt ja välitkin viilentyä ihan kunnolla.. kaikkiin uusiin sukulaisiini.
Menin niihin juhliin ja kivaahan siellä oli, kuten sukujuhlissa aina.
Nyt jälkeenpäin olen tehnyt yhteenvetoa ja analyysiä ja ilmeisesti tilanne kokonaisuutena jännitti anoppia vielä enemmän (kuin minua) ja hän latasi siihen enemmän kuin mitä todellisuudessa olisi ollut tarpeenkaan. Ja siksi nämä neuvot ja ohjeet. Tapasinhan nyt ensimmäistä kertaa sellaisia ihmisiä suvusta joita en ollut aiemmin tavannut (itse ajattelin että ennätän heidät tavata vielä moneen kertaan).
Hän on myös ilmeisesti oivaltanut että taisi puuttua asioihin jotka ei hänelle kuulu tai ainakin liian jyrkästi kommentoinut... Hän on nyt hieman tasoitellut ja tullut vastaan, on lähetellyt terveisiä minulle miehen kautta - mitä ei todellakaan ole aiemmin tehnyt!! ja mikä jo sinällään kuulostaa hassulta!
Olen miehelle kiukutellut asiasta, vetänyt riitaakin aiheesta sinun sukusi. Mies on kiukustunut äidilleen. Mutta kaikki täällä kotiseinien sisäpuolella. Parempi antaa höyryjen laskeutua eikä hakata päätään kiveen, tulee vaan pahaa jälkeä ja satuttaa itseäänkin, jälkien korjaaminen vie aikaa vuosia tai ei onnistu ollenkaan.
Uusperhekuviot ovat hankalia, sinun minun ja meidän lapset tuovat näköjään muassaan enemmänkin yllätyksellisiä kuvioita ja tilanteita....
Mutta sulle kiitti että jaksoit lukea ja kommentoida, se tuntui hyvältä. Että joku jaksaa välittää vaikka näin netin kautta, tuntematonta.. :)