Olemme olleet avioliitossa 15v. , yhdessä noin 20v. Lapsia on kolme. Tyytymättömyyteni on vähitellen kasvanut ja kasvanut, kunnes nyt on tullut tunne, että nyt tai ei koskaan, olisi uskallettava, jollen halua olla kärttyinen vanha akka joidenkin vuosien kuluttua. Mies on kunnollinen, töissä alituisesti. Emme osaa puhua asioista saati riidellä. Tuntuu, että olen elänyt ikäänkuin itseni ulkopuolella, muiden tarpeita tyydyttäen. Nyt sain työpaikan naapuripaikkakunnalta, olen myös ruvennut jatkamaan opintojani. Olen saanut uutta elämäniloa ja haluaisin myös pois tästä epätyydyttävästä parisuhteesta. Tunnen, että nyt minulla on uskallusta ja rohkeutta, kuulostella omaa itseäni ja tajusin, että tunteet miestäni kohtaan ovat toverilliset, mutta epäilen niiden muuttuvan huonompaan suuntaan, jos en tee jotain ratkaisua. Mies on nyt kyllä havahtunut, hoitaa jopa lapsia ja kotia. Tilasimme myös ajan parisuhdeneuvojalta, koska ajattelin sen helpottavan mieheni kohdalla asian hyväksymistä. Varmaan ulkopuolisten mielestä olen tullut hulluksi. Onko teillä kenelläkään vastaavia kokemuksia? Onko tämä "vain " ohimenevää 40-kriisiä? Tunnen niin vahvasti olevani oikealla tiellä, mutta silti epäröin.
olenko oikealla tiellä
pian 40v.
436030
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 43
Vanhimmat
Kovin tutunoloista tekstiä,siinä mielessä että olen pohtinut aivan samoja juttuja.Tässä on 10 vuotta "leikitty" kotista. Ja se jatkuu,jos minä jaksan jatkaa. Jostakin täytyisi saada uusia tuulia ja motivaatiota jatkaa. Sinulla on onneksi työ, opiskelu, ja lapset jotka auttaa jaksamista.
Itselläni oli nelikymppisenä uusitumis pakko suorastaan. Lähdin opiskelemaan 1,5 vuotta vierähti siinä,ja kaikkea piti kokeilla,matkustella mennä sinne ja tänne,kokeilla rajojaan ,eikä ole tarvinnut katua mitään. Nyt on sitten se mietiskelyn paikka,miksi jatkaa tälläistä "paikallaan oloa" . En ole oma itseni,mutta en uskalla tehdä radikaaliakaan ratkaisua,nuorempana en olisi juurikaan miettinyt ratkaisujani. Mutta silti jaksan iloisena mennä eteenpäin ,toivo paremmasta tähtäimenä.
Olenko oikealla tiellä? siihen on vaikea vastata,sillä päätökset on tehtävä itse, sydäntään kuunnellen.
Elämähän on kokoajan uudistumista ja moni asia tuossa nelikymppisenä alkaa tuntua jo vanhan kertaamiselta. Moni ajattelee, että uusi suhde piristää, mutta mielestäni sekin on ripustautumista taas toiseen ihmiseen ja ei se sitten pitemmänpäälle sen kummemmaksi muutu.
Ero ja lasten huottajuus ja kaikki sun muut asiat siihen vielä päälle, niin onhan siinä jo säpinää, joskaaan ei niin kivaakaan.
Paras olis jos saisit ukkos jotenkin heräämään ja avautumaan itsekkin, luulempa että hänkin ajattelee sisimmässään kaikenlaista, mutta ei rohkene ottaa puheeksi, jos muutenkin on harvasanainen ja opetettu, ettei mies vikise ja turhia valittele asioistaan. Työhön pakeneminen on aikas yleistä meille miehille.
Meillä mielestäni homma on sujunut aika mukavasti mielestäni, vaikka on ollut kriisiäkin, ja siitä pahimmasta laidasta, jos voi näin sanoa.
Puhuminen on vaan niin ihme konsti että se autaa, vaan kunhan osaamme sitä käyttää vaan.
Onneksi ei sairautta tai sellaista ole ollut, vaikka sellaisetkin joskus sysäävät asioita oikeisiin uomiin ja elämänmaku löytyy, vasta näin kovalla kädellä.
tuntuu tosi vaikealta antaa taas periksi ja suostua jatkamaan miehen kanssa, koska tuntuu että rakkaus on ollut poissa väliltämme niin pitkän aikaa. Toivon miehelleni pelkkää hyvää, uuden onnen löytämistä jonkun muun kanssa. Uskoisin, että lapset voimme hoitaa edelleen pitkälti yhdessä, vaikka muuttaisinki naapuripaikkakunnalle. Yksi iso asia tässä on sekin, että olen ahdistunut tällä pienellä paikkakunnalla, en ole koskaan kunnolla kotiutunut tänne. Haluan muuttaa, mieheni ei voisi sitä koskaan kuvitellakaan. Olisikohan hyvä ottaa etäisyyttä olla jonkun aikaa kumpikin tahoillamme ja katsoa miltä se tuntuu? Nyt elämäni on turvallista, mutta sisällyksetöntä parisuhteen osalta, muuten menee hyvin, lapset, työ ja opiskelu antavat kummasti puhtia, samoin liikuntaharrastus. Kieltämättä haluaisin vielä kokea joskus rakkaudenkin, mutta sitä en nyt tällä hetkellä hae.
Olen suuren työnantajan palveluksessa. Työtövereistani n.70% on eronnut ja suurin osa juuri sinun ikäsi vaiheilla. Voisin sanoa että juuri naiset hakevat sitä eroa ja samoista syistä kuin sinä. Joillakin toki suhteen paljastuminen. En kirjoita syistä ja seurauksista enempää. Sen sijaan ajasta n. 2-5 vuotta eron jälkeen miesten elämää. Suurimmalla osalla heistä on elämä muuttunut paremmaksi. Alussa valtavaa tuskaa ja yksinäisyyttä. Tätä kestää yleensä n.1-2 vuotta. Tänä aikana suurin osa näiden miesten entisistä vaimoista on pyytänyt miestään takaisin. Muutama on kokeillut huonolla menestyksellä. Miehet (siis nämä työkaverini n. 35 kappaletta) alkavat seurustella usein eronneitten naisten kanssa ja huomaavat pian että naiset yrittävät kouluttaa heistä mieleistään unelmamiestä. Ei onnistu ja suhteet ovat lyhyitä. Lopulta mies ei tarvitse muita kuin lyhyitä suhteita ja oppii hyväksymään tilanteen. Useimmat eivät ole muuttaneet elämäntapojaan paljoakaan muutoin kuin sen seuranhaun suhteen. Joidenkin mielestä ero on ollut kuin repun pudottamista harteilta. Ainainen toisten tarpeiden tyydyttäminen ja taloudelliset huolet ovat loppuneet. Siis ei ole enään suorituspaineita. Voi olla oma itsensä eikä tarvitse olla siellä töissäkään koko aikaa. Lapsista tulee aikuisia ja isän kanssa välit ovat useimmilla todella hyvässä kunnossa. Joidenkin miesten entiset vaimot ovat onnistuneet pidemmissä suhteissa, mutta useimmat eivät. Eli heistäkin on tullut yksineläjiä. Voisi kuitenkin väittää ettei sitä kaivattua sisältöä elämään muuten ole tullut. Itse voisin ajatella ettei 40 vuotias enään taivu opettelemaan toisen ihmisen mieleiksi ja on helpompi kaikin puolin elää yksin. Uskalluspuolesta sen verran, etten ymmärrä mitä uskallusta eroon tarvitaan? Ero on helppoa, mutta jälkien korjaaminen vikatapauksessa mahdotonta.
tuli mieleen, että miksette voisi kokeilla eri paikkakunnilla asumista ja siinä samalla jonkinlaista "seurustelua" keskenänne. Minulla ja ex-miehelläni on nykyisin, 2 vuotta erosta, paljon paremmat välit kuin kymmeneen vuoteen. Tuntuu mukavalta kun hänkin juttelee, kyselee kuulumisia, välillä käymme yhdessä kaupassa tms. Hän kohtelee minua taas kuin ihmistä. Olin niin pitkään pelkkä huonekalu jolle urahdettiin pari sanaa sillointällöin, vaikka mies saattoi viettää koko illan puhlimessa kavereidensa kanssa jutellen. Yhteen en enää muuttaisi, sillä epäilen että se on tekijä joka saa miehen kokemaan minut huonekaluksi, mutta jonkinlaisen seurustelun mahdollisuus mielestäni saattaisi olla olemassa. Toisaalta, on kai maailma täynnä muitakin ihmisiä...Tämän eksän kanssa ainoita ongelmakohtia oli tämä, etten minä ollut hänelle enää henkilö.
Olen vasta 34, mutta silti olen hiukan samassa tilanteessa kuin edellinen kirjoittaja. Avioliittoa takana yli 8 vuotta ja yhteiseloa yli kymmenen vuotta. Kaikki on päällisin puolin erittäin hyvin; kommunikaatio pelaa, olemme mieheni kanssa hyvät ystävät, raha-asiat kunnossa, paljon mahdollisuuksia ja yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Ainoastaan seksin alueella on vuosikausia ollut "tylsää" ja vaisua minun puoleltani. Ajattelin etten ole kovin seksuaalinen ihminen ja ettei seksi ole niin tärkeää, että kaikissa pitkissä suhteissa käy näin. Mieheni kyllä haluaa minua kovasti, mikä vielä lisää ristiriitaa eli korostaa minun haluttomuuttani. Minusta on ihana käpertyä mieheni kainaloon, halailla, saada ja antaa hellyyttä ja läheisyyttä, mutta eroottisesti tunteeni miestäni kohtaan tuntuvat kuolleen lähes kokonaan. Nyt kun minulla on ollut "suhde" toisen kanssa huomaan että olen hyvin intohimoinen ja seksuaalinen ihminen. En ymmärrä mikä mättää. Kaikki on periaatteessa hyvin, lähes täydellistä, sillä parempaa miestä tuskin löydän koskaan. Silti rimpuilen ahdistuksissani kuin olisin häkissä. Halajan vapautta, ilmaa, tilaa, herkkyyttä, läsnäoloa, intohimoa, jännitystä ja seikkailua elämääni. Onko tämä vain omaan elämään liittyvä kriisi vai oikeasti myös parisuhdekriisi, sillä tunnen rakastavani miestäni, mutta enemmän sellaisena ystävämiehenä, en eroottisesti kiihottavana kumppanina. Ehkä minun on hyväksyttävä että pitkässä suhteessa näin käy aina. Kertokaa muutkin kokemuksianne.
Oli niin tai näin ei ole koskaan helppoa luopua mistään ja jos suhde on periaatteessa hyvin ja kuitenkin ahdistaa, on vielä vaikeampi tehdä ratkaisuja. Tsemppiä vaan kaikille samantyyppisten asioiden kanssa painiskeleville.
oli kirjoituksesi, olin 18 v avioliitossa ennenkuin älysin lähteä ja toisen miehen kautta
löysin itseni ja oman seksuaalisuuteni. Mieheni
on edelleen paraskaverini, mutta seksimme ei
koskaan ollut parasta. Ehkä se on niin, että nämä
kaksi asiaa eivät voi olla samassa paketissa?
Kyllähän se seksi on varmasti lyhyessä suhteessa villiä ja riehakasta. Entä pitemmän päälle. Suhde ei kuitenkaan elä pelkästä seksistä. Muutenkin särähtää tämä keskustelu korvaan. Miksei toiselle osapuolelle anneta mahdollisuutta muuttua? Eikö se parisuhde ole sitä, että kaksi ihmistä elää yhdessä, mutta kummallakin on myös oma elämä? Ja sen itsenäisyyden kautta löytyy halu olla yhdessä?
Jos nainen on "uhrannut" oman elämänsä muille. (Hoitanut kodin ja lapset nurisematta). Niin mistä mies voi tietää, ettei asiat ole kunnossa. Ja jos kaikki on olleet tähän asti tyytyväisiä tilanteeseen, muttei enää, niin eikö asioita voida silloin yhdessä muuttaa?
Erosin miehestäni muutama vuosi sitten 25 avioliittovuoden jälkeen. Sinnittelin liitossa vuosikausia, kunnes repesi. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt erota aikaisemmin.
Usein saa sen kuvan että naiset ovat vihanneet entistä miestään. Onko näin? Miksi sinä sinnittelit vuosia jos ei ollut hyvä olla. Eipä miehenä oikein ymmärrä. Jos mies on ilkeä tai pahoinpitelee on ero selvä. Usein kuitenkin myös nainen osaa avata sen sanallisen arkun osuvasti, eikä tiedä onko ensin muna vai kana.
Tein kuten uskoin oikeaksi, ja olin naimisissa niin kauan, että sain lapset aikuisiksi. Avioliitto oli vaikea monin tavoin. Helpotus on ollut suuri, kun ei enää tarvitse hiiviskellä omassa kodissaan vaan saa olla vapaasti, nauraa mille haluaa eikä tarvitse jännittää miehen reaktioita.
Jopas kuulosti tutulta,aivan kuin omaa elämääni olis lukenut.Juuri tuollaista se oli ja sitä kesti kaksikymmentä vuotta.
Kauan tein päätöstäni ennenkuin uskaltauduin lähtemään,elämä ei ollut vuosiin antanut yhtään mitään.Yhdessä ja erikseen mentiin eteenpäin,työ täytti molempien elämän.Lapset kasvoi,koti tuntui tyhjältä.
Asia tuli miehelle täytenä yllätyksenä vaikka asiasta yritin hänen kanssaan keskustella.Hänen mielestään meillä ei ollut koskaan ollut mitään ongelmia.Siinä vaiheessa kun tavarat oli pakattu ja lähdin,mies olisi ollut valmis keskustelemaan asioista....silloin se oli jo myöhäistä.
Lähtöpäätös oli vaikea tehdä mutta se on ollut elämäni tärkein päätös.Ja voin sanoa sinulle että elän elämäni onnellisinta aikaa ja olen tosi onnellinen omaan elämääni.Tämä on juuri sitä mitä lähdin hakemaan.
Vaikeita asioita,suku painaa päälle...miksi miksi?
Elä kerrankin itsellesi,tee omia tärkeitä päätöksiä.Jos tuntuu että elämästä ei yhdessä tuu mitään,silloin voi olla molempien etu että laitetaan kantapäät erisuuntiin :)))
Lähtökohtasi oli aika sama kuin itselläni. Itse lähdin, exäni pohti kuitenkin miksi oikein erosimme. Samaa mietin itsekin joskus. Asioista puhuminen toisen kanssa seuraavassa suhteessavoi onnistua tai sitten ei. Erossa haet haaveittesi toteutumista, omaa itseäsi mutta samat asiat voit löytää kyllä nykyisessä suhteessakin. Elämäntilanne usein muuttaa suhtautumista aviopuolisoon. Itseasiassa miksi teidän pitäisi nyt erota kun lapset alkavat olla isoja ja teillä olisi aikaa toisillenne , harrastuksille, matkailuun ym?
Ero vie oman aikansa ja elämä itsessään, jos siihen kuuluu tyytyväisyyttä ja joskus onneakin niin se on varmaankin aika samanlaista oli se kumppani kuka tahansa. Kun nyt tunnet miehesi, tiedät hyvät puolet ja ENNEKAIKKEA ne huonot, joten tiedät mitä saat ja olet sen kanssa jollainlailla jo oppinut elämään.
Oikeita vastauksia ei ole, oma tiensä pitää itse hakea ja koska ihminen on sopeutuva niin oikeaa tai väärää tietä ei ole, vain elämää ihmisten kanssa.
Ihanaa huomata että en todellakaan ole yksin näiden ajatusten kanssa, kohtalotovereita löytyy. Voi olla, että teki niin tai näin aina löytyy hyvää ja huonoa. Jos en nyt uskalla ja tee eroa, kadunko kun en uskaltanut kuunnella itseäni, katkeroidunko... Toisaalta löydänkö itseäni vaikka eroaisin, tuleeko lapsille traumoja jos ero tulee, vihaavatko miehen sukulaiset minua jne. Pohdittavaa riittää ja varmuus ja epävarmuus vaihtelevat. Rakastanko miestäni: en, vaikka pidän häntä hyvänä tyyppinä, hyvänä isänä, luotettavana ystävänä. Riittääkö se? Yksi lapsista on alle kouluikäinen, toiset yläasteella, välit heihin hyvät ja avoimet. Vain vanhimmalle lapselleni olen vihjannut asiasta. Olen todella ahdistunut, kun tuntuu, että tämä asia ei anna rauhaa.
Olen tullut siihen tulokseen, että omalla kohdallani kysymys on ennen muuta henkilökohtaisesta kasvukriisistä, joka tietysti näkyy kaikessa, ehkä eniten parisuhteessa. Ainoa tapa selvittää omat kriisit, tietää mitä todella elämältä, parisuhteelta ja itseltään haluaa, on ottaa aikaa ja tilaa itselleen. Se ei onnistu tiiviissä suhteessa kehenkään. Minun mielestäni jokaiseen avioliittoon pitäisi kuulua noin. kymmenen vuoden välein pakollinen "välivuosi", irtiottoaika, joka voi olla muutamasta viikosta kuukausiin. Silloin molemmat osapuolet voisivat luvalla elää hetken omaa elämäänsä, kokeilla omia siipiään, itsenäistyä ja kasvaa, jos oma kasvu on jäänyt parisuhteen ja perheen pyörityksen jalkoihin. Kuitenkin olisi sopimus että palataan takaisin sovitun irtiottojan jälkeen.
On luonnotonta kuvitella että ihmiset ovat vuositolkulla yhdessä ilman kriisin kriisiä. Elämä on jatkuvaa kasvua ja muutosta. Joka päivä tavallaan kuolemme ja synnymme uudelleen. Miksi siis parisuhde pysyisi aina samanlaisena. Aivan yhtä hyvin siinä on otettava hengähdystaukoja kuten jotkut ottavat sapattivapaata töistä. Lapsetkin alkavat istaantua murrosiässä vanhemmistaan. On lähes epäinhimillistä tai epäeläimellistä että uraudumme ja takerrumme yhteen ihmiseen siten kuin nyt avioliitoissa usein teemme. Se on äärimmäisen rigidi systeemi, eikä toimi. Olemme mieheni kanssa ajatelleet vakavasti tällaista ns. "mongolialaisen välivuoden" ,mahdollisuutta, ja jo pelkkä ajatus on antanut lisää tilaa, vapautta, ilmaa hengittää.
Siis kannustan ottamaan ainakin muutaman viikon irtioton, jolloin ehkä pääsee vähän paremmin jyvälle siitä mitä haluaa. Mistä todella kiikastaa? Oman voiman, oman keskustan löytäminen on tärkeintä, sillä toisen ihmisen avulla tai kautta ei omia kriisejä voi ratkaista, siis uusi suhde ei perimmäiseen ongelmaan yleensä auta mitään.
Juuri noita asioita sitä pohtii,miettii ja puntaroi.Eikä tule sen valmiimmaksi,aina vaan vaikeammaksi menee.
Mutta teetpä niin tai näin aina joku kärsii.Jos lähdet tulet huomaamaan että suku näyttää kärsivän eniten,on kuin olisit jättänyt miehesi suvun et vain miestäsi...niin säälittävää se kuule valiettavasti on.
Kuuntele itseäsi,omaa sydäntäsi ja teeppä kerrankin elämässä niinkuin itse haluat.Elä kysele täältä keltään neuvoja,vastaukset on niin erilaisia.Puolet kehottaa jäämään ja puolet kehottaa lähtemään.Ja yleensä me lähtemään kehoittajat olemme niitä onnellisia jotka uskalsimme ottaa tärkeän askeleen asiassa ja tehdä päätöksen. Ja taas ne jotka sanoo että elä lähde on osaksi niitä jotka haluais lähteä muttei uskalla,osa taas niitä "onnellisesti" naimisissa olevia :)
Teeppä niin tai näin,koskaan et tee oikein...eli kuuntele sydäntäs ja ole varma teetpä sitten minkäkin päätöksen,koskapa eestaas huopaaminen se kauheinta on!
Anna palaa, jätä se mies- ja muiden ohjeiden joukossa tässä oli mielestäni oikeasti harkittu vastaus. Kannattaa syventyä siihen on sitten parisuhteessa, eroamassa tai jo eronnut.
Olen 37 v nainen. Löysin pikkujoulujuhlareissusta "maailman ihanimman miehen" ja päätin yksinkertaisesti jättää entisen mieheni 11 vuoden yhdessäolon jälkeen. Syytä en kertonut. Ero laitettiin vireille minun toivomuksestani puoli vuotta sitten. Nyt ensihuuma on uudessa suhteessa laantunut ja huomaan entisessä miehessäni paljon hyvää. Matkustelimme ympäri maailmaa, lapsia meillä ei ollut, vain toisemme. Teimme kaikkea mitä hyvät kaverukset tekevät. Emme riidelleet, elämä vain tuntui jotenkin liian tasaiselta.
Nyt kadun! Ja paljon. Jätin hyvän miehen! Olemme pitäneet yhteyttä koko ajan ja olemme edelleen ystäviä. Mielessäni pyörii taukoamatta ajatus paluusta entiseen ja aion vielä kysyä entiseltä mieheltäni onko meillä hänestä siihen mahdollisuuksia. Asia pyörii mielessäni koko ajan! Jos vastaus on ei, niin siitä on sitten pakko jatkaa eteenpäin.
Jos elämäsi ei ole aivan kamalaa, niin älä kuvittele löytäväsi parempaa, saatat pettyä pahasti. Jos tuntuu siltä, että yksin olisi parempi, niin sitten olet oikealla tiellä. Sinä päätät!
tässä elämässä tulee ottaa huomioon monta asiaa.
Kuitenkin jokainen joutuu huolehtimaan itsestään, kukaan ei tee sitä sinun puolestasi. Ota huomioon vain itsesi ja tunteesi. Toisella sijalla on lapsesi.Ja ne miehen sukulaiset saat tyystin unohtaa, et ole niiden kanssa naimisissa. Jokaisella asialla on tietty uutis arvo ja sitä höösätään ja kauhistellaan vähän aikaa.
ai,toisella sijalla lapset?????????????haloo!
mitä lapset tekee äidillä jossei äiti ole onnellinen? Äitihän elättää, turvaa,auttaa, kasvattaa jne...mitä siis tekee lapset muumio äidillä???? Vanhemmuus ei muutu eron jälkeen, olet aina äiti tai isä!!
Maksaja on taas pieni ihminen.
Älkää horatsut tehkö lapsia tähän maailmaan, vaan keskittykää siihen tavaran luukkuttamiseen.
Olipa tutun tuntuista tekstiä.Voisi olla minun kirjoittamaa.Muista ,että meillä on vain yksi elämä.Kaikki mahdollisuudet ovat olemassa.Pitää vain tarttua niihin.Mieti mitä haluat elämälläsi tehdä.Haluatko sitoutua johonkin asiaan lopullisesti vai oletko ikuinen tutkija, elämän ihmeiden haalija.Tietenkin kaikkea voi kokea yhdessäkin, mutta se taas riippuu siitä mitä se toinenkin haluaa...Ei ole vain yhtä ratkaisua, niin moni asia riippuu monesta asiasta.Itse lähdin, ja olen tyytyväinen.Kaikki loksahtaa kuitenkin lopulta paikalleen.Pitää vain luottaa siihen.Uskalla elää.Niin minäkin tein.
haluan myös uskoa siihen, että asioilla on taipumus järjestyä, haluan luottaa siihen, mutta toisaalta järjestyvätkö asiat ilman, että itse teen mitään? Odotanko vielä... mies haluaa vielä yrittää, sanoo rakastavansa ja muuttuvansa... mutta kun omat tunteeni ovat niin jäässä, että jo se ärsyttää, kun toinen yrittää olla yli-huolehtivainen ja huomaavainen, mikä ei ole hänelle luonteenomaista ja tuntuu, että olemme toistemme tiellä jatkuvasti. Paha olo vallitsee edelleen, mutta olenko velkaa toiselle sen, että yritän vielä löytää lämpimiä tunteita häntä kohtaan? Täytyy varmaan sinnitellä niin pitkään, että tulee se viimeinenkin pisara ja täysi varmuus seistä ratkaisun takana.
voittehan varata ajan perheasian neuvottelukeskukseen ja toisen ihmisen kautta purkaa kriisiänne, saada sanoa omat näkemykset ja kuunnella mitä se toinen oikeasti tarkoitti sanoillaan ja teoillaan. Suositeltavaa vaikka sitten eroaisittekin. Eniten mitä ihmiset katuvat erotessa on kuitenkin selvittämättömät asiat, ne pitää jossain vaiheessa purkaa palasiksi jotta pääsee eteenpäin.
Et ole velkaa mitä tunnet, olet velkaa että asiat puhutaan läpi. Tunteet ovat eri asia, ne tulevat tai ei. Nyt vaikka ero tuntuu asialta johon on kiire niin oikeasti teillä on nyt loppuelämänne tärkein hetki. Erossa joudatte olemaan toisistanne myöhemminkin.
Itse tein niin,että otin ensin etäisyyttä.Muutin pois lasteni kanssa.Mietin vuoden ja kuulostelin mitä tapahtuu.Mitään sen kummempaa ei tapahtunut.Se sama jatkui kuin ennenkin,vakuutteluista huolimatta.Eihän erota tarvitse vaikka etäisyyttä asioihin ottaisikin.Mutta silloin konkreettisesti tiedät mihin olet menossa.En välittänyt muista ja muiden sanomisista,tein niinkuin tein.Ja nyt elän tässä.Pikkuhiljaa hyvä tulee.
Oudolta kuulostaa miehenä. Itse olen 42 ja olen hieman tutustunut näihin itsensä kehittäjänaisiin. Joillakin on mies ollut väkivaltainen tai muuten sellainen että ero on ollut välttämätön. Uskon kuitenkin että näistä naisista suurin osa on ollut kyvyttömiä rakastamaan ja eivät ikinä ole miestään rakastaneet. Yleensä näitä naisia sietää juuri ja juuri sen viikonlopun kun lapset ovat isällä. Lapset kärsivät erosta eniten. Jos ikääsi lisää 10v. olet 50 jne. Ei tämän ikäinen nainen kolmen lapsen kanssa ole yhdenkään miehen tavoitelistan kärjessä. Eli jos et ole ajatellut olla yksinäinen loppuelämääsi harkitse vielä.
Eli olet sitä mieltä että nelikymppiset naiset ovat itse syypäitä eroon?Mielestäni olet väärässä.Kyllä tähän tanssiin kaksi tarvitaan,eikä näitä asioita voi yleistää.Tavallista on että lapset jäävät äidille koska se on lapselle paras.Jos naisella on 3 lasta,työ,kotityöt,lasten harrastukset jne..on siinä niin paljon työtä ettei monikaan mies edes selviäisi niistä.Siksi miehet sitten alkavat tämän alituisen ruikutuksen koska heiltä tämänlainen arki ei sujuisi.Sitäpaitsi kaikki miehet eivät hae "lasta" naisseurakseen,he hakevat ikäistään.
Kerroin vain empiiristä tietoa. Esitit väitteitä joita ei ole todistettu missään. Siis luulet vain. Jos on kiertänyt esim. 80 tällaista itsensäkehittäjänaista voinee jo asiasta jotain lausua. Pahimpia tai pitäisikö sanoa säälittävimpiä tapauksia ovat naiset jotka koittavat ventovierasta miestä saada entisen miehensä tilalle korvikeisäksi. Kyllä kai jokainen eronnut nainen on käynyt tyrkyttämässä itseään tanssipaikoissa jos on seuraa halunnut. Nämä naiset voisivatkin kertoa kokemuksistaan. Syyttely ei kuulu sivistyneen ihmisen tapoihin. Sivistynyt ihminen kantaa vastuun lapsistaan myös näissä uusissa suhteissa. Ei uusi mies useinkaan halua sotkeutua juuri siihen josta kirjoitit. Naiset voivat itse tykönään miettiä miksi mies heidän seuraansa hakeutuu.
No sepä hauskaa että koet olevasi "täydellinen".Olen joko poikkeustapaus tai sitten kirjoitamme eri asiasta.Itse en kierrä ravinteleita seuraa hakemassa,enkä hae uutta isää lapsilleni.Heillä on vain yksi isä vaikkei asu meillä.Eri asia on jos löydän ystävän,jota jokainen tarvitsee.Ystävän löytäminen on vaikeaa.
Kiinnitin huomiota että olet kiertänyt jopa 80 naista.Siis tavannut?Aikamoinen repertuaari.En siltikään usko väitteisiisi,ehkäpä olet tavannut nämä naiset siellä missä ei muita näe kuin "tyrkyttäjäkehittäjänaisia".
Itsensäkehittäjänainen (35v.), suoraan lääkärikeskuksesta. Ei poikkeusta. Täysin toivoton tapaus. En usko minäkään - enään.
Oletpa sinnikäs!Mielenkiintoista tämä sinun "seurantasi".Olitko taas kierroksella ja törmäsit "tyrkyttäjäitsensäkehittäjänaiseen"?Eikö todellakaan muuta löytynyt?(jos saan olla utelias).Oletko miettynyt itseäsi,jospa viestität sellaista että olet heistä kiinnostava kohde.Jokin sinussa täytyy olla.Ei ravintolat voi olla täynnä pelkki kehittäjänaisia.Tai sitten olet käsittänyt naiset väärin.
Vastauksia kaikkiin kysymyksiisi. Sen kuitenkin tiedän kuinka naiset käyttäytyvät. En halua asettua asumaan yhteen, en vakituista vartiota, velvollisuuksia (esim. toisen lasten suhteen), en kertoa menemisiäni tai työpaikkaani jne. jne. Tämä kuulustelu alkaa heti, samoin kuin ruikutus entisestä miehestä. Ei kiinnosta. Siis nämä naiset voivat kehittää itseään aivan rauhassa. Se vain ei tunnu enään kiinnostavan kun saa uuden miehen. Etpä sinäkään sinnikkyydessä paljon hopealle jää.
Ymmärrän.En minäkään.Nyt vasta tajusin ettähaet ihan vain naiskaveria,ehkä välillä vähän enemmän.Ilman velvotteita ja sitoutumisia.Mutta kyllä nainen haluaa tietää millaisen miehen kanssa liikkuu ja oleilee vaikka ihan vain seuralainen-ystävä olisikin.sinun kohdalle on osunut vain väärät henkilöt.Olen varma että joku kerta oikeanlainen ilmestyy.Koskaan et tiedä.
on löytynyt? Mailia?
EHDOTTOMASTI.omaa sisintään pitää kuunnella,se on vain eri asia toteuttaako sen,jase taasen riippuu sielun rohkeudesta eli ei ole joka tytön ulottuvilla,valitettavasti
...rakkaat naiset sen että luen tässä todennäköisesti tulevaisuuttani teidän kirjoituksista. Mutta en ymmärrä miksi sen aina pitää mennä näin. Näen vaimossani samoja piirteitä kuin te täällä olette kertoneet. On välillä ahdistunut ja kaipaa *jotain*. Ollaan oltu yhdessä 7 vuotta ja osa siitä aviossa, meillä on kaksi lasta. Kun ongelmia on ollut olen yrittänyt keskustella mutta vaimo ei halua keskustella (tai ei osaa...?). Olen yrittänyt todella monta kertaa... mutta aina se vaan kääntyy riidaksi ja syyttelyksi. Silti kuitenkin rakastamme toisiamme, ainakin vielä. Olemme käyneet lähellä eroakin pari kertaa, mutta toistaiseksi ollaan pysytty yhdessä.
Kertokaapa nyt naiset minulle mitä teidän elämällenne pitäisi tapahtua että voisitte olla onnellisia parisuhteessanne? Johan sen järki kertoo että ensihuuman jälkeen elämä tasaantuu. Ja se että ei *tapahdu* mitään jännää ja että *elämä on liian tasaista* ja kaikki nämä kommentit voisi odottaa kuulevansa lasten tai teinien suusta mutta ei aikuisten naisten suusta. Meillä miehilläkin on usein vaikeaa olla kotona kun toinen ottaa päähän jostain syystä tai kun joku asia ei vaan yksinkertaisesti koskaan korjaannu. Mykkäkoulua pidetään kun ei haluta *taas riidellä* mutta jotain on hampaan kolossa. Toisen ihmisen kanssa eläminen on aina sellaista. Ruoho naapurin pihalla näyttää aina vihreämmältä kun sitä katsoo omalta pihalta, mutta muutapas siihen naapuritaloon asumaan niin pikkuhiljaa se ruoho alkaa näyttämään juuri yhtä värittömältä kuin se oma entinenkin ruoho.
Kertokaa minulle arvon rouvat, mistä te saatte tuon jumalallisen oikeuden jossain vaiheessa elämäänne AJATELLA VAIN ITSEÄNNE. Kyllä te elämän kaikilla muillakin osa-alueilla joudutte ajattelemaan toisia ihmisiä. Töissä joudutte ottamaan huomioon työkaverit, harrastuksissa joudutte ottamaan huomioon siellä olevat ihmiset... jne. Miksi teidän on niin vaikea elää yhdessä sen miehen kanssa jonka kanssa teillä on yhteinen menneisyys ja jopa lapsia ja TASAINEN HYVÄ ELÄMÄ? Miksi se on niin vaikeaa? Seikkailu, jännitys, vapautuminen, yksilöllisyys, seksuaalisuus... Onko pakko jättää kaikki entinen (ja hyvä) taakse että voi kokea nuo tai jotain noista. Kertokaa minulle miksi te aina UHRAUDUTTE 15 vuotta ja sitten tulette yhtäkkiä tai pikkuhiljaa siihen tulokseen että nyt pitää jättää kaikki ja lähteä. Ettekö te osaa nostaa kissaa pöydälle ja siivota sitä omaa pesäänne? Pakottakaa miehenne puhumaan! Tehkää jotain mikä saa itsetuntonne nousemaan ja mikä tuntuu teistä hyvältä. ÄLKÄÄ ENÄÄ UHRAUTUKO mutta älkää silti jättäkö kaikkea taaksenne! Kaikki se mitä te koette elämässänne lähtee teistä itsestänne. Itse te teette elämänne myöskin parisuhteessa ollessanne. Te olette juuri sitä minä itseänne pidätte. Jos pidätte itseänne pitkäaikaisen parisuhteenne marttyyreina, te olette juuri sitä. Jos sen sijaan olette oman elämänne herroja (tai rouvia) niin voitte olla sitä myös parisuhteessa. Ei teidän tarvitse särkeä omaa ja kaikkien muiden elämää ollaksenne itsenäisiä ja kokonaisia ihmisiä.
Kaikkea vanhaa ei tarvitse heittää pois. On paljon hyvää ja korvaamatonta mille ei voi laittaa hintalappua. Yhteinen menneisyys, valokuvat ja ensimmäisenä yhteisenä jouluna lahjaksi saatu taulu... se on elettyä todellista elämää, ei mitään seikkailua. Sitä te ette voi rahalla ostaa. Arvostakaa yhteistä elämäänne. Silloin kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaa niin kaikki ongelmat on korjattavissa puhumalla tai yhdessä tapoja muuttamalla. Silloin kun rakkaus on jo katoamaan päin ja on *vain* turvallisuus, on katsottava omaa elämää ja itseään peiliin ja kysyttävä itseltä: Mitä minä voin tehdä toisin hajottamatta silti kaikkea ja jättämättä kaikkea taakse? Jos ette kertakaikkiaan ole tyytyväisiä elämäänne niin ottakaa miestänne hihasta kiinni ja sanokaa hänelle silmiin katsoen että NYT MEIDÄN PITÄÄ TEHDÄ JOTAIN TÄLLE ELÄMÄLLE ETTÄ VOIMME MOLEMMAT OLLA ONNELLISIA! Käykää vaikka parisuhdeterapiassa ja olkaa avoimia itsellenne ja puolisollenne.
Ainahan kaikkea ei voi korjata. Jos ei todellakaan ole muuta mahdollisuutta kuin erota niin *so be it*, mutta antakaa itsellenne ja puolisollenne ensi kunnollinen mahdollisuus!
Kerronpas teille rakkaat naiset sen että luen tässä todennäköisesti tulevaisuuttani teidän kirjoituksista. Mutta en ymmärrä miksi sen aina pitää mennä näin. Näen vaimossani samoja piirteitä kuin te täällä olette kertoneet. On välillä ahdistunut ja kaipaa *jotain*. Ollaan oltu yhdessä 7 vuotta ja osa siitä aviossa. Kun ongelmia on ollut olen yrittänyt keskustella mutta vaimo ei halua keskustella (tai ei osaa...?). Olen yrittänyt todella monta kertaa... mutta aina se vaan kääntyy riidaksi ja syyttelyksi. Silti kuitenkin rakastamme toisiamme, ainakin vielä. Olemme käyneet lähellä eroakin pari kertaa, mutta toistaiseksi ollaan pysytty yhdessä.
Kertokaapa nyt naiset minulle mitä teidän elämällenne pitäisi tapahtua että voisitte olla onnellisia parisuhteessanne? Johan sen järki kertoo että ensihuuman jälkeen elämä tasaantuu. Ja se että ei *tapahdu* mitään jännää ja että *elämä on liian tasaista* ja kaikki nämä kommentit voisi odottaa kuulevansa lasten tai teinien suusta mutta ei aikuisten naisten suusta. Meillä miehilläkin on usein vaikeaa olla kotona kun toinen ottaa päähän jostain syystä tai kun joku asia ei vaan yksinkertaisesti koskaan korjaannu. Mykkäkoulua pidetään kun ei haluta *taas riidellä* mutta jotain on hampaan kolossa. Toisen ihmisen kanssa eläminen on aina sellaista. Ruoho naapurin pihalla näyttää aina vihreämmältä kun sitä katsoo omalta pihalta, mutta muutapas siihen naapuritaloon asumaan niin pikkuhiljaa se ruoho alkaa näyttämään juuri yhtä värittömältä kuin se oma entinenkin ruoho.
Kertokaa minulle arvon rouvat, mistä te saatte tuon jumalallisen oikeuden jossain vaiheessa elämäänne AJATELLA VAIN ITSEÄNNE. Kyllä te elämän kaikilla muillakin osa-alueilla joudutte ajattelemaan toisia ihmisiä. Töissä joudutte ottamaan huomioon työkaverit, harrastuksissa joudutte ottamaan huomioon siellä olevat ihmiset... jne. Miksi teidän on niin vaikea elää yhdessä sen miehen kanssa jonka kanssa teillä on yhteinen menneisyys ja jopa lapsia ja TASAINEN HYVÄ ELÄMÄ? Miksi se on niin vaikeaa? Seikkailu, jännitys, vapautuminen, yksilöllisyys, seksuaalisuus... Onko pakko jättää kaikki entinen (ja hyvä) taakse että voi kokea nuo tai jotain noista. Kertokaa minulle miksi te aina UHRAUDUTTE 15 vuotta ja sitten tulette yhtäkkiä tai pikkuhiljaa siihen tulokseen että nyt pitää jättää kaikki ja lähteä. Ettekö te osaa nostaa kissaa pöydälle ja siivota sitä omaa pesäänne? Pakottakaa miehenne puhumaan! Tehkää jotain mikä saa itsetuntonne nousemaan ja mikä tuntuu teistä hyvältä. ÄLKÄÄ ENÄÄ UHRAUTUKO mutta älkää silti jättäkö kaikkea taaksenne! Kaikki se mitä te koette elämässänne lähtee teistä itsestänne. Itse te teette elämänne myöskin parisuhteessa ollessanne. Te olette juuri sitä minä itseänne pidätte. Jos pidätte itseänne pitkäaikaisen parisuhteenne marttyyreina, te olette juuri sitä. Jos sen sijaan olette oman elämänne herroja (tai rouvia) niin voitte olla sitä myös parisuhteessa. Ei teidän tarvitse särkeä omaa ja kaikkien muiden elämää ollaksenne itsenäisiä ja kokonaisia ihmisiä.
Kaikkea vanhaa ei tarvitse heittää pois. On paljon hyvää ja korvaamatonta mille ei voi laittaa hintalappua. Yhteinen menneisyys, valokuvat ja ensimmäisenä yhteisenä jouluna lahjaksi saatu taulu... se on elettyä todellista elämää, ei mitään seikkailua. Sitä te ette voi rahalla ostaa. Arvostakaa yhteistä elämäänne. Silloin kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaa niin kaikki ongelmat on korjattavissa puhumalla tai yhdessä tapoja muuttamalla. Silloin kun rakkaus on jo katoamaan päin ja on *vain* turvallisuus, on katsottava omaa elämää ja itseään peiliin ja kysyttävä itseltä: Mitä minä voin tehdä toisin hajottamatta silti kaikkea ja jättämättä kaikkea taakse? Jos ette kertakaikkiaan ole tyytyväisiä elämäänne niin ottakaa miestänne hihasta kiinni ja sanokaa hänelle silmiin katsoen että NYT MEIDÄN PITÄÄ TEHDÄ JOTAIN TÄLLE ELÄMÄLLE ETTÄ VOIMME MOLEMMAT OLLA ONNELLISIA! Käykää vaikka parisuhdeterapiassa ja olkaa avoimia itsellenne ja puolisollenne.
Ainahan kaikkea ei voi korjata. Jos ei todellakaan ole muuta mahdollisuutta kuin erota niin *so be it*, mutta antakaa itsellenne ja puolisollenne ensi kunnollinen mahdollisuus!
Hei, haluan vain sanoa, että hyvin kirjoitettu ja pohdittu.
kirjoitit hyvin ja vakuuttavasti, tunnut mieheltä, joka todella osaa ja haluaa keskustella. Yritän tehdä juuri sitä mitä kehoitat, eli katsoa itseäni peiliin, yritän selvittää sitä mitä minä haluan ja mitä mieheni haluaa. En kuitenkaan halua jälleen uhrautua. Yhdessä eletty elämä on tärkeää, enkä olisi tämä ihminen, jollei miestäni olisi ollut. Olin täysin "kakara", kun aloitimme yhteiselämämme, halusin noudattaa oikeaa kaavaa, seurustella, mennä kihloihin, naimisiin, saada lapsia, elää niinkuin oletin, että minulta odotettiin. Jätin opiskelut, hyväksyin mukisematta miehen työn menevän kaiken muun edelle. Miksi sitten tämä vuosien saatossa pikkuhiljaa kasvanut tyhjyys? En ole itsekään osannut puhua ja keskustella ja nyt en edes halua, mutta pakotan siihen itseni, koska olen sen velkaa meille molemmille. Ystävyyssuhteet on jääneet hoitamatta, sukulaiskäynnit ovat "pakollisia", en ole onnellinen. Varasimme ajan parisuhdeneuvojalta, ehkä löydämme sieltä avaimen tähän lukkoon. Pohdin vaihtoehtoja, mitä jos jään...mitä jos lähden... Jos jään, en koskaan saa tietää olisinko saanut elämääni uuden suunnan, vai olisinko vajonnut syvemmälle epätoivoon. On vain tämä yksi elämä, minun pitäisi osata päättää mikä on oikea tie minulle, voidakseni elää elämääni suht. tyytyväisenä. Tiedän, että elämä yksinäisenä ei olisi mitään ruusuilla tanssimista, taloudellinen elintaso laskisi rajusti, vastuu ja huoli lapsista lisääntyisi... Mutta olisinko onnellisempi ja olisiko mieheni ennen pitkää onnellisempi löytäessään kenties uutta sisältöä elämäänsä? Jos ei uskalla, ei mitään myöskään saa. Tiedän senkin, että paluuta entiseen ei ole, jos teen ratkaisun erota.
Tasainen hyvä elämä on juuri sitä mitä olen aina halunnut. Haluan myös rakkautta ja hellyyttä, mieheni huomiota, mitkä ovat mieheni mielestä turhaa makeilua. Hän sanoo pitäneensä minua itsestään selvyytenä. Nyt on vaikeaa ja keinotekoisen tuntuista aloittaa. Riitelyn jaloa taitoa emme osaa kait kumpikaan.
Eli edelleen painin tämän elämäni vaikeimman päätöksen kanssa ja yritän haluta antaa meille vielä mahdollisuuden.
Osittain samojen asioiden kanssa painitaan. Omiani olen pohtinut tuolla "uskottomuus"-otsakkeen alla (kaipaan kokeneiden neuvoja) ja täällä vastannut keskusteluun rehellisyydestä ja pettämisestä.
Tsemppiä sinulle. Tiedän mitä käyt läpi kun olen itse samoja pohtinut useamman vuoden. Nyt sitten vielä kahdenkymmenen täytin uskollisen avioliittovuoden jälkeen rakastuinkin, ja olen saanut tästä asiasta vielä vahvemman sysäyksen avioeroon, vaikka en usko tästä "rakkaudesta" pidemmän päälle mitään tulevankaan. Kuitenkin se jollain tavalla kertoo siitä, että aika erolle olisi omassa mielessäni kypsä.
Mutta eipä ole helppoa. Oma "hyvinvointi" vastaan se, että lapsilla on molemmat vanhemmat.Elämä on taitolaji, kun yrittää tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka olisivat mahdollisimman monelta kantilta "oikein" eikä vielä kaiken lisäksi satuttaisi ketään. Ja kun täytyisi kaiken lisäksi vielä itsekin kyetä katsomaan itseään peiliin ja olemaan pettämättä omia moraali ym. arvojaan. Vaikeaa on.
Kymmeniä vuosia yhdessä ja sitten rohkaisee mielensä eroon jota on vuosia pohdiskellut. Täytyy sanoa, että myöhässä ollaan silloin ja pahasti. Kun ikä pyörii lähempänä viittäkymmentä niin alkaa todella olla kiire etsiä uusi kumppani. Kiireessä etsitty kumppani on kiireessä etsitty. Niin, yhteinen menneisyys, mutta ei yhteistä tulevaisuutta on myös näkökulma.
Pitäisikö suhdetta vaalia menneisyyden vuoksi?
Useimmat menevät yhteen koska niin on tapana.
Ollaan yhdessä koska on hankittu lapsia ja talo.
Ei uskalleta ajatella eroa koska se rikkoisi kulissin. Jos ottaa eron niin on paha ihminen ja hyljeksitty muiden silmissä. Pelko joutua tuttavapiirin ulkopuolelle pitää liitossa. Sitten näitä pulmia saa pohtia koko ikänsä. Kuitenkin moni haluaisi lähteä ja on katkera sille joka uskaltaa lähteä.
Tiedättekö, että ihminen joka näyttelee koko ikänsä jotain muuta kuin oikeasti on niin muuttuu
Zombieksi. On olemassa, mutta ei oikeasti elä.
Vanhoille on turha kertoa elämänohjeita koska he luulevat tietävänsä kaiken, koska ovat vanhoja ja kokeneita, eivätkä voi myöntää olleensa väärässä kymmeniä vuosia. Nuorille kuitenkin annan neuvon.
Älkää sitoutuko intohimosta. Antakaa sen laantua ja katsokaa onko elämä mielekästä vielä senkin jälkeen.
Tutulta kuullosti tuo sinun tarinasi mutta vaikeaa varmaan toisten sanoa sitä, mikä sinulle olisi parasta. Mutta jos tunnetta toiseen on vähänkin jäljellä niin aina kannattaa yrittää. Muutoksia voi tehdä monella tapaa kuin avioerolla. Ei se monestikkaan siitä muutu ja sanoit, siitä kärttyisestä akasta. Me kaikki naiset olemme kärttyisiä kun ikää alkaa tulla enemmän, ei ne yksinhuoltajat ole sen iloisempia ihmisiä kuin mekään. Kaikilla meillä on omat ristimme kannettavana. Aina vaan luulee, että naapurissa paremmin pyyhkii mutta totuus ei ole se. Itsellä meni ohi ns. 40 kriisi ja vieläkin joskus purnaan asioista, jos ja jos asiat olisivat toisin. Ihminen on vaan luotu valittamaan asiasta kuin asiasta. Ja monesti silloin kun on yksin niin huomaa vasta monenlaisia asioita mitkä olivat hyvin kun oltiin taas kahden. Haaveillahan saa ja on ihan hienoa haaveilla, niissä voi kaikenlaiset unelmat toteutua mutta tosi elämässä hyvin harvoin. Mutta ollaan ihan tyytyväisiä tähän elämäämme vaikka se joskus vaikeaa onkin, pieniä kivoja asioita, muutoksia, niitä voi tehdä vaikka kuinka paljon ja vieläpä yksinkin vaikka parisuhteessa eläisikin. Ei se mies niitä estä. Yksineläjät, varsinkin naiset ja yksinhuoltajat ovat tosi katkeria elämälleen. Siinä huomaat, että kun vanhaksi tulemme sitä katkerammaksi käymme ja siksi kärttyiseksi vanhaksi akaksi. Ei se sen miehen syytä ole. Pitää vaan katsoa vähän ympärille niin kyllä se siitä. Eikö lastenlastenkin kuitenkin ole mukava pitää se oma mummu ja pappa, eikä näitä avioero mummuja ja pappoja. Tsemppiä elämään ja hyviä hetkiä ja terveyttä.