Minua ahdistaa ja tarvitsen neuvoja. Poikaystäväni on veljensä ehdotuksesta menossa tutustumaan sukulaisiinsa joita ei ole pitkään aikaan nähnyt, ilmeisesti baariin jossa menee yömyöhään. Minusta on pitkään tuntunut, ettei poikaystäväni veli pidä minusta ollenkaan ja haluaisi poikaystäväni löytävän itselleen jonkun "paremman".. Siis pinnallisen blondin joka roikkuu yöelämässä. Ja tuo pelkkä baariinmeno herättää minussa kummallisia tunteita - sinne se on menossa katselemaan muita, kun minä en riitä.. (tämä ajatus on alunperin herännyt hänen pornonkatselustaan), eikä estele jos joku tulee tyrkyttämään itseään hänelle..
Ja yksi merkittävä asia, mikä vaikuttaa minuun ylläolevan lisäksi; minun kanssani poikaystäväni ei koskaan voisi edes kuvitellakaan lähtevänsä "ihmisten ilmoille"; on jo jopa suuttunut minulle kun olen joskus sattunut ehdottamaan moista, joten minusta tuntuu hieman pahalta, kun hän olisi muiden seurassa valmis vaikka mihin, vaan ei minun. Ja hän on ennen ollut niin baarikielteinen, ei kuulemma ole ollenkaan sellainen ihminen jne..
Tämä kanta siis sillon kun olen ehdottanut häntä lähtemään kanssani, tai kun hän n. puoli vuotta sitten oli todella mustasukkainen ja kuvitteli minun olevan pintani alla todellinen baarikärpänen ja haluavan ihmisten katselevan niukasti puettua itseäni.
Tarvitsen neuvoja, mutta voisitteko olla haukkumatta, en voi tunteilleni mitään. Mua pelottaa, ahdistaa, itkettää.. Pelottaa että ajan kuluessa hän löytää jonkun toisen ja jättää minut. Kun ei hän enää edes sano rakastavansa minua tai halua edes puhua kanssani yhtään syvällisistä asioista - tulee mieleen lapsi, joka sulkee silmänsä ja korvansa, kun ei halua kuunnella. Mutta hän kuitenkin haluaa fyysistä läheisyyttä ja jotain muutakin kai, eikä halua erota..
Tarvitsen pikaista helpotusta olooni, edes alkuun. Mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella?
Voisiko joku yrittää ymmärtää, eikä vain haukkua, että minä olen väärässä?
Ja yksi merkittävä asia, mikä vaikuttaa minuun ylläolevan lisäksi; minun kanssani poikaystäväni ei koskaan voisi edes kuvitellakaan lähtevänsä "ihmisten ilmoille"; on jo jopa suuttunut minulle kun olen joskus sattunut ehdottamaan moista, joten minusta tuntuu hieman pahalta, kun hän olisi muiden seurassa valmis vaikka mihin, vaan ei minun. Ja hän on ennen ollut niin baarikielteinen, ei kuulemma ole ollenkaan sellainen ihminen jne..
Tämä kanta siis sillon kun olen ehdottanut häntä lähtemään kanssani, tai kun hän n. puoli vuotta sitten oli todella mustasukkainen ja kuvitteli minun olevan pintani alla todellinen baarikärpänen ja haluavan ihmisten katselevan niukasti puettua itseäni.
Tarvitsen neuvoja, mutta voisitteko olla haukkumatta, en voi tunteilleni mitään. Mua pelottaa, ahdistaa, itkettää.. Pelottaa että ajan kuluessa hän löytää jonkun toisen ja jättää minut. Kun ei hän enää edes sano rakastavansa minua tai halua edes puhua kanssani yhtään syvällisistä asioista - tulee mieleen lapsi, joka sulkee silmänsä ja korvansa, kun ei halua kuunnella. Mutta hän kuitenkin haluaa fyysistä läheisyyttä ja jotain muutakin kai, eikä halua erota..
Tarvitsen pikaista helpotusta olooni, edes alkuun. Mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella?
Voisiko joku yrittää ymmärtää, eikä vain haukkua, että minä olen väärässä?
Vastaukset 18
Vanhimmat
kaipaisin apua, neuvoja, mitä vaan.. Nyt mistään ei tule mitään, koeviikko stressaa, itkeskelen vain kirja kädessä enkä pysty rauhoittumaan.
Tuo sinun ongelmasi on sisäänrakennettu ominaisuus, josta on vaikea päästä. Tuo harmillinen ominaisuus kulkee yleensä läpi elämän.
vahvistaa sinun mielipiteesi?
Kuulostaa että teillä on vakavia ongelmia parisuhteessa esimerkiksi jos hän ei sano rakastavansa sinua vaan haluaa vain esimerkiksi seksiä ja toisaalta se että yksi baarissa käynti vie sinut hermoromahduksen partaalle.
Miten muuten tuota voisi kommentoida?
Mitä sitten tapahtuisi jos poikaystäväsi jättäisi sinut jonkun typerän blondin takia? Kuolisitko siihen? Et varmasti. Usko tai älä siitä selviää. Sinä varmasti haluat olla ihmisen kanssa joka hyväksyy sinut juuri tuollaisena kuin olet? Et voi olla muuta. Ja jos toinen ei hyväksy on parempi kun lähtee. Sitten kaveri ei ollut oikea.
Älä mieti sitä yhtään tykkääkö poikaystäväsi sinusta vaan mieti enemmän tykkäätkö sinä hänestä? Hienoa kun kuuntelet tunteitasi sillä ne eivät valehtele. Tunteet kertovat sinulle koko ajan mistä pidät ja mistä et pidä. Opit itse tuntemaan itseäsi yhä paremmin kun kuuntelet niitä. Suosittelen että otat etäisyyttä poikakaveriisi ja keskityt itseesi. Luulen että kasvat nopeasti poikaystäväsi ohitse ja jossakin on joku joka arvostaa sinua ja odottaa sinua.
Olet matkalla hänen luoksensa. Tällä matkalla sinun on koettava nuo tunteet mitä juuri nyt tunnet ja tuo poikaystävä ja hänen menemisensä.
Jos hän sille tielle jää niin tiedät vielä paremmin mitä et ainakaan tulevalta mieheltäsi halua. Tsemppiä ja uskoa.
tunteista selittäminen.
"Hienoa kun kuuntelet tunteitasi sillä ne eivät valehtele. Tunteet kertovat sinulle koko ajan mistä pidät ja mistä et pidä. Opit itse tuntemaan itseäsi yhä paremmin kun kuuntelet niitä."
Tunteet voivat nousta myös epärealisistisista asioista jonka vuoksi niihin ei tule luottaa.
Lapsellakin on tunteet ja itkee kun ei saa jotain mitä haluaa. Tokihan se on hänen mielestään kovin väärin ja varmasti jotain josta hän ei pidä mutta ei mitään mitä kenenkään tulisi ottaa tosissaan.
Aivan sama aikuisten kanssa. Kannattaa miettiä onko niissä tunteissa oikeasti perää vai ei. Nousevatko ne harhaluuloista tai fantasioista eivätkä todellisuudesta.
häntä edes lähiaikoina vaikka mulla olisi kaikki hyvin, mutta sen myönnän että jossain määrin roikun hänessä ja haen apua ja tukea, etten "putoiaisi".. Olen ollut masentunut, pahinta aikaa oli ennen häneen tapaamistani, mutta sen jälkeen olin todella onnellinen. Mutta samalla pelkään, että mitä sitten kun meillä menee huonosti, palaavatko mielialani takaisin miinukselle..
Olen todella herkkä, pienikin asia saa minut ihan tolaltani. Tiedän, että ero poikaystävästäni ottaisi TODELLA koville.. Joutuisin todella taistelemaan, etten masentuisi vaikeasti. Minulla ei ole täällä ketään muuta kehen voisi turvautua, olen muuttanut opiskelujen perässä uudelle paikkakunnalle enkä tunne täältä juuri ketään. Opiskelujen puolesta olen kyllä tutustunut joihinkin, mutta he eivät ole sellaisia kenelle voisi luottaa arkoja asioitaan. Enkä osaa oikein keneenkään tutustua, mulle on jäänyt jonkinlainen alitajuinen kammo ihmisiin, kun olin jossain määrin kiusattu yläasteella.
Tämä on soppa jota minä en osaa selvittää :'( On turvaton olo kun turvaverkkoni on riittämätön - jos putoan, onko kukaan ottamassa vastaan?
Tämä kuulostaa siltä että tarvitsisin terapiaa, mutta tuntuu ettei se onnistuisi. Edellisessä en uskaltanut avautua itse.
Luulen, että pohja näistä ongelmistani on minun sisälläni, ja satunnaiset poikaystäväni kommentit/teot saavat tilanteen näyttämään siltä kuin se minusta näyttää.
Silti kaipaisin juttukaveria.
Uskon että olen niin epäkiinnostava ja -viehättävä ihminen, ettei kukaan enää halua minuun enempää kuin kaverina tutustua. En todellakaan ymmärrä, miten joku voi edes päätyä yhteen minun kanssani.
Ja jos eläisin sinkkuna, aivan varmasti mielenterveyteni pettäisi ja pahasti.
Mutta poikaystäväni ole minulle vain tuota. Niin, tai enhän minä sitä voi sanoa, mutta sen tiedän, että hänen kanssaan on hyvä olla ja välitän hänestä todella paljon. (ennen olisin sanonut että rakastan, mutta kun hänkin sitä sanaa välttelee, niin en minäkään sitten uskalla)
Puhuimme eilen tuntemuksistani, ja yllätyin aivan miten hän oli valmis kuuntelemaan ja hän kertoi välittävänsä minusta paljon. Mutta silti pelottaa.
eivät valehtele. Siksi niitä kannattaakin kuunnella ja pysähtyä miettimään miksi minä tunnen niin ja mistä se mahtaisi johtua. Joka tapauksessa tunne on aina TODELLINEN ja sitä on turha kiistää. Pikkulapsellakin on ihan oikeasti paha mieli kun se itkee vaikka syy olisi mikä hyvänsä. Tekoitku on eri asia.
Tunteistaan jokainen voi oppia itsestään jotakin.
Monet pakenevat omia tunteitaan kun kohtaavat ne.
Esim jos kielteiset tunteet nousevat pintaan jostakin ihan mittättömästä asiasta voi itseäkin nolottaa omat typerät tunteet. Tässä kohtaa voi juurikin miettiä MIKSI minä tunnen noin tuosta asiasta joka järjella ajateltuna tuntuu ihan pieneltä?
Luulen että pelkosi häviää vasta kun ne toteutuu ja huomaat että niistä selviää.
Nyt luulet ettet selviäisi mutta ihmiseen on rakennettu niin vahva selviämiskoneisto että tosi paikan tullen ainakin suurin osa selviää.
voisin selviytyä, jos jo paljon pienemmistä asioista olen kaatunut?
Sellaisilta, jotka eivät itse ole kärsineet masennuksesta, tuollaiset kommentit eivät ole varteenotettavia ollenkaan. Ei sitä vaan voi kuvitella jos ei ole itse kokenut.
Niin tai no, ehkä niihin, jotka eivät selviä, kuuluvat masennukselle taipuvaiset.
Masennus on aina tietenkin jokaisen oma niinkuin suru ja kaikki muutkin tunteet. Voin sanoa että ymmärrän mutta todellisuudessa kukaan ei voi ymmärtää ihan tarkalleen miten joku kokee jonkun asian. Mutta tiedät varmaan että maailmassa on paljon eronneita jotka ovat selvinneet. Luuletko sinä että sinun tuskasi olisi jotenkin erityisen kestämätön verrattuna sellaisten ihmisten menetyksiin jotka esinerkiksi ovat menettäneen koko perheensä? Ja selvinneet? Onhan satotuhansia esimerkkejä olemassa.
Minä olen kokenut oman masennukseni ja sinäkin olet näemmä selvinnyt jo omista kaatumisistasi? Siellähän sinä kirjoittelet ja pohdit tuntemuksiasi ja pelkojasi. Yksi vaihtoehto on elää myös hetkessä eikä pelätä etukäteen mahdollisia tulevia tapahtumia. Ajattele jos niitä ei tapahdukkaan mitä pelkäät? Etkö olisi voinut tehdä jotakin silläkin aikaa kun olet pelännyt? Vaikka nauttia hetkestä ja elämästäsi juuri nyt? MIkäli elämäsi on yhtä pelkäämistä niin et voi ottaa vastaan rakkautta etkä myöskään antaa sitä. Pelko on rakkauden vastakohta. Apua voi myös hakea erilaisista aihetta käsittelevistä kirjoista tai puhumalla asiantuntioiden kanssa.
Yksi hyvä tapa on kirjoittaminen juurikin tänne.
Minä kävin terapiassa yli puoli vuotta eroni jälkeen ja luin paljon kirjoja. Annoin luvan itselleni itkeä kun itketti mutta myös nauraa kun nauratti. Päätin etten jää siihen olotilaan mutta otan sen vastaan ja päästän sen sitten menemään.
Itseasiassa masennus avasi minulle paljon uusia ovia enkä olisi nyt tämä ihminen mikä tällä hetkellä olen ilman sitä. Olen kiitollinen. Enään en pelkää.
Olet kaatunut, mutta olet myös noussut. Kerrot tässä alempana viestiketjussa perhetaustasi, koulukiusaamiseta jne. Sinä olet mennyt siitä myllystä läpi ja selvinnyt.Olet vielä hauras ja arvet ovat tuoreet, mutta näistä kaikista vaikeuksista tulee vielä joku päivä vahvuutesi. Uskalla ottaa se askel, että menet terapiaan puhumaan asioista. Älä pelkää kaatumisia sillä niitä ei elämässä voi välttää. Sinä nouset ylös vaikkakin kompuroiden, mutta ajan kanssa seisot omillasi ihan ilman kainalokeppejä.
Tuntuu tekstisi perusteella, että hän ei ole sinulle se oikea. Sul on tunteiden mylläkkä menossa ja varmaan olet pettynyt suhteessasi. Pelkäät myös varmaan yksin jäämistä. Mieti ketä läheisiä ihmisiä sinulla on "poikaystäväsi" lisäksi? Onko äiti,isä, veljiä tai siskoja? Ystäviä? Mitä harrastat? Selviät kyllä vaikka antaisit poikaystäväsi mennä lopullisesti. Hän nakertaa itsetuntoasi.
muita läheisiä ihmisiä.. vanhempiin on "arkivälit", kaverit lenteli ympäri suomea opiskelemaan. yksi niistä on sellainen jolle voin puhua aroistakin asioista, mutta satojen kilometrien päässä.
En tiedä "siitä oikeasta".. Tai en usko, että olisi olemassa ketään, joka olisi mukava ja lämmin ihminen, miltei täydellinen ja samalla välittäsi minusta. Toivoisin kovasti, mutta pelkään, että se on pelkkää fantasiaa minulle.
tässä mä nyt valvon vielä, poikaystäväni viettää iltaa samanikäisten sukulaistensa kanssa. ahdistaa. tiedän etten osaa nukahta.
tämä siis on ensimmäinen kerta kun hän on yöllä poissa kotoa. Hieman kyrsii kun ennen se menevämpi olin minä, mutta nyt en tunne uudelta paikkakunnalta oikein ketään, tai osaa tutustua.. Tuntuu, että poikaystäväni on niskan päällä.
aiheesta jo aiemmin kesällä ja saanut aikaiseksi kohtalaisen pitkän keskustelun. Linkki:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=708&posting=22000000037442818
Antaa laajemmin taustan nykytilanteelle. Ongelmana tuntuu olevan jonkinlainen "sisäänrakennettu ominaisuus", jota jo ensimmäinen vastaaja arvailee, itsetunto ja oma itsenäinen paikka ja tila hakusessa. Pariin lauseeseen tiivistettynä: jo koulun käynti tapahtunut suorituksena niin, että pääkannustimena todistusnumeroitten (hyvien!) näyttäminen sukulaisille riippumatta aineesta. Tämän tien ja mahdollisuuden päättyminen koulun loppumiseen aiheuttanut "näyttöongelmia" suvun suuntaan ja siten välien viilenemistä sinne päin ja itsetunto-ongelmia. Kunnallisen tason terapiayritys epäonnistunut. Ihan selvä ja oma opiskelun ja mielenkiinnon ala hieman hakusessa. Luonteen herkkyyden vuoksi vaikea ylläpitää kovin "muutoksellisessa" ympäristössä sosiaalisia suhteita. Siten hieman koukussa nykysuhteeseen, jotenkin mielenlaadultaan samanhenkinen kaveri; ei pysty niin vaativaan ja ammattimaiseen rooliin kuin opiskelijatyttö haluaisi ja tarvitsisi: jonkinlainen pyyteettömän omaishoitajan ja "..mukava ja lämmin ihminen, miltei täydellinen.." -yhdistelmä.
Opiskelijatyttö, voit korjata ja muuttaa tätä pikayhteenvetoa, jos jokin on ihan pielessä. Jotenkin tuntuu että ammatti-ihmisen apu jossain vaiheessa (huolimatta aikaisemmasta epäonnistumisesta) tekisi Sinulle hyvää
tiesit/muistit(?) että kyseessä on sama henkilö? kuka olet? tuntui hassulta että joku tuntematon osaa sanoa minusta noin paljon. En todellakaan odottanut että kukaan muistaisi.
Kommentoinpa "analyysiisi", ettei koulunumeroiden näyttäminen/sen puute ole minulle huolenaihe, enkä usko sen vaikuttaneen sukulaissuhteisiini juuri ollenkaan. Enemmän se, että olen äskettäin "lentänyt pois pesästä" satojen kilometrien päähän.
Myöskään en ihan noin jyrkästi sanoisi terapian epäonnistuneen, kyllä se auttoi minua ja ajattelen sitä lämpimästi. En vain itse osannut avautua ja se taas lisäsi tietynlaisia suorituspaineita.
Minuun hieman kolahti tuo haluaisin poikaystäväni olevan "jonkinlainen pyyteetön omahoitaja".. Aivan kuin en välittäisi hänestä kumppanina, käyttäisin häntä vain itsekkäästi hyväkseni.
Eihän tuo ajatus kivalta tunnu, mutta toisaalta, enhän minä voi tietää miten tilanne olisi, jos olisin "terve"..
Tuntuu huteralta. Mulla ei ole ketään muuta, ja voimiseni riippuu liian suurelta osin suhteestani poikaystävään. Siispä yritän pitää sitä orjallisesti yllä..
Tiedän että tarvitsen terapiaa, mutta kynnys tuntuu suurelta. Tiedän kyllä mistä varaisin ajan..
Hei, nyt päähäni pälkähti ajatus. Entisessä terapiassamme arvelimme, että vanhempani eivät olleet tarpeeksi "emotionaalisesti läsnä" lapsuudessani, en saanut kunnollista perusturvallisuuden tunnetta ja luottamusta ihmisiin. No, sitten tuli poikaystäväni ja oli hyvä minulle, ja luottamus ihmisiin rakentui koko ajan syvemmälle tasolle, kunnes tuli stoppi ja laskusuhdanne parisuhteessamme - ehkä nyt se pieni tyttö sisällni huutaa, että älä sinäkin jätä minua yksin, olenko todella niin kamala ihminen, ettei minua voi ottaa lähelle?
Itkettää. Kaipaisin niin kovasti lohduttavaa halausta. Tuntuu että olen säälittävä kun en pärjää yksin.
kun vastasin aikanaan "Aloita uusi ketju", kun pyysit kommentteja siihen, kun "..poikaystäväni veli ei pidä minusta, " (alkup.otsikko pornon katselusta) ja nykyinen viestisi alkoi samalla tavalla, niin tarkistin. Eli tilanne ei ole edistynyt juuri mihinkään.
No oliko perjantai-ilta katastrofi, kuten pahaa pelkäsit? :)
Sulla on "sisäänrakennettuja ominaisuuksia" (eli kertoo luonteesta), suoritit mm. koulua "ylihyvin" lähipiirin miellyttämiseksi. Jossain sanoit, että esim. lahjojen (joulu ym.) vastaanottaminen ahdistaa, koska et pääse takuuvarmuuteen siitä, että osaatko näyttää tarpeeksi kiitolliselta..
Sinua vaivaa tämäntapainen yliherkkyys, pyytelet anteeksi itseäsi, kaipa terapian tai hammaslääkäriavunkin vastaanottaminen ahdistaa (puudutettu naama voi näyttää tosi tylsältä..)
Jossain mainitset, että rajoitat normaalimenot ja riennot olemattomiin, koska niistä voi tulla riidanaiheita.
"Tuntuu että olen säälittävä.." Oletko säälittävä, jos Sulle tulee nuhakuumetta tai vettä polveen? Tuntuisi, että ammattilainen auttaisi parhaiten perusasenteiden korjaamisessa.
ollutkaan katastrofi, kun ilta sujui ihan kotosalla (tuttujen) ja suurin osa illasta vain miesseurassa. Kyllähän se jossain vähän tuntui, eka kerta kun mies tulee todellakin _aamu_yöllä kotiin. Ja hieman kaiherti se, jos se hänen naispuolinen sukulaisensa tai sukulaisen kaveri oli paremmannäköinen kuin minä ja sitä hän olisi katsellut, ehkä myös ajatuksen kanssa että tuossa on taas upeampi nainen kuin mitä minä olen.
Ulkonäöstä muuten: onko normaalia, jos kesken petipuuhien yhtäkkiä vaan halut katoaa, kun kuvittelen itseni olevan ruman(=ei lähellekään täydellisen) näköinen?
Ja joo, jatkoin loppuun taas peitellen tunteitani. Ei kai tämä voi pilata käsitystäni seksistä? Tehdä vaikeaksi nautintoni myös tilanteissa, joissa normaalisti nauttisin?
No ei kyllä hammaslääkärin palvelujen vastaanottaminen ahdista, sehän on selvästi pelkkää työtä ja palvelun vastaanottamista. Järkitasolla joo onhan terapiakin "vikojen korjaamista rahaa vastaan", mutta siinä mennään henkilökohtaisemmalle tasolle.
Enää en rajoittaisi menojani, koska haluaisin jossain määrin "vastata"(/kostaa, mutta se on liian jyrkkä sana) poikaystävälleni, mutta kumma kyllä, eipä ole nyt juuri kavereita kun en niihin sillon alussa tutustunut. Ja viimeksi tänään kieltäydyin suht uuden tuttavuuden kutsusta, vaikka haluaisin tutustua paremmin ja uusiin ihmisiin. Tällä kertaa oli pelkästään järkisyyt, olisin muuten kyllä voinut, mutta liian usein on myös ujous ja halu päästä pois vieraiden ihmisten lähettyviltä. Olen hieman loukussa.
Nyt kyllä hieman ihmetyttää, miksi poikaystäväni on ollut yhteistyökykyisempi kuin esim. kuukausi sitten, tai kolme kuukautta. Hän on ollut halukkaampi vastaamaan kysymyksiin ja ottamaan huolenaiheeni omien ajatustensa aiheiksi. Hän nyt myös ehdotti että minun pitäisi tehdä konkreettinen lista, ja joskus käsiteltäisi ne aiheet kunnolla. Ilahduin ihan kun hän sanoi tuon.
Mutta heräsi myös pieni epäilys, että mistä tämä pieni puolenvaihto on peräisin. Ilahtuminen on kuitenkin suurempi vallitseva tunne.
Itsestäni kuulostaisi kamalalta, jos oma masennukseni/ahdistuneisuuteni/yms mieleni "viat" tuhoaisivat suhteeni. Niinkö tässä voisi käydä? Minustako se vain johtuu? Tämä ajattelu herättää halun mennä terapiaan ja yrittää vähillä voimillani etsiä ja tuhota niitä mieleni demoneita.
Miksi sitten en vieläkään ole terapiassa, edes tutustumiskäynneillä?
eikö kukaan??
eilen kauhistuin kun poikaystäväni kaavaili ottavansa lisää töitä ja viettävänsä vielä enemmän aikaa harrastuksensa pariss - siis parhaimmillaan olisi poissa kaikki illat viikossa. Mä en mitenkään sulattaisi sitä jos aikaa ei löydy minulle, mulle se olisi merkki jostain. En mä kiellä, eihän se muuta kuin pitkittäisi tilannetta jos lopputulos olisi se, että joskus erotaan.
Sanoin että yksinkertaistetusti tilanne on se, että jostain sun pitää ottaa pois, työstä(rahasta), harrastuksesta tai minusta. Kaikkea ei saa.
Ymmärsi se kyllä kantani ja teki kivan ehdotuksen, että ollaan koko ensi lauantai yhdessä. Olen iloinen, mutta eihän yksi kerta mitää ratkaise.
Onko liikaa, jos parisuhteen toinen osapuoli on päivätöiden lisäksi myös illat, tai suurimman osan illoista viikossa, poissa?