Iltasanomissa oli tässä lähipäivinä keskustelun tynkää siitä, että miten on kun tuntee olevansa yksin parisuhteessa. Ajatus liittyi Nina af Enehjelmin ja Tapsa Kansan avioerolööppiin.
Siitä heräsi semmoinen olo, että enkö ole yksin.
Olen avoliitossa viidettä vuotta ja mies huitelee jos jossain eikä myöskään osaa tunteistaan puhua yhtään. Minua ei itse asiassa haittaa niinkään se tosi asia, että on poissa viikkokaupalla. En kuitenkaan myöskään koskaan kuule mitään kauniita sanoja tai konkreettisesti sitä, että hyvä että olen hänelle olemassa. Olemme puhuneet tästä jonkin verran, mutta hän vain sanoo ettei häntä häiritse erilläänolomme kunhan hön tietää että olen olemassa, ja ettei hän osaa sanoa minulle niitä "kauniita sanoja". Se on kaikista rankinta. Minulla alkaa tuntumaan siltä, että rakkauden tunne on yksipuolista.
Tuntuu joskus,että keinot ja usko loppuu kesken vaikka kuinka toista rakastaa.
Kokemuksia?
Siitä heräsi semmoinen olo, että enkö ole yksin.
Olen avoliitossa viidettä vuotta ja mies huitelee jos jossain eikä myöskään osaa tunteistaan puhua yhtään. Minua ei itse asiassa haittaa niinkään se tosi asia, että on poissa viikkokaupalla. En kuitenkaan myöskään koskaan kuule mitään kauniita sanoja tai konkreettisesti sitä, että hyvä että olen hänelle olemassa. Olemme puhuneet tästä jonkin verran, mutta hän vain sanoo ettei häntä häiritse erilläänolomme kunhan hön tietää että olen olemassa, ja ettei hän osaa sanoa minulle niitä "kauniita sanoja". Se on kaikista rankinta. Minulla alkaa tuntumaan siltä, että rakkauden tunne on yksipuolista.
Tuntuu joskus,että keinot ja usko loppuu kesken vaikka kuinka toista rakastaa.
Kokemuksia?
Vastaukset 7
Vanhimmat
mutta minä olen mies... Itse olen sanonut vaikka kuinka monesti omat tunteeni kumppanilleni ja vastaus on ollut "no sepä kiva...". Toisin päin tätä ei sitten tapahdukaan. Myös meillä on asiasta juteltu mutta luulen että en tule ikinä moisia tunnustuksia kuulemaan. Itse tunnen yksinäisyyttä juuri tuon takia. Eli on niitä naisiakin jotka eivät tunteistaan paljoa pukahda. En nyt mitään lepertely kaipaa mutta ei kai olisi liikaa pyydetty jos joskus vaikka suudelman päätteeksi sanoisi "minä rakastan sinua". Olenkin tullut siihen tulokseen että eihän sellaista voi sanoa mitä ei tunne... ja sen kyllä meillä huomaa että rakkaus on kovin yksipuolista. Eli joko odotan parisuhteelta liikaa ja olen yliromanttinen tai koko rakkaus alussa on vain illuusio jolla naiset saa miehen naimisiin maksamaan mielihalujaan.
se on, alkuhuuman jälkeen tarvitsee nainen maksumiestä, sen huomaa myös siitä että muusta ei puhuta kuin laskun maksamisesta, huonekalujen ostosta jne.
Itse aion lähteä tällaisesta sonta suhteesta pois.
Yksin minäkin olen avioliitossani. Toinen on kotona, mutta ei ota mitään kontaktia. Silloin vain puhutaan, jos minua tarvitaan tekemään jotain tai sylkykupiksi omaan pahaan oloon.
Jos minä tarvitsen apua häneltä, sitä pitää ruinata ja anoa. Häntä pitää auttaa pienestä vihjeestä ja jos ei satu juuri silloin sopimaan, niin ollaan nokka pystyssä. Tiivistäen siis: minun kuuluu palvella häntä, mutta hänen ei minua.
Jos minulle sattuu töissä tai muuten jotain kivaa, häntä ei parhaassa tapauksessa kiinnosta. Yleensä asia yritetään mitätöidä se jollain tapaa huonoksi asiaksi.
rakastat häntä mutta rakastaako hän sinua?
Enpä usko.
Sitähän minä tässä pikku hiljaa alan ymmärtämään. Kesti se vain turhan kauan tajuta :)
Mitä sinä haluat? Se tekee sinut onnelliseksi. Kerro siitä kumppanillesi. Mikäli hän ei aio tulla sinua vastaan, ei hän ole sinulle oikea.
Ei tuota enää voisi kutsua parisuhteeksi.