"Ihminen on erehtyväinen". "En voinut sille mitään, minä rakastuin". "Vaimo/mies ei anna". "Kaipaan alkuaikojen huumaa,sain sitä joltain muulta." "Olin jurrissa."
Nämä ovat varmaan aika yleisiä pettämisen motiiveja joita ihmiset itselleen esittävät. (Saanen huomauttaa, että ainoa ihminen jolla se uskottomuus loppujen lopuksi yritetään järkeistää on se oma itse, sillä kumppanille ei voi riittää mikään selitys ja suhteen ulkopuolisille ihmisille se ei vaan jumalauta kuulu.)
Minusta järkeistäminen on turhaa. Onhan se normaalia ihmisen toimintaa, ainahan kaikelle tekemiselle elämässä etsitään syytä, selitystä, oikeutusta.
Uskottomuudelle ei ole mielestäni olemassa oikeutusta. En tarkoita että se tekee ihmisestä automaattisesti läpimädän paskiaisen. Tarkoitan sitä että kun on pettänyt, olisi parempi myöntää itselleen että näin kävi, tein väärin, miten toimin tästä eteenpäin?
Onhan se helpompaa olla itsensä kanssa jos keksii jonkin syyn joka teon oikeuttaa, mutta aina kun satuttaa toista ihmistä, on parempi katsoa kunnolla peiliin, myöntää virheensä, ottaa huudot vastaan, olla pahoillaan ja keskittyä tulevaisuuteen. Eikö se nyt ole parempi että pettänyt osapuoli keskittyy olemaan parempi kumppani tulevaisuudessa sen sijaan että yrittäisi ankarasti korjata jo mennyttä tekoa jota ei kuitenkaan voi koskaan hyvittää eikä korjata?
Eikä pettäminen ole mielestäni myöskään mikään petetyn osapuolen oma lempiase jota voi aina käyttää kun toisen naama käy vituttamaan. Jos toinen yrittää tosissaan olla parempi puoliso, niin onko oikein että toinen muistuttelee jatkuvasti menneestä virheestä? Kun parisuhteen osapuolet sopivat että ollaan ja eletään yhdessä tässä hetkessä, rakastetaan toisiamme hyvinä ja pahoina päivinä ja sitä rataa, niin eikö se muka ole yhtä lailla kummankin osapuolen velvollisuus olla muistuttelematta vanhoista asioista?
Miksi-siis MIKSI!- pettämisestä tulee yhtäkkiä kaiken keskipiste, asia joka tekee petetystä enkelin (joka ei muka ole ikinä tehnyt mitään pahaa) ja pettäjästä saatanan (joka on täysi paska eikä hänessä ole mitään hyvää)? Pettäminen pyyhkii kaiken suhteessa olleen hyvän pois, niinkö? Ihminen jonka kanssa on ollut vuosikausia "paljastuu kusipääksi"? Siis mitä? Se pettäminen määrittelee hänen luonteensa kokonaan? Niinkö? Ja petetty saa käyttäytyä ihan miten haluaa ja syyllistää toista siitä teosta ikuisesti?
(Raakaa yleistämistä, tiedetään, mutta tuohon tyyliin se usein menee.)
Olenko minä ainoa joka näkee tässä yhtälössä jotain pielessä?
Minusta ihmisten pitäisi ennenkaikkea hoitaa parisuhdettaan koko ajan. Siis ENNEN kuin kaikki on pielessä.
Se joka sanoi että rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys eikä viha, ei voisi olla enempää oikeassa. Puolison laiminlyöminen on pettämistä sekin. (En tarkoita että laiminlyönti oikeuttaa pettämisen. Kuten sanoin, oikeutusta on turha minun mielestäni hakea.) On paljon suhteita joissa niinsanottua "varsinaista" pettämistä ei tapahdu mutta suhde on kuihtunut ja osapuolet onnettomia. Eikö se ole toisen pettämistä, ettei näe vaivaa hoivatakseen parin keskinäistä rakkautta? Eikö se oli todella huutava vääryys sekin?
Tuntuu että "rakastan sinua myötä-ja vastamäessä"- ilmaisu on todellisuudesa enemmänkin jotain tällaista että "rakastan sinua ilman muuta myötämäessä, mutta jos sinä et ole sellainen kun haluan, jos teet virheitä, kasvat ja muutut ihmisenä, et palvo minua joka sekunti, pidät jonkun muun silmiä kauniina, värjäät tukkasi vääränväriseksi, haluat tavata ystäviäsi ilman minua etc etc etc, niin sitten lähden kävelemään." Siis mitä ihmiset oikein odottavat toisiltaan?
"Se ei ole enää sama ihminen jonka kanssa menin yksiin silloin aikoinaan."
Ihanko totta? Ajatella, ihminen joka muuttuu vuosien kuluessa. Onpa ihmeellistä.
"Alussa kaikki oli ihanaa, nyt se on ihan erilainen, ei tehdä enää samoja asioita yhdessä, ennen se oli joka hetki minua kehumassa, nyt ei sano enää mitään." Että ottaa päähän tuollainen marmatus!!! Ei se nyt saatana ole mahdollista että suhde pysyy samanlaisena alusta loppuun jos kerran kumpikin läpikäy kaikenlaisia muutoksia elämän varrella? Toiseen tottuu ja alkuhuumaa ei saa takaisin, miksi sitä on niin vaikea hyväksyä? Me ihmiset tykkäämme alitajuisesti ajatella, että pariutuessa jokin maaginen voima saa meidät näkemään kumppanin kanssa kaiken samoin; ymmärrettävää siksi että alussa tehdään myönnytyksiä, kaikki on ihmeellistä ja uutta, jokainen kosketus sähköistävä, jokainen toisen sanoma asia tärkeä ja mielenkiintoinen.
Minusta siihen fiilikseen ei pidä yrittää pyrkiä takaisin; sitä toki pitää vaalia muistona mutta olisi kenties vähän helpompi nauttia kumppanista nykyhetkessä kun vuodet ovat vierineet, jos osoittaisi halua rakastaa sitä ihmistä joksi kumppani on kasvanut. Niinpä niin, ehkä ikuista rakkautta ei voi taata, mutta voi siihen pyrkiä. Onhan kompromissien ja myönnytysten ja toisen omituisuuksien hyväksyminen vaikeampaa keskelle arkea kuin alun ihanassa humussa, mutta rakkaushan on tahdon asia, alkuhuuma on hormonien tekosia.
Toista pitää haluta rakastaa. Pyyteettömästi. Rakkauden antaminen jollain ehdolla tai vastapalveluksia odotellen on kyllä väärin. Siitä minun mielestäni rakkaudessa on todella kyse; että toista rakastaa siksi että hän on sellainen kun hän on, ei siitä huolimatta. Rakastaa hyviä ja huonoja puolia. Rakastaa silloinkin kun toinen ei ole parhaimmillaan. Silloinkin kun toinen tekee tyhmyyksiä. Rakastaa koko pakettia eikä vain niitä osia jotka sattuvat miellyttämään.
Uskottomuutta ei ehkä voi aina antaa anteeksi, sitä ei voi ehkä selittää tai ymmärtää, aina ei ole toista mahdollisuutta, mutta uskon että parisuhteen hoitaminen voi auttaa sekä ennaltaehkäisemään sitä että myös selviämään siitä eteenpäin.
Rakkaus on raadollista puuhaa. Kuten oma mottoni kuuluu: "Sinkkuna sitä on koko ajan naarmuilla ja kolhuilla, mutta parisuhde pitää ihmisen vereslihalla."
Ja vielä:
Kyllä, tiedän että uskottomuus sattuu aivan saatanasti. Se loukkaa, ahdistaa, itkettää, masentaa, pelottaa, hämmentää. Se on vaikeaa kaikille osapuolille. En pyri yhtään väheksymään sen aiheuttamaa tuskaa tai trivialisoimaan sen seurauksia. En missään nimessä. Pyrin vain ajattelemaan asiaa useammalta kantilta.
Kiitos jos jaksoit lukea koko tekstin. Kuulisin mielelläni kommentteja muilta näistä aiheista, olit sitten samaa tai eri mieltä...
Nämä ovat varmaan aika yleisiä pettämisen motiiveja joita ihmiset itselleen esittävät. (Saanen huomauttaa, että ainoa ihminen jolla se uskottomuus loppujen lopuksi yritetään järkeistää on se oma itse, sillä kumppanille ei voi riittää mikään selitys ja suhteen ulkopuolisille ihmisille se ei vaan jumalauta kuulu.)
Minusta järkeistäminen on turhaa. Onhan se normaalia ihmisen toimintaa, ainahan kaikelle tekemiselle elämässä etsitään syytä, selitystä, oikeutusta.
Uskottomuudelle ei ole mielestäni olemassa oikeutusta. En tarkoita että se tekee ihmisestä automaattisesti läpimädän paskiaisen. Tarkoitan sitä että kun on pettänyt, olisi parempi myöntää itselleen että näin kävi, tein väärin, miten toimin tästä eteenpäin?
Onhan se helpompaa olla itsensä kanssa jos keksii jonkin syyn joka teon oikeuttaa, mutta aina kun satuttaa toista ihmistä, on parempi katsoa kunnolla peiliin, myöntää virheensä, ottaa huudot vastaan, olla pahoillaan ja keskittyä tulevaisuuteen. Eikö se nyt ole parempi että pettänyt osapuoli keskittyy olemaan parempi kumppani tulevaisuudessa sen sijaan että yrittäisi ankarasti korjata jo mennyttä tekoa jota ei kuitenkaan voi koskaan hyvittää eikä korjata?
Eikä pettäminen ole mielestäni myöskään mikään petetyn osapuolen oma lempiase jota voi aina käyttää kun toisen naama käy vituttamaan. Jos toinen yrittää tosissaan olla parempi puoliso, niin onko oikein että toinen muistuttelee jatkuvasti menneestä virheestä? Kun parisuhteen osapuolet sopivat että ollaan ja eletään yhdessä tässä hetkessä, rakastetaan toisiamme hyvinä ja pahoina päivinä ja sitä rataa, niin eikö se muka ole yhtä lailla kummankin osapuolen velvollisuus olla muistuttelematta vanhoista asioista?
Miksi-siis MIKSI!- pettämisestä tulee yhtäkkiä kaiken keskipiste, asia joka tekee petetystä enkelin (joka ei muka ole ikinä tehnyt mitään pahaa) ja pettäjästä saatanan (joka on täysi paska eikä hänessä ole mitään hyvää)? Pettäminen pyyhkii kaiken suhteessa olleen hyvän pois, niinkö? Ihminen jonka kanssa on ollut vuosikausia "paljastuu kusipääksi"? Siis mitä? Se pettäminen määrittelee hänen luonteensa kokonaan? Niinkö? Ja petetty saa käyttäytyä ihan miten haluaa ja syyllistää toista siitä teosta ikuisesti?
(Raakaa yleistämistä, tiedetään, mutta tuohon tyyliin se usein menee.)
Olenko minä ainoa joka näkee tässä yhtälössä jotain pielessä?
Minusta ihmisten pitäisi ennenkaikkea hoitaa parisuhdettaan koko ajan. Siis ENNEN kuin kaikki on pielessä.
Se joka sanoi että rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys eikä viha, ei voisi olla enempää oikeassa. Puolison laiminlyöminen on pettämistä sekin. (En tarkoita että laiminlyönti oikeuttaa pettämisen. Kuten sanoin, oikeutusta on turha minun mielestäni hakea.) On paljon suhteita joissa niinsanottua "varsinaista" pettämistä ei tapahdu mutta suhde on kuihtunut ja osapuolet onnettomia. Eikö se ole toisen pettämistä, ettei näe vaivaa hoivatakseen parin keskinäistä rakkautta? Eikö se oli todella huutava vääryys sekin?
Tuntuu että "rakastan sinua myötä-ja vastamäessä"- ilmaisu on todellisuudesa enemmänkin jotain tällaista että "rakastan sinua ilman muuta myötämäessä, mutta jos sinä et ole sellainen kun haluan, jos teet virheitä, kasvat ja muutut ihmisenä, et palvo minua joka sekunti, pidät jonkun muun silmiä kauniina, värjäät tukkasi vääränväriseksi, haluat tavata ystäviäsi ilman minua etc etc etc, niin sitten lähden kävelemään." Siis mitä ihmiset oikein odottavat toisiltaan?
"Se ei ole enää sama ihminen jonka kanssa menin yksiin silloin aikoinaan."
Ihanko totta? Ajatella, ihminen joka muuttuu vuosien kuluessa. Onpa ihmeellistä.
"Alussa kaikki oli ihanaa, nyt se on ihan erilainen, ei tehdä enää samoja asioita yhdessä, ennen se oli joka hetki minua kehumassa, nyt ei sano enää mitään." Että ottaa päähän tuollainen marmatus!!! Ei se nyt saatana ole mahdollista että suhde pysyy samanlaisena alusta loppuun jos kerran kumpikin läpikäy kaikenlaisia muutoksia elämän varrella? Toiseen tottuu ja alkuhuumaa ei saa takaisin, miksi sitä on niin vaikea hyväksyä? Me ihmiset tykkäämme alitajuisesti ajatella, että pariutuessa jokin maaginen voima saa meidät näkemään kumppanin kanssa kaiken samoin; ymmärrettävää siksi että alussa tehdään myönnytyksiä, kaikki on ihmeellistä ja uutta, jokainen kosketus sähköistävä, jokainen toisen sanoma asia tärkeä ja mielenkiintoinen.
Minusta siihen fiilikseen ei pidä yrittää pyrkiä takaisin; sitä toki pitää vaalia muistona mutta olisi kenties vähän helpompi nauttia kumppanista nykyhetkessä kun vuodet ovat vierineet, jos osoittaisi halua rakastaa sitä ihmistä joksi kumppani on kasvanut. Niinpä niin, ehkä ikuista rakkautta ei voi taata, mutta voi siihen pyrkiä. Onhan kompromissien ja myönnytysten ja toisen omituisuuksien hyväksyminen vaikeampaa keskelle arkea kuin alun ihanassa humussa, mutta rakkaushan on tahdon asia, alkuhuuma on hormonien tekosia.
Toista pitää haluta rakastaa. Pyyteettömästi. Rakkauden antaminen jollain ehdolla tai vastapalveluksia odotellen on kyllä väärin. Siitä minun mielestäni rakkaudessa on todella kyse; että toista rakastaa siksi että hän on sellainen kun hän on, ei siitä huolimatta. Rakastaa hyviä ja huonoja puolia. Rakastaa silloinkin kun toinen ei ole parhaimmillaan. Silloinkin kun toinen tekee tyhmyyksiä. Rakastaa koko pakettia eikä vain niitä osia jotka sattuvat miellyttämään.
Uskottomuutta ei ehkä voi aina antaa anteeksi, sitä ei voi ehkä selittää tai ymmärtää, aina ei ole toista mahdollisuutta, mutta uskon että parisuhteen hoitaminen voi auttaa sekä ennaltaehkäisemään sitä että myös selviämään siitä eteenpäin.
Rakkaus on raadollista puuhaa. Kuten oma mottoni kuuluu: "Sinkkuna sitä on koko ajan naarmuilla ja kolhuilla, mutta parisuhde pitää ihmisen vereslihalla."
Ja vielä:
Kyllä, tiedän että uskottomuus sattuu aivan saatanasti. Se loukkaa, ahdistaa, itkettää, masentaa, pelottaa, hämmentää. Se on vaikeaa kaikille osapuolille. En pyri yhtään väheksymään sen aiheuttamaa tuskaa tai trivialisoimaan sen seurauksia. En missään nimessä. Pyrin vain ajattelemaan asiaa useammalta kantilta.
Kiitos jos jaksoit lukea koko tekstin. Kuulisin mielelläni kommentteja muilta näistä aiheista, olit sitten samaa tai eri mieltä...
Vastaukset 23
Vanhimmat
kanssasi. Sinä painotat tekstissäsi sitä että uskotonta puolisoa pitäisi rakastaa virheineen ja erehdyksineen päivineen. Ihmettelen vain että miksi petetyn pitäisi rakastaa sitä pettäjää kun pettäjä itse ei välitä tuon taivaallista omasta puolisostaan, sen hän osoittaa pettämällä. Miksi tällaista ihmistä pitäisi ymmärtää ja ymmärtää ja rakastaa vielä siihen lisäksi. En ymmärrä.
Jos luit tekstini kokonaisuutena ja ajatuksella, huomasit varmaan että pohdin pettämistä laajempana asiana kuin jonkin osapuolen puolusteluna. En minäkään väittänyt missään kohdassa "ymmärtäväni" pettämistä. Mutta en myöskään usko että pettäminen tarkoittaa sitä että "toisesta ei välitä tuon taivaallista", kuten asian ilmaisit. Mielestäni yksi vaihe parisuhteessa ei voi määritellä koko suhdetta tai kenenkään rakkauden määrää. Ja kuten totesin, aina siitä ei voi päästä yli - enkä todellakaan väitä sen olevan asia joka "pitäisi vain kestää". Koen uskottomuuden satuttavana, monisyisenä ja hankalana asiana. Mutta mustavalkoisena en sitä koe, kuten en muitakaan elämän kiperiä kysymyksiä.
Pähkinänkuoressa: en väheksy uskottomuuden tuomaa tuskaa,en usko että sitä voi oikeuttaa, mutta en usko sen suoralta kädeltä tuomitsemiseenkaan. Tämä oli pointtini. Mielestäni kaikki tämä kyllä kävi ilmi kirjoituksestani.
se, että pettää puolisoaan vai se että lyö puolisoaan. Olen antanut anteeksi miehelleni sen, että hän on kolme kertaa lyönyt minua, joista viimeisin kerta sellainen, että mulle tuli kaksi mustelmaa olkapäähän. Hän ei ole tietääkseni pettänyt minua koskaan. Tätä palstaa kun lukee, tuntuu siltä, että pettäminen on maailman suurin synti, jota ei voi antaa anteeksi. Sanotaan,että jos pettää, ei raksta - entä, jos lyö, voiko silti rakastaa. Mieheni väittää rakastavansa minua, sitä on niin vaikea uskoa. Tuntuu siltä,että puolison pahoinpitely olisi pienempi synti..?
"Pettäminen pyyhkii kaiken suhteessa olleen hyvän pois, niinkö? "
Kyllä.
Kiitos hienoista ajatuksistasi. Voin jakaa niistä suurimman osan - mutta vain teoriassa. Kaikki, mitä kirjoitat, on varmaan oikein ja kannanottosi edustavat fiksun ihmisen ajatusmaailmaa.
Noin minäkin ajattelin vielä alkuviikkoon.
Sitten sain tietää, että vaimoni oli pettänyt minua 22 avioliittovuoden jälkeen n. kolmen vuoden ajan. Asia tuli vahingossa ilmi. Hän sanoo lopettaneensa suhteen 3 vuotta sitten.
Sanoin vaimolle, että hänen on parasta lähteä heti. Haluan miettiä asiaa kaksi viikkoa. Nyt hän on ollut kotoa poisajettuna neljä päivää. Olen purkanut hänelle tunteitani e-maileilla ja tekstareilla ja hän on vastaillut. Olen kysellyt faktoja. Hän on kaiken myöntänyt.
Ymmärrän toki, että pettämiseen on aina selityksiä, löytyy hyviä syitä ja taustoja. En kuitenkaan ole varma siitä, onko syiden jauhaminen ainakaan näin alkuvaiheessa lainkaan järkevää. Siinä ollaan selitysten suossa ja saattaa käydä niinkin, että petetystä tuleekin se syyllinen, joka ajaa toisen pettämään. Totta kai tiedän, että minussa on ollut suuria vikoja. Tunnustan ne hänellekin auliisti. MUTTA SIITÄ EI OLE KYSE. Kyse on pettämisen oikeutuksesta. Onko toisella osapuolella "oikeutus" elää suhteessa, jos hänellä mielestään on siihen syytä.
Käsittääkseni pettäjä hakee teolleen hyväksyntää vetoamalla olosuhteisiin, mutta oikeutusta hän ei teolleen saa.
Tiedän myöskin toisen osapuolen nimen ja yhteystiedot. Mitä teen sille asialle? Todennäköisesti en mitään, vaikka tunnenkin suunnatonta vihaa häntä kohtaan. Tiedän, että voisin tuhota kostoksi myös hänen avioliittonsa, mutta mitä sitten? Mitä se meitä auttaisi?
Tuntuu, että sekä rakastan että vihaan vaimoani tällä hetkellä samanaikaisesti. Mutta nyt kun vielä olen täysin vereslihalla ja lähes shokkitilassa, niin olen kyllä osittain samaa mieltä toisen kommentoijan kanssa siitä, että kyllä pettäminen todellakin pyyhkii kaiken aikaisemman pois. Pettäjä itse polkee sen jalkoihinsa.
Hän on esittänyt, että voisimme aloittaa alusta. Mitä se on? Eiväthän ihmiset aloita alusta, he jatkavat omaa ja yhteistä historiaansa joko antamalla koko asian sillä tavoin anteeksi, että sitä ei enää ole heidän välissään (asiaa ei muistella vaikka se muistetaan) tai sitten asiaa ei jakseta antaa anteeksi ja yhteinen historia päättyy siihen.
Näin siis kirjoittaa mies, joka ei enää puhu teoriassa.
Kuten itsekin totesit, olet nyt shokkitilassa. Silloin ei vielä ole aika järkeistää tai edes yrittää ymmärtää. Ensimmäiseen vaiheeseen voit varata aikaa 3-4 kuukautta.
Kokemuksesta uskallan sanoa että tunteet kulkevat holtittomasti skaalan ääripäitä (shokki). Kylmää vihaa, kostonhimoa, ikävää, polttavaa rakkautta, itsesääliä... Oleminen voi olla yhtä todellista fyysistä tuskaa. Mieli seilaa ja muistaa mitä ihmeellisimpiä asioita, niitä mitä ei tiennytkään muistavansa. Aiempi elämä ja arki tuntuvat lähinnä epätodelliselta unelta. Sitä kertaa yhä uudestaan ja uudestaan, mikä oli totta ja mikä valhetta. Silloin ei edes halua uskoa että oli niitä hyviäkin hetkiä ja asioita.
Toinen vaihe on vihan ja hylkäämisen tunteen käsittely, tämä voi viedä parhaimmillaan muutaman kuukauden, pahimmillaan se jää päälle vuosiksi.
Koska itsellä on paha olla, tekee mieli antaa muidenkin tuntea samaa. Haluaa siihen tuskaansa jakajaa ja uskoo että oma tuska helpottaa kun näkee toisten kärsivän. Oikeasti ei niin tietysti käy, mutta omasta olostaan haluaa päästä irti keinolla millä hyvänsä. Tällöin on vaara että toimii jopa itseään vastaan – hetkellisessä mielenhäiriössä kuten laki sanoo.
Se voi olla äärimmäinen keino, puolison (jopa perheen) tappaminen ja/tai itsemurha. Se voi olla ”antaa mennä”, eli humalan avulla unohtaminen, ja asioiden hoidon lopettaminen. Se voi olla häiritsevää käytöstä, kyttäämistä, vaanimista, panettelua niin puolisoa kohtaan kuin sitä toista osapuolta kohtaan. Se voi olla myös rakentavaa, työhön uppoutumista, lapsiin keskittymistä, uuden ammatin opiskelua, muuttamista toiseen paikkaan, liikuntarääkkiä jne., tai kaikkea näitä vuoronperään.
Varsinainen surutyö, jolloin myös mukaan tulee ne hyvät ja kauniit asiat, alkaa vasta sitten. Siihen voi varta aikaa vuodesta kolmeen. Tällöin punnitaan ne hyvät ja huonot puolet. Jaksetaan nähdä metsä puilta, koska pahimmat kuohut ovat takanapäin. Moni, joka on eronnut liian pian, ennen tätä vaihetta, joko jättäjä tai jätetty, alkaa kaihota tässä vaiheessa puolisoaan takaisin. Se on merkki että surutyötä ei ole tehty kunnolla.
Jos mennään takaisin yhteen, on vaara että se jääkin tekemättä ja ollaan pian uusissa vaikeuksissa. Ero kannattaa aloittaa silloin, kun tunteet eivät enää kuohu. Toki erillään voi olla, eri huoneissa, eri asunnoissa, mutta lopullinen päätös kannattaa tehdä vasta tässä vaiheessa.
Kuten huomaat, tarvitset aikaa. Tiedän että on todella ahdistavaa ajatella että siihen kuluu noin kauan, joten keskity nyt vain tähän päivään. Monelle on apua terapioista, lääkkeistä ja etenkin hyvistä ystävistä. Jos pitää päiväkirjaa, on siitä helppo aina muutaman kuukauden välein nähdä, kuinka se tuska alkaa muuttua ja helpottua. Senkin että jos polkee paikoillaan.
Vaikka päätätte jatkaa yhdessä, nämä vaiheet käy joka tapauksessa läpi. Silloin on hyötyä perheterapiasta, jossa ulkopuolinen voi olla kartanlukijana. Pettäjälle tämä prosessi ei ole yhtään sen helpompaa kestää. Hän joutuu painimaan oman syyllisyydentuntojensa ja sinun vihasi kanssa. Jotkut löytävät tien ulos, eivät ilman kovaa työtä. Toiset eivät, silloin molempien on jatkettava omaa surutyötään tahoillaan, eli erota.
Luin ja itkin. Kiitos.
miestäni kahden vuoden ajan. Minä en rakastanut miestäni, siksi petin. Jos olisin rakastanut miestäni, en olisi pettänyt. Rakastin tuota toista miestä, suhde olisi kai jatkunut vaikka kuinka kauan, mutta repäisin itseni irti siitä perheidemme vuoksi. Avioliitto on tosiaan tahdon asia, minä päätin tahtoa yrittää rakastaa miestäni. Aloin muistella alkuaikoja, millainen ihminen oli se, johon ihastuin, kaikkea yhteistä, mitä meillä on ollut. Löytyi paljon hyvää, ihanaa, joskin myös paljon ikäviä asioita ja tapahtumia, oli myös tehty liikaa työtä ja unohdettu puoliso, kenties alettu pitää itsestäänselvyytenä. Minä tunsin miestäni kohtaan valtavaa empatiaa ja kaduin syvästi tuota suhdettani. Mieheni ei ole saanut tietää suhteesta, suhde on lopullisesti ohi, enkä usko enää pettäväni miestäni. Ihmisellä onkai erilaisia vaiheita elämässä, mulla osui tuo pettäminen siihen vaiheeseen, kun täytin 40 vuotta, ja halusin varmaankin testata omaa viehättävyyttäni vielä ennen kuin olen lopullisesti vanha, keski-iän kriisiä kai.
en rakasta miestäni ja olen jo kolme vuotta miettinyt, olenko oikeastaan koskaan rakastanutkaan. 24 vuotta sitten, kun aloimme olemaan yhdessä, en kovinkaan perinpohjin miettinyt millainen mies minulle sopisi. Riitti, ettei ole väkivaltainen eikä alkoholi maistu liikaa.
Näiden vuosien jälkeen joudun toteamaan, että luovuin jo 20 vuotta sitten minulle kaikesta tärkeästä; valitsin myös mieheni ystäväpiirin ja harrastukset (omat jäivät toiseen kaupunkiin), vaikkei - nyt kun jälkikäteen mietin - olisi vähempää voinut kiinnostaa kansainvälinen kauppa, yrittäjyys, autot yms. Mutta itsepä ne kumminkin valitsin, silloin.
Pari vuotta sitten tapasin miehen, jollaista en ole kuvitellut olevan olemassakaan; ei mikään satujen ritari vaan mies, jolla on tunteet. Ja joka tietää kaiken musiikista - kuten minäkin.
Aion siis erota. Eroaisin myös, vaikkei tuota toista miestä olisikaan. Joskus se vain menee niin, ettei päivityksiä liittoon voi tehdä.
Niin ja sitten vielä: En edes tunne pettäväni miestäni. Pikemminkin tunnen pettäväni tämän toisen miehen, kun kuhnailen eron kanssa. Syy siihen on se, että haluan miettiä kaiken valmiiksi; mieheni ei varmasti osaa tehdä yhtään mitään asian hyväksi.
...kuhnailet? Taitaa se nykyisen miehen tuottamasta materiaalisesta hyvinvoinnista luopuminen tuottaa tiukkaa? Tai mitä jos tämä musiikintuntija ei sitten haluakaan sitoutua?
vaikutatt muutenkin vastuuttavan miestäsi siitä, ettei hän ole vastannut odotuksiasi, joita sinulla ei omien sanojesi mukaan alussa edes ollut ja jotka ovat sitten muotoutuneet ajan myötä.
Kiitos tekstistäsi, olet todella pohtinut asiaa ja olen kyllä pitkälti samaa mieltä kanssasi.
Ainoa asia johon kuitenkin hiukan takerrun, on pettämisen syiden selittely.
Pettämiseenhän (en puhu nyt yhden illan kännipanosta) aina on syy, mutta esittämäsi motiivit ovat vain ja ainoastaan helppoja kliseitä joiden taakse piiloudutaan ja joihin todennäköisesti petettykin on tyytyväisempi kuin siihen että pettäjän todelliset tunteet kaivettaisiin pohjamutia myöten esille.
Hyvin usein pettäjä kokee itsensä syyllistetyksi (aina sinä tai sinä et koskaan...), vähätellyksi (älä nyt höpötä vanha mies...), itsestään selvyydeksi jonka tähden ei tarvitse nähdä vaivaa, laiminlyödyksi (mainitsemasi välinpitämättömyys, velvollisuusseksiä lauantaina saunan jälkeen ennen lempiohjelman alkua) jne. Nämä tunteet ovat aivan todellisia mutta niitä vähätellään ja edes tuleva pettäjä ei katso niitä esim avioliittoneuvojalla käynnin tai avioeron arvoisiksi asioiksi.
Ja sitten sattuu kohdalle se ihminen joka ei arvostele, jaksaa kuunnella, pitää haluttavana ja ennen kaikkea pönkittää hiukan latistunutta itsetuntoa.
Uskottomuudessa on se ihmeellinen pointti, että ainoa todellinen paha asia mitä se aiheuttaa on petetyn henkilön TUNTEIDEN loukkaaminen. Kaikki sen jälkeiset tapahtumathan ovat vain seurausta näistä tunteista. Minäkään en halua vähätellä näitä tunteita (viha, hämmennys, loukattu itsetunto, katkeruus, masennus jne) enkä halua oikeuttaa ketään aiheuttamaan näitä tunteita toiselle ihmiselle.
Ihmettelen vaan miksi katsotaan että pettäjän olisi pitänyt pystyä tukahduttamaan tunteensa ja ohjailla niitä, kun taas petetyn tunteet ovat täysin oikeutettuja?
Jos katsotaan että uskottomuus pyyhkii kaiken hyvän pois koska se aiheuttaa petetylle negatiivisia tunteita, eikö myös toisen osapuolen välinpitämättömyys, vähättely ja syyllistäminen tee saman asian?
Uskon myös vakaasti siihen, että kun ihminen saa riittävästi rakkautta, välittämistä, huolenpitoa, kunnioitusta, intohimoa ja jännitystä omalta puolisoltaan, ei kenelläkään ole syytä hakea sitä mistään muualta.
Rakkaus on vähän kuin huonekasvi, kun jaksat hoitaa sitä ja huolehdit olosuhteista se kasvaa ja voi hyvin. Hoitamattomana kuihtuu, voi huonosti ja lopulta kuolee pois.
- "Uskottomuudessa on se ihmeellinen pointti, että ainoa todellinen paha asia mitä se aiheuttaa on petetyn henkilön TUNTEIDEN loukkaaminen. Kaikki sen jälkeiset tapahtumathan ovat vain seurausta näistä tunteista."
Totta Mooses tunteita loukataan. Ja verisesti. Mutta minusta se ei todellakaan ole varsinainen pointti. Itse koen nyt, että uskottomuus iskee paljon syvemmälle, ei tunteisiin, vaan minuuteen, siihen yhtimeen, joka olen minä. Tiedän, että tunteet vaihtelevat jo muutaman päivän sisällä laidasta laitaan. Mutta kysymys minuudesta ja persoonani olemuksesta, elämänäkatsomuksestani ja arvoistani on jotakin muuta kuin heitteleviä tunteita. Kysymys on elämänkatsomuksen ja elämän arvojen vakavasta horjumisesta.
Mikä minä olen? Mitä olen merkinnyt puolisolleni?
Olen täysin samaa mieltä rakkauden hoitamisesta, välittämisestä, huolenpidosta, kunnioituksesta, intohimoasta ja jännityksestä. Jollei niitä ole, suhde surkastuu. Itse koen selkeästi tuskaa kahdella tasolla: toisaalta vaimoni ratkaisusta, ja ennen muuta sen pitkästä n. 3 v:n kestosta, mutta myös siitä, miksi en ole osannut hänestä oikealla tavalla huolehtia. Eivät petetyn syytökset siis tunnetasolla kohdistu vain toiseen, vaan myös itseen.
- "Ihmettelen vaan miksi katsotaan että pettäjän olisi pitänyt pystyä tukahduttamaan tunteensa ja ohjailla niitä, kun taas petetyn tunteet ovat täysin oikeutettuja?"
Kummankin tunteet ovat oikeutettuja sekä ennen että jälkeen pettämisen. Ei asia ole noin yksinkertainen. Mutta mielestäni avioliitto ei ole pelkästään tunteiden varassa toimiva kokonaisuus, vaan arjessa vuosien varrella siihen liittyy ennen muuta tahtoa. Sehän olisi kauheaa, jos avioliitto lepäisi tunteiden varassa! Tunteet tuovat liittoon sokerin, suolan ja mausteet, mutta liiton ydin on tahdossa. Tahdotko rakastaa?
Mitä ihminen sitten tahtoo? Mistä se tahto löytyy? Onko tahtokin vain tunnetta? Missä on se ydin, josta tahto pulppuaa? Näkisin niin, että ihminen tahtoo sitä, mitä PÄÄTTÄÄ tahtoa. Kysymys on siis päättämisestä.
Näin ollen pettäminen iskee ihmisen ytimeen, koska kyse on tahdonvaltaisesta päätöksestä, ei pelkästään tunnevaltaisesta ratkaisusta.
Siksi pettäminen iskee toisen minuuteen. Toinen tekee päätöksen, joka polkee kaiken alleen. Myöskään minä en tarkoita sitä, että kaiken pyyhkivät pois negatiiviset tunteet, vaan jos jokin pyyhkiytyy pois, niin se johtuu arvojen romahtamisesta.
Ensiksi olen hyvin pahoillani tilanteestasi. Elämäsi tuntuu nyt varmaan raskaalta ja ajatukset myllertävät mielessäsi.
Pohtiessasi vaimosi uskottomuuden vaikutusta omaan minuuteesi ja arvomaailmasi horjumiseen, olen hieman hämilläni. Oletko ollut todellakin niin juurtunut (tavallaan jopa takertunut) vaimoosi, että hänen tekonsa vaikuttavat sinun minuuteesi? Korostan että tämä on vain minun mielipiteeni, mutta tuntuu hieman epäterveeltä ajattelulta, sillä kuitenkin avioiittohan pitäisi olla kahden itsenäisen, omilla ajatuksilla ja tuntemuksilla varustetun persoonan yhteinen projekti. Jos avioliitto ajautuu tuohon pisteeseen, että persoonat sulautuvat yhteen ja oma minuus häviää ja sulautuu toisen minään, tilannehan on äärimmäisen tukahduttava.
Ymmärrän äärimmäisen hyvin sen miten toisen toiminta loukkaa ja tunteet vellovat nyt äärilaidalta toiselle, mutta tuntuu vähän ylireagoinnilta 3 vuotta sitten loppuneen suhteen vatvominen tuossa mittakaavassa, anteeksi nyt vaan. Mielestäni suhteellisen selvää on se, että kun vaimosi katkaisi suhteen ja halusi jatkaa kanssasi avioliittoa, hänellä on tahto rakastaa sinua. Miten elämäsi olisi jatkunut, jos koskaan et olisi saanut tietää? Näin kauan sitten tapahtuneen uskottomuuden (huolimatta siitä että myös kesti kauan) paljastuttua, kyseessä ei ole mikään muu kuin sinun loukattu itsetuntosi joka nyt kaipaa tämän tuumintatauon, samalla kun saat antaa vaimollesi opetuksen...itsetuntosihan nousee nyt piirun verran kun voit sitten sanoa armollisesti vaimollesi että "tule nyt sitten takaisin" ja "annan anteeksi, mutta en unohda". Kuulostan ehkä en niin empaattiselta, mutta kun kyseessä on kuitenkin jo muutama vuosi sitten loppunut juttu, olet mielestäni vähän sortunut "dramaqueen" linjoille. Vähän vähemmän itsesääliä ja enemmän asioiden selvittelyä ja suhteen hoitoa...
..nähdään. miten vaikea ulkopuolisen uskottomuutta kokemattoman on ymmärtää petetyn tuska. Eikö edes se tieto, että jotkut uskottomuutta kokeneet päätyvät itsemurhaan, avaa näkemään miten syvältä sisintä uskottomuus voi koettaa.
Ei missään nimessä tule vähätellä petetyn tunteita, vaikkakin järkiperäiseen toimintaan tulee kehoittaakin, mitä lienee tarkoitat. Elämähän siis jatkuu samanlaisena kuin ennenkin, mitä tulee muistaa, kaikki tuttu ja tuevallinen on tallella, vain tietoisuus menneestä luo nykytilanteeseen kaaosta.
Omasta mielestäni kakkosten kokemat tunteet, eivät yllä lähellekkään niitä tunteiden syövereitä, mitä uskottomien pulisot joutuvat käymään. Muistuttavat minusta lähinnä teinirakkauksia ja rakkauden loppumisia. Siksi niiden lukeminen saa veret seisahtavat vihat kiehahtamaan, sillä heidän tunteensa liikkuvat hyvin suppelalla alalla, kuten hylkäämisen, rakastamisen kaipuu ja treffien peruuntuminen.
Ihmisellä on tarve ja oikeus luottaa toiseen ihmiseen. Petetyksi tuleminen läheisen ihmisen puolelta, voi tosiaankin iskeä pahasti sisimpään. Tiedän että useimmat, kuten itsekin, haluaa tietää syyn pettämiseen. Jonkinlaisia asioita sitä voi keksiäkin, mutta useimmiten sille ei vaan löydä mitään ymmärrettävää syytä. On ollut ihastusta ja tilaisuus uskottomuuteen. Moni järkiintyy ajoissa, kuten vaimosi, mutta harvemmin niitä kukaan haluaa tulla enää tänne purkamaan.
Ainakin mieheni halusi unohtaa asian kokonaa. Minulla oli vaikeuksia toteuttaa hänen toivettaan. Asia nousi aina jostakin esille. Vaihetta kesti kai noin puolitoista vuotta. Kiusasin häntä hermoromahdukseen asti, ennen kuin löysin rauhan. Nykyisin asia ei vaivaa enää mieltäni, olipahan vain sellainen vaihe elämässämme.
Eli kun miehesi oli sinulle uskoton, oli se sitten hetki hellyyttä, tuokio intohimoa tai mitä sitten lieneekin ollut, mutta ei kuitenkaan mitään vakavaa(omien sanojesi mukaan ihastuminen ja tilaisuus), sinusta se on vakavampi rikkomus kuin se että sinä puolitoista vuotta jälkikäteen piinasit asialla miestäsi?
Miehesi uskottomuus loukkasi sinua syvältä ja aiheutti sinulle tuskaa. Ok. Asia selvä ja sympatiani tässä kohtaa sinun puolellasi, mutta...
Omien sanojesi mukaan kiusasit miestäsi puolitoista vuotta lähes hermoromahduksen partaalle ja kuittaat oman käytöksesi vain sanomalla että se oli sellainen vaihe elämässä.
Tyyppiesimerkki ap:n mainitsemasta syyllistämisestä ja ikuisesta helposta aseesta jota petetty surutta käyttää koska hänhän on tarinan uhri...herää vaan kysymys, millainen ihminen näin tekee?
Heips,
Olen hämmästynyt, että täältä löytyy tällainen monipuolinen, asiallinen porukka. Kun lukee eri näkemyksiä, saa mahtavasti apua sen sijaan, että pyörisi itsensä ympärillä kehää. Todellista terapiaa: sopiva sekoitus empatiaa ja realismia.
Kiitos kaikille, jotka olette vaivautuneet kirjoittamaan. Koska en aio toisten kustannuksella tehdä tästä omaa terapiahuonettani, tyydyn jatkossa vain vilkaisemaan eri keskusteluketjuja. Sekin auttaa.
Vain muutama kommentti, ettei jää väärää käsitystä.
- "...kuitenkin avioiittohan pitäisi olla kahden itsenäisen, omilla ajatuksilla ja tuntemuksilla varustetun persoonan yhteinen projekti. Jos avioliitto ajautuu tuohon pisteeseen, että persoonat sulautuvat yhteen ja oma minuus häviää ja sulautuu toisen minään, tilannehan on äärimmäisen tukahduttava."
Taisin ilmaista itsenäni tosi huonosti. Ilman muuta avioliitto on kahden itsenäisen persoonan projekti. En myöskään tarkoittanut, että persoonat sulautuisivat yhteen hävittäen minuuden. Pois se! Hyi olkoon! Mitä se sellainen edes mahtaisi olla?
Tarkoitin sitä, että avioliitto on kahden minän liitto, joka perustuu tahtoon ja sopimukseen. Se edellyttää toisen tuntemista ja toiseen luottamista. Kaksi minää säilyy, mutta avioliitossa syntyy lisäulottuvuus, joka on Me. Sinä ja minä, me yhdessä. Se on mielestäni avioliiton perusta. Omalla kohdallani koen, että pettäminen paitsi suunnattomasti loukkaa tunnetasolla ja tietysti räjähtää itsetuntoon, myös iskee oleellisen epäluottamuksen kiilan ja myrkyn siihen, mitä "Minä" olen parisuhteessa, jolloin "Me" särkyy. Se ei tarkoita, että "Sinua" syytettäisiin tilanteesta, vaan sitä, että se pohja, jolle olen rakentanut, joutuu kyseenalaiseksi. Kyse ei siis ole pelkästään tunteesta ja itsesäälistä.
- "..kyseessä ei ole mikään muu kuin sinun loukattu itsetuntosi joka nyt kaipaa tämän tuumintatauon..."
Hyvä kannanotto. Varmastikin myös siitä.
- "...samalla kun saat antaa vaimollesi opetuksen...itsetuntosihan nousee nyt piirun verran kun voit sitten sanoa armollisesti vaimollesi että "tule nyt sitten takaisin" ja "annan anteeksi, mutta en unohda".
Hienoa, kyynistä ironiaa! Olen kyllä sitä mieltä, että olemme molemmat aika haavoittuneita tästä rumbasta. Mutta minulla ei ole mitään syytä heittäytyä marttyyriksi, niin paljon vikaa on ollut minussakin. Joten olen ajatellut, että viimeistään huomenna soittelen hänelle, ajan hänen hotellilleen, keskustelemme tilanteestamme ja tasavertaisina kumppaneina palaamme kotiin. Armahtamista tarvitsemme kumpikin, joten uskoisin, että loukattu itsetunto ei saa ylivaltaa. Tiedän, että prosessointia tarvitaan rajusti vielä puolin ja toisin, (niinkuin minua hyvin opastettiinkin) mutta otan tietoisen riskin pyrkimällä siihen, että hän rakastuisi minuun uudelleen. Aion hurmata hänet pikku hiljaa. Päätän näin, tämä on tahdon asia ja uskon, että tunteet tulevat perässä.
By the way: Hänen mielestään suhde oli loppunut kolme vuotta sitten (2005). Hän tarkoitti sillä sitä, että ei sen jälkeen nainut kaverinsa kanssa. Mutta he olivat senkin jälkeen vielä tavanneet kuitenkin ruokailun merkeissä, heillä on ollut yhteinen pubi-ilta, he olivat lähetelleet toisilleen joulutervehdyksiä ja onnitelleet toisiaan erilaisita urasaavutuksista yms. Ja heillä oli sovittuna taas keskustelutapaaminen tämän vuoden marraskuulle. Ja kuitenkin vaimon mielestä suhde oli loppunut 2005. Kävimme keskustelun siitä, oliko suhde poikki vai ei. Onnekseni hän hyväksyi näkemykseni, että entisen naimakaverin kanssa ei tässä tapauksessa voi jatkossa olla ystävä eikä voi pitää keskusteluyhteyttä, koska sekin on pettämistä, mikäli sitä olisi salaten tehnyt.
Sen vuoksi reagointini on ollut aika voimakasta. Ehkä se on ollut yliampuvaa, koska fyysinen suhde on loppunut (mitä en epäile) jo kolme vuotta sitten, mutta henkisen suhteen katkaiseminen on ollut näiden päivien asia.
Kiitos, ja hyvää jatkoa teille kaikille. Voisinpa melkein kutsua teitä ystävikseni!
..minkätähden uskottomuus johtaa niin usein eroon? Yleensä siksi, että se on asia jota ei voi yhteisellä lupauksella paremmasta sovittaa. Se pitää elää läpi, eikä se ole kummallekkaan mitenkään helppoa.
Luuletko että ihan huvin vuoksi piinasin miestäni? Voin kyllä kertoa, että kuin itse perkele oli piinnannut mieltäni antamatta mielenrauhaa. Herätin mieheni keskellä yötä keskutelemaan, soitin työaikaan tärkeillä hetkillä saadakseni vastauksia, poistuimme tärkeistä tapahtumista keskutelemaan päähäni saamasta ajatuksesta. Pyysin joka kerta anteeksi, kun huomasin menneeni liian pitkälle, ja katuen lupasin olla palaamatta aiheeseen.. mutta en vaan voinut. Sitä piti käydä niin pitkään läpi, kuin ne asiat vaivasivat. Tässä yhteydessä vielä kertoa, että sänkyhommiensa yksityiskohtia en käynyt läpi. Jokainen meistä tietää, miten ne tapahtuvat. Se että mieheni todellakin kesti sen läpi, oli minulle lopulta osoitus siitä, että hän tahtoi olla kanssani.
Ja tarkennetaan. Minä en kuitannnut kiusaamista, minä kuittasin uskottomuuden. Herääkin kysymys, miten suureksi kuvittelet oman ylemmyyteesi joutuessasi lähimmän ihmisen pettämäksi. Haluan myös sanoa, etten pidä sinusta lausuntojesi perusteella ihmisenä. Ihmettelen suuresti, mikäli eläisit normaalissa ja aidossa parisuhteessa.
"Mitä ihminen sitten tahtoo? Mistä se tahto löytyy? Onko tahtokin vain tunnetta? Missä on se ydin, josta tahto pulppuaa? Näkisin niin, että ihminen tahtoo sitä, mitä PÄÄTTÄÄ tahtoa. Kysymys on siis päättämisestä. "
Mielestäni ihmisen tahto kokoaa eri tunteet. Ihminen erittelee kasan erilaisia tunteita ja niiden perusteella päättää, tahtooko vai ei. Vaarana on myös jäädä "tahtovaihde" päälle: Tahtoo, muttei tiedä miksi.
Kirjoitit myös "Tunteet tuovat liittoon sokerin, suolan ja mausteet, mutta liiton ydin on tahdossa. Tahdotko rakastaa? "
Mielestäni taas pelkällä tahdolla ei kovin pitkälle pääse. Tahtoon tarvitaan niitä tunteita. Vain tunteita.
Itse meinasin hukkua tahtomiseen. Venyin ja vanuin, muutin itseäni, kun mieheeni en pystynyt mitenkään vaikuttamaan. Lapset oppivat hyvin nuorina tajuamaan, ettei isälle voi sanoa oikein mitään; hänellä oli kiire, hän oli väsynyt, masentunut (ei saa rasittaa toisten huolilla), ymmärsi kaiken väärinpäin ja siitä seurasi lisää murhetta ja harmia, tai sitten teki vaan kärpäsestä härkäsen - jopa ivasi lapsia näiden hänen mielestään mitättömistä ongelmista verrattuna hänen suuriin ja tärkeisiin ongelmiin jne. Mies on myös aina ivannut minun tunteitani; niillä ei ole mitään arvoa - vain pelkällä logiikalla ja järjellä on. Ihmettelin vuosia sitten, kun yksi lapsistamme oli aivan pieni, niin minun ollessa surullinen ja itkuinen hän tuli ja löi minua. Vasta vuosi sitten lähes täysi-ikäinen lapsemme kertoi, että isä oli "kiduttanut" tuota nuorempaa aina, kun tämä sai itkukohtauksen!
En tänä päivänä ole vielä keksinyt MIKSI olen niin pontevasti vain yrittänyt tahtoa jatkaa liittoamme. Miksi ylipäänsä menin naimisiin näin tunnevammaisen miehen kanssa? Miksi en herännyt aiemmin? Minun olisi olisi pitänyt jo jokunen vuosi sitten kuunnella enemmän tunteitani. Inhottavaa huomata, ettei enää tunnista ronjaksi itseään. En voi ymmärtää miten petetyksi tuleminen iskisi enemmän minuuteen.
Yleensäkin on niin, että ihmiset vain kuluneen fraasin mukaan "kasvavat erilleen", vaikka olisivat olleet hyvinkin läheisiä toisilleen. Jos toinen muuttuu, ja täysin eri suuntaan kuin itse, tai itse muuttuu "sopimattomaksi" kumppanilleen, niin se on vain tosiasia, joka pitäisi myöntää ja nähdä. Se ei ole kenenkään syy tai seuraus siitä, ettei ole osannut hoitaa suhdetta "oikein".
Olet osittain oikeassa. Mutta kun puhutaan minuudesta, on se käsitteenä hiukan epämääräinen.
Rakastuminen kun on oikeastaan juuri tuota, kahden minuuden yhteensulautumista. Minun minäni kohtaa sinun minäsi. Tuon saman tunteen voimme saavuttaa orgasminkin aikana.
Raadollisesti on kyse voimakkaasta taantumasta takasin vauva aikaan, jolloin omaa minuutta ei vielä ole. Riippuu persoonasta, hänen historiastaan ja temperamentista, kuinka uskallamme heittäytyä tuohon olotilaan. Oikeastaan se on aika pelottavaa, joten moni pyrkii järkeistämään ja etääntymään, jolloin pystyy paremmin kontrolloimaan tunteitaan. Silloin voimme paremmin nauttia ihastumisesta ja rakastumisen tunteesta itsestään.
Itsensä alttiiksi laittaminen, paljastaminen on valtava riski. Täytyy luottaa toiseen. Nimenomaan jos se vastapuoli ei olekaan vastaavasti mukana, hänellä on kaikki aseet satuttaa, nöyryyttä ja loukata sinua. Siksi me seurustelu vaiheessa tutkailemme toisiamme, ”rakastetaanko minua ja rakastanko minä”. Ensirakkaus ja suru jää monelle vahvasti mieleen, etenkin jos olemme olleet liian luottavaisia.
Normaalisti tämä vaihe menee ohi, sillä jatkuessaan se on todella tukahduttavaa. Silloin suhteeseen muodostuu käsite ME, eli on minä, sinä ja me. Siitä muodostuu yksi osa identiteettiämme, olemme jonkun puoliso (kuten olla jonkun äiti/isä). Eli tämä todella sattuu ihmisen ytimeen, kun puoliso päättää yksipuolisesti olla olematta me. On toki olemassa avioliittoja, joissa tuo me on heikko tai olematon (järkiavioliitto). Silloin pettäminen ei myöskään tunnu niin pahalta.
Tasavertaisessa ja tasapainoisessa suhteessa liikumme sopivasti erilleen ja yhteen, sitähän se arjessa eläminen ja hioutuminen on. Ne jotka ovat saaneet elää pitkän ja onnellisen avioliiton, ovat maininneet että tuo ”me” tulee yhä suuremmaksi osaksi persoonaa, pari alkaa muistuttaa toisiaan yhä enemmän.
Hyvässä avioliitossa ollaan siis hyvällä tavalla riippuvaisia toisistaan sekä itsenäisiä yksilöitä. Ongelmaksi se muodostuu, että aletaan tukahduttaa toisiaan ja pelätään olla yksin ja pelkkä minä.
En ymmärrä miksi se että toinen on ollut petollinen ja valehdellut, ei koskisi paljastuessaan vielä aikojenkin päästä? Luulen että silloin se saattaa satuttaa jopa syvempää.
"..minkätähden uskottomuus johtaa niin usein eroon? Yleensä siksi, että se on asia jota ei voi yhteisellä lupauksella paremmasta sovittaa. Se pitää elää läpi, eikä se ole kummallekkaan mitenkään helppoa."
Totta, mutta usein uskottomuus johtaa myös siksi eroon, että osapuolet huomaavat itsessään/toisissaan ne piirteet ja käyttäytymismallit jotka tähän uskottomuuteen ovat johtaneet.
Olen itse kokenut (sinun luulojesi vastaisesti) uskottomuuden parisuhteessa, mutta toisin kuin sinä, näin myös omassa käyttäytymisessäni syitä jotka johtivat mieheni uskottomuuteen.
Kuvailemasi oma käytöksesi uskottomuuden jälkeen kyllä viittaa vahvasti siihen, että elämäsi pyörii hyvin pitkälti omien tarpeidesi ja halujesi ympärillä.
Oma rauhallinen suhtautumiseni uskottomuuteen ja sen vaikutuksiin johtuu ehkä myös siitä, että avioliittoni aikana olemme yhdessä mieheni kanssa selvinneet niin monesta paljon suuremmasta asiasta kuin uskottomuus (lapsen kuolema, kaiken omaisuuden menettäminen konkurssissa jne).
Lopuksi voin sanoa että tilanne on ihan tasan, myös minä en todellakaan pidä sinusta ihmisenä kirjoituksesi perusteella. Olen aina vierastanut ihmisiä jotka eivät näe itsessään mitään vikaa ja joiden maailma pyörii vain omien tunteidensa ympärillä, jotka katsovat oikeudekseen toimia täysin kakaramaisesti vedoten omiin loukattuihin tunteisiinsa.
Ps. Kerrot miten aina huomattuasi menneesi liian pitkälle, pyysit anteeksi ja lupasit lopettaa mutta et vaan pystynyt koska ajatukset riivasivat sinua. Samaa veruketta muuten käyttää pettäjä kun pyytää anteeksi ja kertoo ettei vaan voinut itselleen mitään...
Toivon sinulle ja vaimollesi onnea jatkossa ja toivon että saatte asianne puhuttua niin ettei kummallekaan jää mitään hampaankoloon.
Uskottomuus ei koskaan ole helppo asia, enkä missään nimessä halua vähätellä kenenkään loukattuja tunteita.
Oma varmaan monen mielestä kylmä suhtautumiseni asiaan johtuu pitkälti siitä että olen aina ollut sitä mieltä ettei yksi kivi tee jauhoja. Uskottomuuden jälkeen kysellään helposti kenen kanssa, missä, milloin, miten, mutta unohdetaan kysyä miksi ja jos kysytäänkin, ei haluta kuulla sitä todellista vastausta. Avioliitto ei koskaan enää tule toimimaan millään tasolla jos toinen osapuoli kokee oikeudekseen syyllistää ja muistuttaa alati toisen tekemästä virheestä. Pettäjän kuuluukin saada tietää se mitä tunteita aiheutti teollaan, mutta rajansa kaikella.
Tehtyä ei enää tekemättömäksi saa ja piste.
Nyt on sitten jälleenrakennuksen aika, ehkä nyt kun kerroit liittosi perustuksen horjuvan tämän takia, rakennatkin uudet perustukset vähän eritavalla.
Kaikkea hyvää sinulle toivottelee se ei niin empaattinen akka:)
...siinä miksi-kysymyksen vastauksessa voisi olla niin epämiellyttävää? Se, ettei petetty ole vastannut pettäjän odotuksiin? Odotuksiin, jotka ovat kenties olleet epärealistisia jo valmiiksi ja vielä muuttuneet mielivaltaisesti ajan kuluessa?
Aivan oikein mainitsit, ettei yksi kivi tee jauhoja. Tämmöisessä tapauksessa seyksi kivi on sitten päättänyt jauhaa jauhonsa kokonaan eri kiven kanssa mukamas oman parinsa todellisten tai oletettujen vikojen takia.
Kaikenlainen inhimillinen kanssakäyminen perustuu yleensä luottamukselle. Vedätetyksi joutuminen ei koskaan tunnu kivalta. Ja mikään ei todellakaan kyrsi niin paljon kuin se, että on joutunut vedätetyksi oikein kunnolla.
Ensiksikin: kiitos aivan loistavasta keskustelusta! Kerrankin linja on pysynyt asiallisena, oli todella hienoa lukea kommenttejanne.
Ja sitten kysymys:
MIKSI pitää niin kovasti tahtoa, tehdä työtä, yrittää ja mitä ikinä? MIKSI parisuhteen pitäisi kestää ikuisesti? MIKSI epätyydyttävästä, toimimattomasta suhteesta ei voisi luopua ja olla vaikkapa yksin? MIKSI on pakko elää parisuhteessa, saman ihmisen kanssa aina?