Haluaisin tietää mitä oikea suhde on 14 vuoden yhdessä olon jälkeen, onko niin että ensi huuman jälkeen alkaa arki ja sitten ei enää rakasteta ja nukutaan eri sängyissä, ei huomioida toista ei puhuta mistään enää ei toinen kiinnosta mutta silti pidetään yhtä jonkun ihmeen takia. Näytteleekö kaikki jotka ovat olleet yhdessä piteempään aikaan vai onko meidän suhde paska. Minkälainen on avosuhde monen vuoden jälkeen, ei ole lapsuudesta esimerkkiä niin en tiiä. Onko se vika nyt siinä kun emme ole naimisissa? Minusta tuntuu että kaikki ovat tekopyhiä ja näyttelevät että ovat onnellisia, voiko aikuinen olla onnellinen? Meidän suhde on just tätä arjen pyörittämistä lasten kanssa emme nuku enää samassa sängyssa emme puhu, ei seksiä, ei ystäviä, ei mitään, tyhjää, ei rakkautta, onko tämä nyt sitä mitä kaikilla on vai pitäisikö mun etsiä sitä oikeaa? Mies ei vaan halua puhua, ei osaa puhua mistään mitä haluan, joka kerran kun avaan suuni hän kun juoksee ovesta ulos, hän on sanonutkin että on kuin lapsi mikä tulee tunteisiin, en vaan jaksa enää, on tunne kun olen vankilassa, näyttelen vaan kaikille. Joo meillä on kaikki hyvin, ei todellakaan ole. Miten te muut, onko samoja kokemuksia, onko normaalia, vai pitäskö alkaa uusi elämä, en rakasta häntä enää, en ole varma rakastinko ikinä? Ihan kauheeta, vai? Onko mahdollista olla onnellinen pitkässä suhteessa? Siihen varmaan tarviitaan paljon työtä molemmilta puolilta?
Näyttelijä teatterissa
vai totuus
2484
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sama tilanne niiltä osin että mies ei puhu ei pukahda tunteistaan, ei hyvistä eikä pahoista.
Yhdessä ollaan oltu reilut 3 vuotta, asuttu
tosin eri osoitteissa. Joskus aikoinaan oltiin kihloissakin, se kariutui justii siihen että tunsin olevani vaan se huushollin pitäjä, jolle voi asiat murahtaa kahdella sanalla.
Päädyttiin taas yhteen mutta eilen tuli semmoinen lakipiste ettei jaksa enää. Pidemmän
aikaa koitin saada edes jotain merkkiä siitä merkitsenkö hänelle mitään- tein ihan kaikkeni,
pidin molemmat kodit kunnossa, laittelin sapuskat ruokatauolle ja illaksi, suunnittelin meille yhteistä tekemistä--- aivan tuloksetonta.
kaiken huipuksi, kun alkoi jo pinna olla tosi kireällä asian takia ja kyselin että mikä tässä
nyt kiikastaa, ei mitään vastausta. Hän ei osaa
eikä tahdo puhua.
koin ihan älyttömän alennustilan, olin kuitenkin tehnyt parhaani ja vähän ylikin, tunsin olevani
"vakipano" (n 2 kertaa/kk), siivooja , pyykinpesijä ja sosiaalisten suhteiden sekä kulissin ylläpitäjä. Enkä mielestäni ole edes ruma ettei voi ihmisten ilmoilla näyttää, viime
aikoina koitin vielä panostaa enempi ulkonäkönkin jos se oisi jotain auttanut.
En tiedä mikä iski, mutta kun eilen meidät oli kutsuttu kivan pariskunnan luo iltakylään,
lupasin jo että mennään niin mies tylysti vastasi teksitviestiini ettei huvita vaikka asiasta puhuttiin jo viikko sitten.
Olin hankkinut tuliaiset, ostanut viinin,
miettinyt päällepantavaa, laittanut ruuan pöytään valmiiksi että ehtii syömään ennen lähtöä. Piti vielä keksiä tekosyy miksi ei sitten mentykään kylään.
Sitten napsahti. Purin koko turhautumiseni tähän hommaan hänelle TEKSTIVIESTEILLÄ, (noloa) kun tiedän että ne lukee mutta tasan ei olisi ollut puhumaan asiasta. En saanut viesteihini ainuttakaan vastausta.
Mutta kun sain sen pahan olon sisältäni pois, oli ihan hyvä mennä nukkumaan tietäen että nyt en pysty tekemään yhtään enenpää.
En pyydellyt edes käymään, annoin vaan paukkua kaiken mikä mieltä painoi. Ei välttämättä ollut kaunista tekstiä mutta nytpähän hän ainakin tietää mitä mun mielessä on liikkunut ja miten
totaalisen turhautunut olin koko systeemiin.
Onneksi ei ollut yhteisiä lapsia (mulla on 2 mutta jo isoja). Kun 1.5 vuotta sitten sain keskenmenon, siis odotin hänen lastaan, niin hän häippäsi metsälle kolmeksi päiväksi, ja sen jälkeen oli ollut entisen tyttöystävänsä luona.
Silloin olin asian suhteen niin hajalla että hölmöyksissäni otin sen rentun vielä takaisin.
Nyt saa painua niin pitkälle kun pippuri kasvaa,
pitää visiin poistaa numero kännykästä ettei tule ikinä enää kiusausta ottaa yhteyttä.
En sinällään vihaa häntä mutta elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi semoiseen josta ei tule
muuta kun rupia perseeseen ja harmaita hiuksia.
Ja toiveajattelua mutta ehkäpä hänkin huomaa
jonain kauniina päivänä mitä menetti.
Se kylmä kalkkuna iskee TOIVOTTAVASTI siinä vaiheessa kun tiskit kasautuu lavuaariin, ei ole enää puhtaita vaatteita ja jääkappi on tyhjä.
Ja herää sinä kylmän kankeana sunnuntai- aamuna
ypösen yksin tietäen että mun oven edessä saa
heittää vaikka kieppiä mutta se ei enää aukea,
eikä sieltä leiju vastapaistettujen sämpylöiden tuoksu. (korkeintaan joku gigolo kurkkaa ikkunasta, hih)
Mun koulutuksella oon liian kallis kotipiika,
elämällä pitää olla jotain muuta tarjottavaa
kuin tämä.
Niin muuten-oon tällä hetkellä oikeesti töissä teatterissa, hyvin vedin tämänkin roolin loppuun asti vaan nyt esirippu laskeutui ja pitää alkaa suunittelemaan uutta käsikirjoitusta.
Toivon että sullekkin asiat kirkastuu ja valkenee
jonain päivänä ja johonkin suuntaan. En tiedä
onko sitä oikeaa olemassa, mutta eletäänkö
toivossa että se löytyisi ? Kävelisi vastaan
vaikka kaupan kassalla tai jossain.
Naimisiin meno ei ehkä sun tilanteessa ratkaisisi mitään, enmpi vaan kahlitsisi, mun mielestä
UGH- olen puhunut, laittele vastausta jos haluat
jutskata asiasta vielä enempi, täällä olen :o)
taidadatte olla niitä demareita