Enpä olisi ikinä uskonut, että saan elämäni tähän jamaan. Joskus pelkään ja näen harhoja vaimosta joka lataa kiväärin selkäni takana. Olen ollut toinen nainen nyt kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Mies on vanha perhetuttu, minä alle kolmekymppinen, hän jo yli viisikymmenvuotias. Olin karmeassa tuskassa ja hädässä silloin kun meidän suhteemme alkoi. Hän tarjosi tukea ja turvaa ja rakastuimme salamavauhtia.
Näihin kahteen vuoteen on mahtunut kriisejä niin meillä kuin hänen kotonaankin. Vaimo epäilee ja on kysellyt, mutta mies ei suostu suhdettamme paljastamaan. Siinä menisi talo, paljon rahaa ja kolmen lapsen (joista kaksi melkein täysi-ikäisiä ja yksi alle kouluikäinen) luottamus. Vaikka vaimo saisi tuntuvan korvauksen avioerossa (ei suinkaan puolta miehen omaisuudesta) niin suuremmat rahahanat hänellä on ehdottomasti nyt käytössään.
Minä en pysty rakastamaani miestä yksin jättämään, vaikka on niitäkin hetkiä ollut. Mies ei taas minua suostu vapaaksi päästämään. Hän käytännössä elättää minut, joten ei tästä senkään takia niin vain pyristellä irti.
Toisaalta: miksi haaveilen miehestä joka on osoittanut pystyvänsä moiseen salailuun ja valehteluun? Ja toisaalta: miksi minun pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä että teen vain samoin kuin ensimmäinen vaimokin aikanaan: haluan elää rakastamani miehen kanssa.
Tästä valehtelun kierteestä on muodostunut sellainen elämäntapa etten enää edes muista millaista on kävellä Helsingin katuja avoimesti rakastetun kanssa. Mitään jännittävää tai hauskaa tässä ei enää ole. Miten sitä puhutaankaan ihmisille rehellisesti omasta elämäntilanteesta, ilman että täytyy muistaa mitä on valehdellut ja kierrellyt kenellekin.
Mustasukkaisuus riivaa minua, omistushalu samoin. En ymmärrä miestäni. Mitä ihmeen säilyttämistä on perheessä, jota kalvaa riitelyt, epäilyt ja ikävä ilmapiiri? Vaimo sanoi vähän aikaa sitten ettei hän luota mieheen yhtään, se luottamus meni kuulemma jo kymmenen vuotta sitten kun hän jäi kiinni eräästä toisesta salasuhteesta.
Mies on sanonut katuvansa valintojaan. Hän valitsi aikoinaan kumppanikseen naisen jollaista ei missään tapauksessa ottaisi jos voisi valita uudestaan ja tuntisi itsensä siten kuin nyt tuntee. Syyllisyys pitää hänen kiinni nykyisessä, ja tietysti järjestelyjen helppous: minä olen aina saatavilla, en koskaan uhkaile miestä, en ikinä soita hänelle, pidän kotini puhtaana ja uunin kuumana niitä hetkiä varten kun hän haluaa minua tavata.
En minä tyhmä ole, enkä kokematon. Niin paljon miehet ovat sydäntäni repineet, että tunnistan hyvän kun sellaisen löydän. Tämän tilanteen vaikeudesta huolimatta minua ei kukaan mies ole koskaan ennen rakastanut tällaisella intensiteetillä. Hän huomioi minut kaikessa, ottaa pyynnöistäni vaarin, tekee minut materiaalisesti onnelliseksi, paijaa ja hellii sekä jaksaa yllättää minut iloisesti lukemattomilla eri tavoilla. Alkuhuuma on jo molemmilla haihtunut, mutta suhteemme vain lähenee ja paranee. Tällaista seksiä ei ole kumpikaan meistä koskaan ennen kokenut.
Luonnollisesti myös minä olen tehnyt parhaani. Olen opetellut moottoripyöräilemään, dokailemaan, kokkaamaan, sisustamaan, metsästämään ja leikkimään lady-dominaa hänen mielikseen.
Jos tämä huolellisesti koottu korttitalo joku päivä kaatuu, en tiedä miten minun käy. En enää edes tiedä, kuka olen.
Näihin kahteen vuoteen on mahtunut kriisejä niin meillä kuin hänen kotonaankin. Vaimo epäilee ja on kysellyt, mutta mies ei suostu suhdettamme paljastamaan. Siinä menisi talo, paljon rahaa ja kolmen lapsen (joista kaksi melkein täysi-ikäisiä ja yksi alle kouluikäinen) luottamus. Vaikka vaimo saisi tuntuvan korvauksen avioerossa (ei suinkaan puolta miehen omaisuudesta) niin suuremmat rahahanat hänellä on ehdottomasti nyt käytössään.
Minä en pysty rakastamaani miestä yksin jättämään, vaikka on niitäkin hetkiä ollut. Mies ei taas minua suostu vapaaksi päästämään. Hän käytännössä elättää minut, joten ei tästä senkään takia niin vain pyristellä irti.
Toisaalta: miksi haaveilen miehestä joka on osoittanut pystyvänsä moiseen salailuun ja valehteluun? Ja toisaalta: miksi minun pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä että teen vain samoin kuin ensimmäinen vaimokin aikanaan: haluan elää rakastamani miehen kanssa.
Tästä valehtelun kierteestä on muodostunut sellainen elämäntapa etten enää edes muista millaista on kävellä Helsingin katuja avoimesti rakastetun kanssa. Mitään jännittävää tai hauskaa tässä ei enää ole. Miten sitä puhutaankaan ihmisille rehellisesti omasta elämäntilanteesta, ilman että täytyy muistaa mitä on valehdellut ja kierrellyt kenellekin.
Mustasukkaisuus riivaa minua, omistushalu samoin. En ymmärrä miestäni. Mitä ihmeen säilyttämistä on perheessä, jota kalvaa riitelyt, epäilyt ja ikävä ilmapiiri? Vaimo sanoi vähän aikaa sitten ettei hän luota mieheen yhtään, se luottamus meni kuulemma jo kymmenen vuotta sitten kun hän jäi kiinni eräästä toisesta salasuhteesta.
Mies on sanonut katuvansa valintojaan. Hän valitsi aikoinaan kumppanikseen naisen jollaista ei missään tapauksessa ottaisi jos voisi valita uudestaan ja tuntisi itsensä siten kuin nyt tuntee. Syyllisyys pitää hänen kiinni nykyisessä, ja tietysti järjestelyjen helppous: minä olen aina saatavilla, en koskaan uhkaile miestä, en ikinä soita hänelle, pidän kotini puhtaana ja uunin kuumana niitä hetkiä varten kun hän haluaa minua tavata.
En minä tyhmä ole, enkä kokematon. Niin paljon miehet ovat sydäntäni repineet, että tunnistan hyvän kun sellaisen löydän. Tämän tilanteen vaikeudesta huolimatta minua ei kukaan mies ole koskaan ennen rakastanut tällaisella intensiteetillä. Hän huomioi minut kaikessa, ottaa pyynnöistäni vaarin, tekee minut materiaalisesti onnelliseksi, paijaa ja hellii sekä jaksaa yllättää minut iloisesti lukemattomilla eri tavoilla. Alkuhuuma on jo molemmilla haihtunut, mutta suhteemme vain lähenee ja paranee. Tällaista seksiä ei ole kumpikaan meistä koskaan ennen kokenut.
Luonnollisesti myös minä olen tehnyt parhaani. Olen opetellut moottoripyöräilemään, dokailemaan, kokkaamaan, sisustamaan, metsästämään ja leikkimään lady-dominaa hänen mielikseen.
Jos tämä huolellisesti koottu korttitalo joku päivä kaatuu, en tiedä miten minun käy. En enää edes tiedä, kuka olen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olen kokenut ihan samoin kuin Sinun kuvaamaasi suhdetta, mutta olen naimisissa.
Me molemmat olimme naimisissa, ja suhteemme parani ja syveni kauniiksi rakkaudeksi.
Me emme koskaan jääneet kiinni, vaikka suhteemme kesti yli 8 v, hänen kuolemaansa asti.
Suuri suru sydämessäni, mutta en ole koskaan tuntenut syyllisyyttä.
Nauti jokaisesta päivästä, nauti hänen rakkaudestaan. Mutta pidä huoli myös Sinun hyvin voinnistasi, tee tutkimusmatkoja itseesi:
* tunnustele, mitä oikein itse haluat.
Mutta älä ikinä katkeroidu, se ei ole sen arvoista vaan, tavallaan joudut maksamaan suurta hintaa onnestasi.
Olen kiitollinen hänen rakkaudestaan, hän oli myös viisikymppinen ja minä kolmikymppinen.
Meillä oli ihanaa, kaipaan häntä edelleen joka päivä.
Suurta lämpöä tuntien
Eräs nainen
tekstiäsi lainatakseni: "Tällaista seksiä ei ole kumpikaan meistä koskaan ennen kokenut."
Siinäpä mietittävää. Onhan se mukavaa käydä toisten roskiksella penkomassa, kun itse pääsee aina pois kun haluaa. Eikö elämä ole liian lyhyt salailuun ja valehteluun??
"Siinä menisi talo, paljon rahaa ja kolmen lapsen (joista kaksi melkein täysi-ikäisiä ja yksi alle kouluikäinen) luottamus. "
No vittu, eikös ole korkea aika mennäkin luottamus, eihän äijä ole sitä ansainnutkaan.
Tuo kuulostaa tutulta. Minä olin miehenä joskus vastaavan kaltaisessa
tilanteessa. Asia oli lopulta kaikille osapuolille huono.
Alussahan kaikki tuntuu hauskalta ja mukavalta. Minä tunsin saavani
kivaa vaihtelua seksiinkin, kun oli useampi partneri. Vau. Kaikki oli
kivaa, viantonta pikku seikkailua.
Varjopuolina pidemmissä kuvioissa tulee kiintymystä ja muuta asioita
hankaloittavaa. Tilanteesta voi olla vaikea irrottautua ja tilanne on varsin
epätyydyttävä, siinä jopa suorastaan kärsii.
Aika ei riittänyt kummankaan suhteen kunnolliseen hoitamiseen minulla.
Muut osapuolet taas eivät kumpikaan saaneet mitä olisivat tarvinneet.
Naisten tyytymättömyys alkoi heijastua tietysti molempiin suhteisiin,
toiseen enemmän, toiseen vähemmän. Molemmat suhteet kärsivät.
Asioiden järjestely jo käytännön tasolla alkoi aiheuttaa sekin ongelmia
ja miltei stressiä.
Toinen nainen ja minä tiesimme että jonain päivänä homma räjähtää
silmille, tavalla tai toisella. Ajan kysymys se vain on. Sitä ei voinut
kuin odottaa, tietoisena että lopputuloksessa joku osapuolista kärsii
tai ehkäpä vaikka kaikki.
Erityisen ikävää tilanteessa oli toisen naisen asema. Ajan myötä
kasvaneesta kiintymyksestä huolimatta oli selvää, että tilanteen
muuttuessa liian hankalaksi hän saisi olla ensimmäinen syrjään astuja.
Tuon tilanteen odottaminen oli melkoista kärsimystä hänelle.
Lopulta homma räjähti silmille, sattuman kautta. Toisen naisen oli aika
astua syrjään. Ehkä lopettamalla aikaisemmin olisi turha kärsimys
jäänyt välistä pois, vaikea sanoa.
Lopputuloksena kaikki hävisivät ja kärsivät. Samaan tilanteeseen en
kyllä hankkiudu taatusti enää uudestaan.
Otsikkokin kertoo miten meidän kävi - päädyttiin naimisiin, ja tuli perhettäkin.
Mutta ennen sitä kävin myös siellä helvetin esikartanoissa huonon omantunnon, salailun ja pälyilyn takia. Piti valehdella kaikille, vanhemmille, ystäville...joo.
Tee ensin itsellesi selväksi mitä haluat, ja kestätkö jos suhde muuttuu päivänvaloon. Varaudu todella ikävään komenttivirtaan, mutta jos rakastettusi on sen arvoinen niin pidä kiinni.
Niin, siis jos haluat todella sydämessäsi jatkaa niin tee myös selväksi miehelle mitä haluat ja odotat. Tuo olotila missä olet vie voimat, niin henkiset kuin fyysiset. Sinun tätyy normalisoida elämäsi, tavalla tai toisella. Jos mies ei pysty irrottautumaan, niin tee välimatkaa. Kyllä hän tulee perässä jos todella sinut haluaa.
Takaisinpaluuta miehellä ei ole enää samaan parisuhteeseen vaimonsa kanssa, mitä se oli ennen sinua. Eli vaikka sinä häipyisit kuvioista, niin avioliitto voi jatkua kulissina mutta sisus tulee melko varmaan olemaan tyhjää. Lapset, erityisesti se pieni, on kyllä otettava huomioon. Mutta parempi lapsellekin on erillään asuvat riitelemättömät vanhemmat kuin painostavassa ilmapiirissä yhdessä asuvat.
Että et ole yksin tilanteesi kanssa, meitä muita on ollut ennen, on tällä hetkellä ja tulee olemaan. Rohkeutta, voimaa ja viisaita ratkaisuja sinulle.
Kommenttisi todella avasi silmäni. Tulin ajatelleeksi sitä mitä mieheni ei kai ole ajatellut vakavasti: että hänellä ei ole todellakaan paluuta entiseen, vaikka meidän suhteemme loppuisikin. Kysyin asiasta häneltä eilen ja hän myönsi ettei ole asiaa niin ajatellut. Hän on kuvitellut suhteemme jälkeen voivansa panostaa kaiken tarmonsa pienen lapsensa kasvattamiseen. Mutta ei vanhempi voi rakentaa elämäänsä lapsen varaan. Jokainen tarvitsee myös aikuisen elämän asioita, jotka tuovat tyydytystä.
Kysyin häneltä että mitä hän sitten oikein odottaa suhteeltamme, jos hän ei kerran lastensa takia voi erota. "Ihmettä", hän vastasi. Se ihme olisi kai sitten sellainen, että koko pesue miestä lukuunottamatta kuolisi kerralla. Tosi ihastuttava ajatus sekin.
Täytyy sanoa että kärsivällisyys on näinä kahtena vuotena imetty ihan kuiviin. Huumorintajukin alkaa loppua. Ihme on sekin, jos jaksan tätä suhdetta yli joulun katsoa. Ihan hävettää miten viime vuoden jouluna mesosin hänelle ja itselleni että "se oli sitten viimeinen joulu elämässäni jonka vietän jonkun toisena naisena".
Toisaalta rehellinen mies kun on, hän sanoi eilen että hän on luirutellut ilman lopullista päätöstä näin kauan, koska minä olen sen sallinut. Herran pieksut! Vai sallinut! Minähän olen istunut viimeiset 110 viikkoa kieleni päällä sen takia, että olen rakastanut niin hullun lailla ja luullut että voin osoittaa rakkauteni olemalla ymmärtäväinen ja epäitsekäs enkä hoputtamalla tekemään itselleni mieluisaa ratkaisua!
Sanoin hänelle etten voisi koskaan elää hänen elämäänsä (katsoa silmiin kumppania ja valehdella kaikille läheisille joka päivä) eikä hän voisi ikinä elää minun elämääni (sietää kaikkia perhetraditioita ja juhlapyhiä ja että oma rakas nukkuu joka yö toisen vieressä ja harrastaa seksiä tämän kanssa).
Jokin eilisissä oivalluksissani kolahti niin etten voi tähän suhteeseen enää jäädä. Enää onkin esteenä taloudelliset seikat: minun on löydettävä työtä ja nopeasti ja unohdettava hänen apunsa. Se ei ole ihan helppo juttu, sillä voidakseni keskittyä täysillä suhteeseemme, hän on vapauttanut minut kaikista maallisista huolista (kuitenkin niin että apua tippuu tarpeeseen ja ripotellen).
Vaikka pää siis selkeni hetkellisesti, tunnen olevani täydellisessä satimessa edelleen.
Tuollaisessa suhteessa on aina jotain, jota en koskaan ymmärrä. Nuori nainen, jolla elämä edessään ja jo jäähdyttelemään valmistautuva mies. Nainen siinä häviää parhaita vuosia elämästään tyytyessään rippeisiin. Ajallaan hän alkaa ymmärtää asian ytimen, kun tulee jo kiire perheen perustamiseen...miehellä ei enää ole kiirettä mihinkään, koska kaikki on saavutettu, mitä on haluttu. Yleensä ja useimmiten!
Ainoa ikävä asia miehen elämässä on nyt tuo huomaaminen itsessään vanhenemisen merkit. Miehelle se on usein niin rajua, että pää suurinpiirtein siinä sekoaa. Kroppa rapistuu, vaikka kuntoilisikin. Erektiokyky muuttuu tosi hälyyttäväksi. Seisoo, jos seisoo, mutta kestosta ei aina voi olla niin varma. Kaiken lisäksi tuo harmaa, ja arkipäiväinen vanheneva nainen kotona ei pysty sitä saamaan enää pystyyn pelkällä katseellaan(vatkaamisella kyllä, jos jaksaa ja viitsii sitä tehdä). Päinvastoin, kun nainen on kaikesta huolimatta vielä viriili ja haluaa useimmiten vielä seksiäkin paljon useammin ja enemmänkin , kuin kolmekymppisenä, niin siinä se pää viimeistään poksahtaa. Mies menettää kasvonsa vaativan vaimonsa edessä ja alkaa pelkäämään...Mies karttelee jo tilanteita, että ei vain joudu epämiellyttävää asiaa kohtaamaan...Parempi lopettaa seksi kotona kokonaan ja alkaa katselemaan nuorempaa naista. Niin lapsellinen mies on aina, että uskoo ja luulee, nuoren, kauniin vartalon tuovan hänelle ikuisen nuoruuden. Saahan tuo nainen hänelle sentään luonnollisella tavalla erektion aikaan VIELÄ! Mutta se ei kestä kuitenkaan ikuisesti, jokainen sen tietää. Kuitenkin se voi juuri sen saada aikaan, ettei miehellä ole paluuta entiseenkään...ei se arkinen vaimokaan huoli enää tuota iljettävää ukonrahjusta vaivoikseen.
Tiedän tuon edellä kerrotun todeksi, koska sain seurata oman isäni elämää viimeiset kymmenet vuodet. Rakkautta se kuulemma oli(3v. ensin salasuhde)! Pillu meni kuitenkin päähän, kuten isäkin ilmaisi asian kansanomaisesti! Mutta sitten Luoja järjesti sairauden...ja nuori nainen antoi kenkää 10v. jälkeen, kun miehestä ei ollut enää "hyötyä".
Isä eli surullisen vanhuuden ja katui kaikkea sitä, mitä oli "onnenhuumassaan" aiheuttanut läheisilleen.
Noita tilanteita pitäis välttää, mutta niin joskus kuitenkin käy. Kaksoiselämä on erittäin raskasta. Itse elän parhaillaan oikeastaan kolmea elämää: Jotkut ihmiset mm. vanhempani luulevat minun asuvan yksiössä, jotkut entisen naiseni kanssa ja jotkut tietävät minun asuvan jo uudessa suhteessa.. Tietyistä syistä en ole voinut asioiden oikeaa laitaa kaikille kertoa, eikä ihan kaikkea tiedä kukaan.
Aika ei riitä, logistisia ongelmia tulee kun tavarat ovat levällään kaupungilla, energiaa ei riitä töihin ja olen etääntynyt kavereista ja ystävistä.
Kyllä jotkut naiset osaa olla sitten tyhmiä. Tässäkin surkuhupaisassa tapauksessa äijä saa taas kaiken mitä haluaa, mutta onko äijä valmis luopumaan mistään. Voi pitää yllä omaa kulissiavioliittoa ja silloin kun huvittaa niin voi käydä naimassa nuorta lihaa. Äijä on niin itsekäs, että panee kaksi naista kärsimään oman mielensä mukaan. Sinusta ja sinun käytöksestä ei tällä perusteella paljon hyvää sanoa. Sinä olet onneksi vielä nuori ja monta hyvää vuotta edessä. Ota hyvä ihminen ero siitä vastuuntunnottomasta siasta. Kaikki mitä hän on tehnyt hyväksesi on vain valhetta, jotta saisi sinusta henkisen yliotteen ja voisi käyttää sinua hyväkseen.
yksinkertaisteta asioita.
Rakastaa voi kuolettavasti vaikka ei pysty irtautumaan monien eri syiden takia perheestään. Ja seksi, niin, se voi olla todellakin molemmille osapuolille niin ainutlaatuista, että maailmanjärjestys heiluu. Ja ihmissuhteet eivät ole ikinä selkeitä eikä mitään helposti järjestettäviä, eivätkä ratkea sillä että tehdään jotain karskeja repäisyjä mukamas moraalin tai humanismin nimiin.
Ihminen ei ole ikinä ollut yksiavioinen. Mies ei ainakaan. Miehen on tarkoituksenmukaisinta pyrkiä levittämään siementään mahdollisimman laajalti.
Ihan samaa mieltä, moraalin ja humanismin nimeen ei kannata repäistä kahta toisiaan tavalla tai toisella tarvitsevaa väkisin irti.
Minulla on parhaillaan menossa mukava, intohimoinen, ainutlaatuinen suhde ex-miesytäväni kanssa, joka on naimisissa toisen naisen kanssa. Tapaus 'vanha suola janottaa' ja kovasti janottaakin. Kumpaakaan ei kaduta, ja kumpikin voi hyvin salaisessa suhteessa.
olet tyhmä.
eikö sua nolota yhtään että elät toisen siivellä? mua ainaki hävettäis ihan helvetisti. yritä ettiä itelles vapaa mies!