Mitähän tässä nyt aloittaisi. Olemme 19-vuotiaita nuoria ja aloimme seurustella 17-vuotiaina. Mies sanoo usein, että rakastaa, sanoo, että olen kaunis... puhuu nätisti. Siihen en ole ikinä tottunut, enkä ihan viekään täysin. Hän sanoo, että haluaa seurustella kanssani vielä pitkään, eikä halua ketään muuta. Ettei kukaan muu ole ikinä halunnut häntä.
Saman illan aikana, saatan kysyä ihan vitsilläni, (kun mies tulee baarista), että iskikös kukaan? Ja hän sanoo, että ei, mutta jos iskisi, niin lähtisin kyllä mukana. Kysyn siinä sitten, että ihan tosissaanko ja hän sanoo, että joo. Ihan kuin vastaisi kysymykseen, tuotko leipää kaupasta.
Jos haluan keskustella jostain, vaikka ihan vain siitä, mitä mieltä hän on Jokelan ja Kauhajoen tapahtumista, saan vastaukseksi: älä kysele. Vastaus melkein kaikkeen tämä. Olen ollut pitkään ymmälläni. En osaa olla kellekään vihainen ja itken helposti. Yritykseni sanoa asiasta, menee siis näin: kysyn, miksei hän ikinä halua puhua mistään? hän sanoo, että ei kiinnosta tollainen löpinä. Kysyn toisen kerran ja hän alkaa huutaa, että älä jankkaa ja pelkään huutamista ihan järjettömästi (tietyistä syistä) ja alan itkeä. Mies tähän vain, että nyyh nyyh angst angst.
En ymmärrä, miten samassa ihmisessä voi olla niin kaksi eri puolta. Hän on fiksu, osaa puhua, muttei kuitenkaan osaa. Hän puhuu joskus lapsista ja tulevaisuudestakin. Olemme molemmat sitä mieltä, ettei liikaa kannata suunnitella, mutta voihan sitä leikkiä ajatuksilla. Hän on hauska, kutittelee minua, yleisesti ottaen, hänellä on hyvä huumorin taju.
Teen mielelläni miehelle asioita, otan suihin, hieron, teen yllätys aamupalaa, mutta hän ei ikinä minulle. En tee mitään siksi, että minullekkin tehtäisiin, mutta olisihan se joskus ihan kivaa saada itsekkin jotain. Hän hieroo jalkojani ainoastaan silloin, kun on huutanut minulle edellisenä päivänä, haukkunut humalassa ja pyytää anteeksi. Mies on oikeasti pahoillaan aina kun jotain ilkeää tekee ilman, että olisin tehnyt mitään.
En soittele miehen perään, jos emme lähde yhdessä johonkin, en painosta häntä ´vauva jutuilla´ tms. En valita hänen asuntonsa kunnosta - hän tajuaa aina välillä, kuinka hirveä lätti se on ja tekee asialle jotain kun haluaa, en koe, että se olisi minun asiani. Saatan joskus tiskata ylläriksi (muutimme siis erikseen, en halunnut muuttaa yhteen, ennekuin kumpikin on ensin asunut yksin). En ´nalkuta´, niinkuin tiedän monien ystävieni nalkuttavan ties mistä. Mutta silti mies sanoo, että nalkutan. Jos esim. kysyn mitä mieltä hän on vaikka siitä Jokelasta, hän sanoo, että älä kysele ja kysyn, että miksen saisi? se on nalkuttamista.
Olen välillä niin ymmälläni, olenko oikeasti sellainen hirveä ´vanha akka´ jollaiseksi mies minut leimaa. Suurimmaksi osaksi ajasta meillä on mahtavaa, mutta en oikein enää tiedä, mitä saan sanoa ja mitä en. Tiedän, että olemme nuoria. Intti on vasta takana ja hän pääsee kokeilemaan omaa elämää, jota itse olen saanut jo 15-vuotiaasta saakka elää. Hän haluaa kokeilla kaikkea ja olen sanonutkin, että jos hän haluaa ´kokeilla muita´ mutta rakastaa minua silti, voimme pitää tauon, olen saanut jo kokeilla niitä muita, eikä baareissa seuranhaku mielellä juokseminen enää kiinnosta (aloitin aika nuorena sen homman. :p). Tottakai se tuntuu pahalta, mutta mielummin nyt, kuin kolmekymppisenä. Mies ei ole seurustellut tai harrastanut seksiä ennen minua ja uskon, että ainakin ainakin osa ymmärtää, miksi olen näin sanonut. Tykkään juhlia, mutta myös jäädä kotiin syömään pizzaa alasti ja katsomaan telkkaria (jota minulla ei kylläkään nyt ole). En ole liian mustasukkainen, jos kysyn miten ilta meni, minua kiinnostaa miten ilta meni, eikä kysymys ole, että ketä panit, toisin kuin mieheni kysymys, jos tulen tyttöillalta hänen luokseen.
Olen valmis elämään ihmisen kanssa pitkään. Olen sitä mieltä, että kun nuorean aletaan, ei saa antaa oman elämänsä mennä hukkaan. Toinen menee ulkomaille jos tarvitsee mennä ja kumpikin tekee sen, mikä ei harmita sitten 30-vuoden päästä, kun ei tehnyt. Kumpikin muuttuu ajan kanssa. Ei se minua haittaa. Suhtaudun kumppaniini, niinkuin jokaiseen muuhunkin ihmiseen, höystettynä tietysti enemmällä kosketuksella ja rakkaudella. Kyllä tietty joskus minäkin olen se tyhmä. Huudan turhasta, pyyydän kuitenkin pian anteeksi, sillä useimmiten johtuu väsymyksestä tms. Puran turhaumiseni mieluummin lenkkiin, kuin toiseen. Ihmiset tappelevat niin turhista asioista, että olen ajatelut etten halua.
Uskon ajattelevani ihan hyvin asioista, enkä ymmärrä, miksi mies käyttäytyy, kuin olisin pahin nalkuttaja ja ämmä maailmassa. Alan kohta itsekkin uskoa siihen.
En osaa ihan laittaa ajatuksiani selväksi tähän kellon aikaan ja muutenkin omat arvoni ovat menneet aivan uusiksi. En enää tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin, enkä siis saa tästä mitenkään yhtenäistä tekstiä, kun ajatus sinkoilee. Pyydän sitä anteeksi.
Toivoisin kommentteja myös miehiltä, jos jaksavat tätä lukea tai jos ylitpäätään kukaan ymmärtää tästä mitään.
Saman illan aikana, saatan kysyä ihan vitsilläni, (kun mies tulee baarista), että iskikös kukaan? Ja hän sanoo, että ei, mutta jos iskisi, niin lähtisin kyllä mukana. Kysyn siinä sitten, että ihan tosissaanko ja hän sanoo, että joo. Ihan kuin vastaisi kysymykseen, tuotko leipää kaupasta.
Jos haluan keskustella jostain, vaikka ihan vain siitä, mitä mieltä hän on Jokelan ja Kauhajoen tapahtumista, saan vastaukseksi: älä kysele. Vastaus melkein kaikkeen tämä. Olen ollut pitkään ymmälläni. En osaa olla kellekään vihainen ja itken helposti. Yritykseni sanoa asiasta, menee siis näin: kysyn, miksei hän ikinä halua puhua mistään? hän sanoo, että ei kiinnosta tollainen löpinä. Kysyn toisen kerran ja hän alkaa huutaa, että älä jankkaa ja pelkään huutamista ihan järjettömästi (tietyistä syistä) ja alan itkeä. Mies tähän vain, että nyyh nyyh angst angst.
En ymmärrä, miten samassa ihmisessä voi olla niin kaksi eri puolta. Hän on fiksu, osaa puhua, muttei kuitenkaan osaa. Hän puhuu joskus lapsista ja tulevaisuudestakin. Olemme molemmat sitä mieltä, ettei liikaa kannata suunnitella, mutta voihan sitä leikkiä ajatuksilla. Hän on hauska, kutittelee minua, yleisesti ottaen, hänellä on hyvä huumorin taju.
Teen mielelläni miehelle asioita, otan suihin, hieron, teen yllätys aamupalaa, mutta hän ei ikinä minulle. En tee mitään siksi, että minullekkin tehtäisiin, mutta olisihan se joskus ihan kivaa saada itsekkin jotain. Hän hieroo jalkojani ainoastaan silloin, kun on huutanut minulle edellisenä päivänä, haukkunut humalassa ja pyytää anteeksi. Mies on oikeasti pahoillaan aina kun jotain ilkeää tekee ilman, että olisin tehnyt mitään.
En soittele miehen perään, jos emme lähde yhdessä johonkin, en painosta häntä ´vauva jutuilla´ tms. En valita hänen asuntonsa kunnosta - hän tajuaa aina välillä, kuinka hirveä lätti se on ja tekee asialle jotain kun haluaa, en koe, että se olisi minun asiani. Saatan joskus tiskata ylläriksi (muutimme siis erikseen, en halunnut muuttaa yhteen, ennekuin kumpikin on ensin asunut yksin). En ´nalkuta´, niinkuin tiedän monien ystävieni nalkuttavan ties mistä. Mutta silti mies sanoo, että nalkutan. Jos esim. kysyn mitä mieltä hän on vaikka siitä Jokelasta, hän sanoo, että älä kysele ja kysyn, että miksen saisi? se on nalkuttamista.
Olen välillä niin ymmälläni, olenko oikeasti sellainen hirveä ´vanha akka´ jollaiseksi mies minut leimaa. Suurimmaksi osaksi ajasta meillä on mahtavaa, mutta en oikein enää tiedä, mitä saan sanoa ja mitä en. Tiedän, että olemme nuoria. Intti on vasta takana ja hän pääsee kokeilemaan omaa elämää, jota itse olen saanut jo 15-vuotiaasta saakka elää. Hän haluaa kokeilla kaikkea ja olen sanonutkin, että jos hän haluaa ´kokeilla muita´ mutta rakastaa minua silti, voimme pitää tauon, olen saanut jo kokeilla niitä muita, eikä baareissa seuranhaku mielellä juokseminen enää kiinnosta (aloitin aika nuorena sen homman. :p). Tottakai se tuntuu pahalta, mutta mielummin nyt, kuin kolmekymppisenä. Mies ei ole seurustellut tai harrastanut seksiä ennen minua ja uskon, että ainakin ainakin osa ymmärtää, miksi olen näin sanonut. Tykkään juhlia, mutta myös jäädä kotiin syömään pizzaa alasti ja katsomaan telkkaria (jota minulla ei kylläkään nyt ole). En ole liian mustasukkainen, jos kysyn miten ilta meni, minua kiinnostaa miten ilta meni, eikä kysymys ole, että ketä panit, toisin kuin mieheni kysymys, jos tulen tyttöillalta hänen luokseen.
Olen valmis elämään ihmisen kanssa pitkään. Olen sitä mieltä, että kun nuorean aletaan, ei saa antaa oman elämänsä mennä hukkaan. Toinen menee ulkomaille jos tarvitsee mennä ja kumpikin tekee sen, mikä ei harmita sitten 30-vuoden päästä, kun ei tehnyt. Kumpikin muuttuu ajan kanssa. Ei se minua haittaa. Suhtaudun kumppaniini, niinkuin jokaiseen muuhunkin ihmiseen, höystettynä tietysti enemmällä kosketuksella ja rakkaudella. Kyllä tietty joskus minäkin olen se tyhmä. Huudan turhasta, pyyydän kuitenkin pian anteeksi, sillä useimmiten johtuu väsymyksestä tms. Puran turhaumiseni mieluummin lenkkiin, kuin toiseen. Ihmiset tappelevat niin turhista asioista, että olen ajatelut etten halua.
Uskon ajattelevani ihan hyvin asioista, enkä ymmärrä, miksi mies käyttäytyy, kuin olisin pahin nalkuttaja ja ämmä maailmassa. Alan kohta itsekkin uskoa siihen.
En osaa ihan laittaa ajatuksiani selväksi tähän kellon aikaan ja muutenkin omat arvoni ovat menneet aivan uusiksi. En enää tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin, enkä siis saa tästä mitenkään yhtenäistä tekstiä, kun ajatus sinkoilee. Pyydän sitä anteeksi.
Toivoisin kommentteja myös miehiltä, jos jaksavat tätä lukea tai jos ylitpäätään kukaan ymmärtää tästä mitään.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olet selkeästi herkkä kritiikille ja ajattelevainen.
Sinun kannattaisi kohottaa itsetuntoasi. Ei kenenkään tarvitse alistua tuolla tavalla.
En usko, että on väliä mitä miehesi sinusta sanoo. Rivien väli on negatiivista, halveksivaa ja alentavaa suorastaan. Mieti, haluatko kuunnella tällaista.
Hän luultavasti rakastaa sinua ja sitten ilmaisee sen tällä tavalla. Sanoit ettet halua elämän kulkevan ohi. Onkohan tämä mies apuna tähän vai kenties este?
Hänellä on varmaan epämukava olla, mutta siihen sinä et voi teoillasi vaikuttaa.
P.S.
Saat sanoa mitä vaan.
että minulla ei edes ole huono itsetunto. Ajattelevainen olen kyllä, pienenä olin se, joka meni kertomaan pojille, että toiset ´tykkää niistä,´ koska ne eivät itse uskaltaneet. Olin aina ensimmäisenä tanssilattialla, olen vieläkin, jonka jälkeen muut sinne vasta uskaltautuvat. En pelkää sanoa, mitä ajattelen, ja työpaikoissa olen saanut kiitosta nimenomaan siitä, että otan kritiikkiä vastaan paremmin kuin muut. jnejne. Huutaminen ei kylläkään ole se minun juttuni.
Tässä suhteessa ei vain homma toimi ihan niin. Meillä on aivan mahtavaa aikaa suurimmaksi osaksi. Olemme tarpeeksi erilaisia ja tasapainotamme toisiamme.
En tiedä, eikö mies tiedä, miten suhtautua asioihin, vai onko hän oikeasti vain noin ... noin.
että miehesi pelkää vahvuuttasi ja kokeneisuuttasi elämästä.
Eikä ole varma siitä mitä tekee ja mitä haluaa elämältä.
Mahdollisesti hän rittää alistaa sinua henkisesti, kun sanoo olevansa valmis lähtemään vieraiden naisten kanssa mikäli mahdollisuus löytyy.
Se, että mies tekee jotain hyvittääkseen ilkeät sanansa ei vaikuta hyvältä.
Jossain vaiheessa ilkeät sanat saattavat vaihtua ikäviin nyrkiniskuihin, kun humala laskee moraalia tarpeeksi.
Et tiedä mistä saisit puhua hänelle, oletko koskaan kysynyt?
Mikäli et, seuraavalla kerralla kun hän sanoo "Älä nalkuta" tms. kysy mistä saat puhua.
Siitä vastauksesta päättele, kannattaako jatkaa vai ei.
Mielestäni tarvitset miehen, joka on nähnyt muutakin kuin äidin eteenkantaman puurolautasen.
Armeija ei tee miehiä, sen tekee elämänkokemus ja katsomus.
miestäsi missään nimessä, koska viimeistään silloin kun olet nelikymppinen, ärryt siihen kusipää saappaaseen, joka ei koskaan tee mitään hyvää sinulle ja viimeistään silloin tajuat, ettet halua enää ikinä mielistellä yhtäkään äijää ja lemppaat äijäsi ulos katkerin mielin.
"Saman illan aikana, saatan kysyä ihan vitsilläni, (kun mies tulee baarista), että iskikös kukaan? Ja hän sanoo, että ei, mutta jos iskisi, niin lähtisin kyllä mukana. Kysyn siinä sitten, että ihan tosissaanko ja hän sanoo, että joo. Ihan kuin vastaisi kysymykseen, tuotko leipää kaupasta."
Mielestäni tuo kertoo jo kaiken. Jos poikaystäväsi on valmis lähtemään toisen naisen mukaan heti kun tilaisuus tulee, kuinka paljon hän oikeasti sinua rakastaa ja sinusta välittää. Oma mieheni jos sanoisi kerrankin noin toteaisin hyvin nopeasti että tervemenoa. Et kai sinä oikeasti halua jakaa tulevaisuuttasi tuollaisen ihmisen kanssa, joka talaisuuden tullen todennäköuisesti pettää?
mutta kysymys onkin, että sanooko hän niin ihan vain huviksensa, jostain kummallisesta syystä tarkoittamatta mitään vai siksi, että oikeasti lähtee.
Olen kysynyt, että mistä saan puhua ja vastaus on, että ihan sama, mutta ei mitään dr phil löpinöitä. Näen, että miehestä tulee vanhempana ihan fiksu kaveri. Sitä en tiedä, tuleeko hänestä alkoholisti tai hakkaaja, mutta suuri osa ihmisistä tuleevarmasti tuntemaan hänet fiksuna ja hauskana kaverina.
Vielä hän kuitenkin on ihan nollissa, ei luultavasti nimen omaan tiedä, mitä haluaa jne. En tiedä, tapasimmeko pari vuotta liian aikaisin. Olenko itse vain päässyt jo ¨seuraavalle tasolle¨ kun hän vielä kokeilee omaa elämää ja kaikkea, mikä minulle on jo arkipäivää.
Se, että hän olisi kateellinen, voin uskoa sen, mutta sitä hän ei kuuna päivänä myönnä, ainakaan vielä tässä muutamaan vuoteen.
Toisaalta tekisi mieli odottaa ja antaa hänelle tilaa
Toisaalta taas hypätä suoraa siihen seuraavaan vaiheeseen. Eli etsiä ns. kokeneemman miehen. Pelkäänpä vain, etten ikinä löydä enää tälläistä miestä, kuin tämä nykyinen on..
Mies on valmis lähtemään muiden mukaan jonka sinä tosin hyväksyt..
Mies ei jaksa keskustella asiallisesti.
Mies on myös epäkypsä mikä on ymmärrettävää, mutta turhaan hän sinulle kettuilee kokemuksistasi ja omiensa puutteista. Sinun kanssahan hän seurustelee.
Mies ei ole huomaavainen tai tunnu edes välittävän tunteistasi.
Et voi tietää millaiseksi mies kasvaa, hyvä vai huono, mutta tärkeintä on nimenomaan se mitä hän on nyt, ei parin vuoden päästä. Ja tuon ikäisen pitäisi olla tarpeeksi fiksu jo nyt, fiksu varsinkin suhteessa. Kaikki voi muuttua mutta kannattaako sitä jäädä odottamaan jos niin ei koskaan käy?
Suosittelen että sanot sille miehelle suoraan että mikä mieltäsi painaa ja mihin toivot muutoksia, jos hän ei niitä huomioi tai osaa yhtään muuttaa käytöstään, tiedät mitä tehdä.
Uskonpa rehellisesti että löydät paremmankin.
että oletko onnellinen tämän nykyisen miehesi kanssa ja tekeekö hän sinut oikeasti onnelliseksi. Jos olet onnellinen ja voit todeta sen rehellisesti niin kaikki on ok, mutta jos hetkeäkään epäilet asiaa niin silloin tarvitset jotain muuta/jonkin toisen ihmisen.
Älä ajattele, ettet saisi parempaa tai yhtä hyvää miestä jos nyt nykyisesi jätät. Kuitenkin haaveilet paremmasta elämästä etkä sitä nyt pysty saavuttamaan. Itsekin kuvittelin joskus kun eksäni kanssa ero koitti, että koskaan elämääni ei tule yhtä ihanaa miestä. No ei tietenkään samanlaista ihmistä kävelekään vastaan, mutta noin vuosi eron jälkeen tapasin miehen ,joka vei jalat altani ja on kuin luotu minulle. Eli kyllä niitä parempiakin on olemassa...
Kertomuksesi suorastaan naurattaa minua. Kerroit seurustelleesi jo kaksi vuotta, mutta silti Sinulla ja "miehelläsi" on ikää vasta 19 vuotta, joten olette siis molemmat vielä täysiä lapsia. Teillä molemmilla on vielä pitkä matka aikuisuuteen, jolloin voitaisiin vasta puhua vakavasta seurustelusta ja parisuhteen muodostamisesta.
Teidän molempien olisi vielä paras palata vanhempienne kotiin aikuistumaan. Voisitte vanhempienne ja viisaiden vanhempien sukulaistenne kanssa keskustella elämän suurista asioista, ja vasta riittävän kypsyyden saavutettuanne teidän kannattaisi alkaa vakavasti katsella vastakkaista sukupuolta. Näin menetellen teillä molemmilla olisi mahdollisuus löytää itsellenne sopiva elämänkumppani.
...mitä tuohonhaan taas sanoa. No ensinnäkin virallisestihan olemme teinejä, vuoden päästä aikuisia.
Mutta ihmettelen täällä muutenkin ihmisten ymmärtämättömyyttä, jota teiltä aikuisilta ei luulisi löytyvän.
Kuten, kerroin, olen asunut 15-kesäisestä yksin. Hoitanut yksin laskuni, käynyt töissä koulun ohella (päivät pahimmillaan koulu 8h plus työt 6-7h jne.), pessyt yksin pyykkini, laittanut yksin ruokani, siivonnut yksin (kyllä, pessyt myös suihkun lattiakaivon ja viemärit ja vessan säännöllisesti)... Eikä yksikään lasku ole koskaan myöhästynyt edes päivää. Valmistuin ihan ok-hyvin arvosanoin lukiosta, joka oli ainoa asia, johon suostuin ottamaan vanhemmiltani apua. He maksoivat osan koulukirjoistani, mutta suurimman osan ostin itse. Olen hyvin köyhästä perheestä ja siksi en rahaa suostunut ottamaan - tiedän, että ei vahemmillanikaan sitä rahaa ole. Siksi myös muutin pois kotoa. Parhaimmillaan kävin kolmessa eri työpaikassa ja jokaisen paikan olen hankkinut itse, käymällä paikanpäällä kymmenissä työpaikoissa ja viemässä työtodistukseni ihan ilman suhteita.
Sen jälkeen kun muutin, sain vanhemmiltani 17-vuotiaaseen lapsilisäni, jonka he vaativat antaa, mutta sen jälkeen sain heidät suostumaan siihen, että pyydän rahaa jos tarvitsen. En ole tarvinnut ja jokainen lapsilisä on säästössä.
En halua kehua itseäni liikaa, en ole täydellinen, olen ärsyttävä ja haiseva kakkiainen, niinkuin jokainen meistä teineistä ;) yms. Mutta tiedän pärjänneeni hyvin. Se on ollut kovaa työtä, opiskelujen loputtua kaikki helpottui, mutta olen erittäin ylpeä siitä, mitä olen saanut elämässäni aikaan ilman sen kummempaa pohjaa. Sosiaalinen elämäni vähän on kärsinyt tästä vapaa-ajattomuudesta, mutta nyt sitä aikaa taas löytyy!
Olen edelleen teini ja ihan mielelläni, nähtävää ja opittavaa riittää.
Kysymys kuitenkin kuuluu, sinä edellisen kysymyksen aikuinen? Olisitko itse pystynyt samaan?
Tämä ei mitenkään liity aikaisempaan keskusteluun, eikä myöskään ihmissuhde taitoihini tai mihinkään muuhunkaan, mutta kunhan nyt halusin ilmaista mielipiteeni tälle ihmiselle, jota minun juttuni nauratti, toivottavasti naurattaa tämäkin.