Uskottomuuden paradoksi

Minusta noin kuuluukin olla. Ei sen kummempaa.

Olen nyt ollut vaimoni kanssa naimisissa kohta neljä vuotta ja sitä ennen seurusteltiin neljä vuotta.
Täytyy myöntää ettei aurinko ole aina paistanut, mutta välillä on ollut jopa säteilyvaara, kun on ollut niin auvoista.

Minulle vaimoni on minun ainoa eroottisen kiinnostuksen kohde myös. Tiedostan kyllä, että on olemassa muita naisia tässä maailmassa, mutta entä sitten.
On ollut tilanteita, joissa joku on alkanut flirttailemaan, mutta en ole lähtenyt mukaan tai sitten en ole huomannut koko juttua. Vaimo vaan on kertonut asiasta. On hämmästellyt, kun en ole huomannut.

Mitään mustasukkaiseksi tekemiskokeiluja en ole tehnyt enkä tule tekemäänkään; miksi vaimoani tuollaisella loukkaisin?

Kun aloin olemaan hänen kanssaan, varmaan aivoissani oleva joku rele on kääntänyt vivun sellaiseen asentoon että itsekin tunnen pahoinvointia muitten naisten flirttiyrityksiä kohtaan.

Kuten huomaat: et ole yksin.
Minun kaverinikin on aika lailla samanlaisia ja tämän vuoksi meidän on helppo keskenämme mennä mökille, kalaan taikka prätkäreissuille yms. Samoin vaimomme voivat harrastaa omiaan vapaasti. Luottoa on!

Vanha sanontahan kuuluu:

Ei sydämeen kahta ämmää mahdu!

Oikein! Tuo on varmaan aika yleistä ja luonnollista, vaikka media, kaverit yms. tuovat "vapauden" aatetta jatkuvasti eteemme. Pikkasen ehkä huolestuttaa miehesi jatkuva uskollisuuden varmistelu. Eihän projisointia...?

En nyt näe mitään vastakohtaisuuksia.

Ole onnellinen että olet saanut tavata ja elää ihmisen kanssa, johon olet rakastunut. Kaikille ei sitä onnea ole suotu, ja silloin myös sitoutuminen toiseen ihmiseen on heikompaa. Toisekseen aika tekee joskus tepposet, ja suhde väljähtyy.

Ihmettelen sitä, miksi muiden kiinnostuminen tekee sinulle pahan olon? Tämä on kyllä paradoksi, sillä yleensä me pidämme siitä että meistä tykätään ja meitä pidetään kiinnostavina!

Vai onko kyse siitä, että meidän suomalaisten naisten on niin vaikeaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan? Olen itse opetellut vanhoilla päivilläni tähän, kun joku flirttailee, suhtaudun ystävällisesti, otan sen kohteliaisuutena vastaan, mutta en lähde siihen mukaan.

Usein näistä tulee ihan hyvä mieli, harvat miehet loukaantuvat tai suuttuvat. Joskus jopa päinvastoin, he ovat hyvin helpottuneita kun huomaavat, että kanssani voi jutella ilman filrttailun pakkoa. Se kuulemma vapauttaa.

Muutoin kyllä olen kokenut nykyisessä suhteessani aivan samaa, en kykene edes ajatelemaan seksiä jonkun muun kanssa.

Yksi suhde ensin loppuun ja sitten seuraavaan kun aika on uudelle suhteelle kypsä

Jos oman siipan kanssa mättää niin vaikeeta on ottaa flirttiä vastaan muiltakaan. Oikeastaan silloin kun oli vielä rakastumisen ensihuumassa saattoi olla niin onnellinen että mun käytös vaikutti muidenkin miesten mielestä tosi flirtiltä.
Olisin voinut pussata vähän kaikkia =)
Kyllä se suurin huomion tarve keskittyy ihan siihen omaan mieheen. Voi olla miehelle tietysti taakkakin?
Yksin ollessa viihteellä kaipaan omaa miestäni ja tunnen oloni vaivautuneeksi muiden miesten lähentelyistä. En ole ilmeisesti tavannut vielä ketään joka voisi kiinnostaa enempää kuin omani.
Kolme vuotta ollaan oltu nyt yhdessä ja ihan joka päivä.

Hienoa, Upeaa! Ihanaa ett Suomessakin on olemassa aikuisii ihmisii!

Musta on ihana lukea, että on paljonkin ihmisiä, jotka tuntee noin.
Ikävää on se, että itse en kuulu heihin.
Olen pitkässä parisuhteessa, ja nyt, niin kuin aikaisemmissakin suhteissa, olen mennyt ihastumaan toiseen ja toisiin ihmisiin.
Joskus tunteet on niin vahvoja, että pelkään sekoavani.
Ajattelen kuitenkin, että jos nyt rikkoisin tämän suhteen ja aloittaisin suhteen ihastukseni kanssa (haavemaailmassa kaikki on niin helppoa;)), ajautuisin ennemmin tai myöhemmin taas samaan tilanteeseen, eli ihastuisin johonkin toiseen.
Nykyisen suhteeni pitäisi olla kaikin puolin tyydyttävä. Mies on raitis ja kiltti, komeakin. Seksiä on, tai olisi, itse vain olen haluton usein.
Tämä suhde alkoi molemmin puolisella mielettömällä ihastumisella, en ollut ennemmin sellaista kokenut. Ainut mikä minua vaivaa suhteessamme on se, että mies puhuu paljon ja tuntuu välillä aika itseriittoiselta. Itselläni on paljon ongelmia tilan ottamisessa ja tunnen usein, että lakkaan olemasta. Että mies vie mun tilani olla oma itseni.
Olen myös miettinyt sitä, että taidan aivata ihan pohjattomasti hyväksyntää ja rakkautta, mikä on osasyynä näihin ihastumisiin.
Mikään ei riitä.
Masennus on ja sitä hoidetaan lääkityksellä, terapiassakin olen, eli niiltä osin asia on kunnossa.
Olisko vanhemmilla ja/tai viisaammilla jotain sanottavaa? Otan mielelläni vastaan neuvojanne tai ajatuksia joita kirjoitukseni herätti.

Minulla on melko samanlaisia tunteita. Olen ollut mieheni kanssa 2 vuotta yhdessä ja muut miehet eivät oikeasti kolahda. Minua on yritetty iskeä lukemattomia kertoja, mutta en ole vain kiinnostunut, vaikka osa iskijöistä onkin ollut aika hienoja tapauksia. Sinkkuna olisin ehkä ollut kiinnostunut. Lienen luonnostani yksiavioinen, meitäkin on. En pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa ylläpitäisin kahta tai useampaa rakkaussuhdetta samaan aikaan.

Kerran kyllä melkein ihastuin erääseen mieheni ystävään. Silloin minulla ja miehelläni oli kriisi päällä ja mieheni ystävä sanoi juuri silloin asioita, jotka halusinkin kuulla. Hetken päästä järkiini tultuani tajusin, etten oikeasti ole kiinnostunut hänestä persoonana, vaan hänen sanoistaan.

Olen varmaankin naimisissa elämäni miehen kanssa, koska muut miehet eivät vaan nappaa ja takanamme on sentään reilut 20 yhteistä vuotta. Muiden miesten kiinnostus minuun on ollut mielestäni kiusallista ja jotenkin noloa.