En tiedä mistä päästä aloittaa kertomaan tätä asiaa ja vielä sillätavoin, että tästä saisi oikean käsityksen..sen kuitenkin haluan tähän jo heti alkuun alleviivaten korostaa, ettei ole kysymyksessä mitään kateuteen, huonoon itsetuntoon tai mihinkään siltä väliltä liittyvistä seikoista osaltani, vaikka sen käsityksen varmaan tekstistäni tulee saamaan. Toivoisin kipeästi näkemyksiä tilanteestani ja edes lähes saman tilanteen eläneen/elävän ihmisen kommentteja.
Alan olla oikeasti kohta jo hermoromahduksen partaalla oman lähiperheeni vuoksi. Perhesuhteet ovat muuttuneet radikaalisti osaltani kylmään ja epäkunnioittavaan suuntaan. Olen lapsuuden perheestäni se nuorin sisar isoveljeni lisäksi. Isoveljeni on aina ollut se viisain, kunnioitetuin ja ylpeyden aihe perheessäni, onhan hän korkeassa ammatissakin. Minä olen aina ollut siinä tyhmän ja lapsellisen pikkusiskon roolissa iät ja ajat, vaikka olen jo aikuinen ollut vuosia ja pärjään elämässäni ihan normaalisti. Minulla ja veljelläni on ollut aina lämpimät ja hyvät välit keskenämme, näin varsinkin lapsuudessa. Pikkuhiljaa välimme ovat kuitenkin muuttuneet kylmemmäksi, eteäisemmäksi ja "kuivan asialliseksi". Itse olen yrittänyt olla aina yhtä lämmin ja mukava pikkusisko kaiksesta huolimatta, mutta nyt tilanne alkaa olla siinä pisteessä, että en siedä veljeni meininkiä millään tasolla.
Kaikki tuntui lähtevän siitä, kun veljeni tapasi nykyisen vaimonsa. Hän muuttui aivan eri ihmiseksi minua kohtaan. Hän alkoi puheissansa vähätellä ja alistaa minua siihen "tyhmän pikkusiskon" rooliin. Olin kaikesta huolimatta hänelle ja vaimollensa mukava, pidin hauskaa heidän kanssaan ja hänen vaimostakin tuntui tulevan erittäin hyvä ystävä minulle. Tätä myös veljenikin halusi. Noh, pikkuhiljaa alkoi välit viilenemään sieltä päästä. Kerran kun kutsuin heidät viikonlopuksi luokseni (asumme eri paikkakunnilla) tilanne alkoi muuttumaan törkeään suuntaan. Minut suoraan sanottuna suljettiin ulos ja vieläpä omassa kodissani. Kanssani ei paljoa puhuttu, vaan he supisivat ja nauroivat keskenään omia juttujaan kuin jotkut teini-ikäiset kakarat. He ikäänkuin olivat kuin omassa kodissaan ja minua ei olisi ollutkaan olemassa. Ne "normaalit" keskustelu kerrat minua ei juuri katsottu edes silmiin (kummankaan osalta) ja veljeni vain tiuski tai muuten alisti puheissansa (tyyliin "pitäshän sinun tietää/etkö muka tajua) tms. vähättelyä. Lisäksi molempien puheista paistoi ja paistaa siis tänäpäivänäkin juuri se vähättely, jossa minut siis alistetaan lapsen tasolle ja jota ei pidetä "samalla tasolla" heidän kanssaan. Lisäksi veljeni ei enää soittele, viestittele tai yhtään mitään minulle. Kerran kun soitin puhuttiin jälleen kerran kylmän asiallisesti ja vähätellen minua puheissansa, lisäksi heillä on tapana "paistatella parrasvaloissa" kehutaan kun ollaan tehty sitä ja tätä ja ollaan olevinaan niin hienoa kun veljelläni rahaa riittää ammattinsa puolesta. Korostan nyt tässä vielä, että en ole kateellinen tms. vaan juuri tämä epäkunnioittava käytös minua kohtaan ottaa ihan helvetisti aivoon! En ole kuitenkaan tehnyt tai sanonut heille yhtään mitään pahaa, niin miksi moinen käytös?! Tämä homma kärjistyy ja tilanne karkaa käsistä varsinkin kun olemme koko sakki käymässä yhtä aikaa vanhemmillamme. Isä ja äiti ovat tilanteelle sokeita ja paapovat heitä kuin olisivat jotain kuninkaallisia. Minua kohdellaan siis pikkukakaran tasolla ja hyssytellään jos yritän puhua velejeni törkeästä käytöksestä kohtaani. Vanhempieni mielestä minun tehtäväni ja roolini on vain miellyttää ja toimia punaisena mattona velelleni ja vaimollensa. Heti ihmetellään ja tullaan valittamaan, jos olen omissa oloissani, että ala mennä juttelemaan heille ja tanssimaan siis heidän pillinsä mukaan. En siis saa enkä voi enää ne harvat kerrat kun kotona nykyään käyn, olla siellä rauhassa ja ns. hengähtää ja olla vapaasti niinkuin ennen. Meininki on siis tullut siihen pisteeseen, että minua patistellaan miellyttämään punaiseksi matoksi omassa lapsuuden kodissani, enkä siitäkään huolimatta saa vanhemmiltani enkä veljeltänikään vaimoneen kunnioittavaa ja arvostavaa aikuismaista käytöstä osakseni!
Nyt tilanne kärjistyi sitten siihen pisteeseen että sain koko hommasta lopullisesti tarpeekseni. Toin tässä tutustumiskäynnille poikaystäväni ensimmäistä kertaa vanhemmilleni ja veljeni vaimoneen olivat kanssa käymässä samaan aikaan. Veljeni vaimo oksenteli ja saimmekin tietää hänen olevan raskaana. Noh, tästä alkoi sitten ylistelyt ja kahta kauheammat paapomiset vanhemmiltani, että oma poikaystävänikin unohtui siinä siinä sivussa. Sain hävetä ja käydä koko ylikierroksilla, kun poikaystäväni oli juuri kertomassa jotain asiaa itsestään, niin vanhempani keskeyttivät kesken hänen lauseensa, alkaen paapoa veljeni vaimoa ja voivotella että "voi voi miten sinä jaksat onko hyvä olla"- paskaa. Lisäkäksi ruokapöydässä oltiin kokoajan tarjoilemassa ja ojentelemassa eri ruokia kyllä veljelleni ja vaimollensa, mutta poikaystävääni ei huomioitu ollenkaan. Jouduin siis aivan itse pitämään hänen puoliansa, jotta hänkin saisi "herkuista osansa". Kaiken huipuksi veljeni ja tämön vaimo sitten siirtyivätkin diivailemaan koko vierailun ajaksi, eivätkä vaivautuneet kysymään minun kuulumisia saatika tutustumaan mieheeni. Silmiin ei jälleenkään katsottu ja oltiin eristäytyneenä koko sakista, paitsi ruoka-aikana. Ja vielä oloani pahentaakseen, vanhemmat valittivat jatkuvasti, että "mene juttelemaan niille" ja "ole sitä ja tee tätä niille". Mutta ei sanallakaan esim. veljelleni, että hänen tulisi tulla vastaavasti minulle ja miehelleni. En jaksa enää tätä epäkunnioittavaa käytöstä. Ilmeisesti pitäisi olla itsekin paksuna, että pidettäisiin edes lähes samalla tasolla kuin veljeäni vaimoneen. He ovat todellakin saaneet vanhempieni huomion ja arvostuksen kaikilta osin osakseensa, käyväthän he vielä joka viikonloppu heillä kylässäkin. Mutta mitäs minä tässä sitten? Minä olen vain se ikuinen kakara, pikkusisko, jonka tehtävä on paapoa heitä sokeasti vanhempieni kanssa. En näe kovin valoisana tulevaisuuttani lapsuuden perheeni parissa. Mitä tässä tulisi tehdä kun saan vain kylmää ja epäkunnioittavaa käytöstäni osakseni ja tilanne tulee vain pahenemaan tulevaisuudessa, nyt kun vaimokin on paksuna!? Ei todellakaan huvita enää käydä ollenkaan lapsuudenkodissani, eikä olla missään tekemisissä veljeni ja tämän vaimon kanssa. Onko ratkaisuna vain kylmä etääntyminen entisestään vai mikä? Nöyristelemään ja paapomaan en ala, omaan sen verran edes omanarvontuntoa. Tällätavoin asiat eivät kuitenkaan voi jatkua.
Tähän loppuun vielä, että haukkujien on turha vaivautua ilkkumaan omasta osastani tähän asiaan, sillä en noteeraa ollenkaan sellaista tekstiä ja itse en ole tätä tilannetta aiheuttanut.
Alan olla oikeasti kohta jo hermoromahduksen partaalla oman lähiperheeni vuoksi. Perhesuhteet ovat muuttuneet radikaalisti osaltani kylmään ja epäkunnioittavaan suuntaan. Olen lapsuuden perheestäni se nuorin sisar isoveljeni lisäksi. Isoveljeni on aina ollut se viisain, kunnioitetuin ja ylpeyden aihe perheessäni, onhan hän korkeassa ammatissakin. Minä olen aina ollut siinä tyhmän ja lapsellisen pikkusiskon roolissa iät ja ajat, vaikka olen jo aikuinen ollut vuosia ja pärjään elämässäni ihan normaalisti. Minulla ja veljelläni on ollut aina lämpimät ja hyvät välit keskenämme, näin varsinkin lapsuudessa. Pikkuhiljaa välimme ovat kuitenkin muuttuneet kylmemmäksi, eteäisemmäksi ja "kuivan asialliseksi". Itse olen yrittänyt olla aina yhtä lämmin ja mukava pikkusisko kaiksesta huolimatta, mutta nyt tilanne alkaa olla siinä pisteessä, että en siedä veljeni meininkiä millään tasolla.
Kaikki tuntui lähtevän siitä, kun veljeni tapasi nykyisen vaimonsa. Hän muuttui aivan eri ihmiseksi minua kohtaan. Hän alkoi puheissansa vähätellä ja alistaa minua siihen "tyhmän pikkusiskon" rooliin. Olin kaikesta huolimatta hänelle ja vaimollensa mukava, pidin hauskaa heidän kanssaan ja hänen vaimostakin tuntui tulevan erittäin hyvä ystävä minulle. Tätä myös veljenikin halusi. Noh, pikkuhiljaa alkoi välit viilenemään sieltä päästä. Kerran kun kutsuin heidät viikonlopuksi luokseni (asumme eri paikkakunnilla) tilanne alkoi muuttumaan törkeään suuntaan. Minut suoraan sanottuna suljettiin ulos ja vieläpä omassa kodissani. Kanssani ei paljoa puhuttu, vaan he supisivat ja nauroivat keskenään omia juttujaan kuin jotkut teini-ikäiset kakarat. He ikäänkuin olivat kuin omassa kodissaan ja minua ei olisi ollutkaan olemassa. Ne "normaalit" keskustelu kerrat minua ei juuri katsottu edes silmiin (kummankaan osalta) ja veljeni vain tiuski tai muuten alisti puheissansa (tyyliin "pitäshän sinun tietää/etkö muka tajua) tms. vähättelyä. Lisäksi molempien puheista paistoi ja paistaa siis tänäpäivänäkin juuri se vähättely, jossa minut siis alistetaan lapsen tasolle ja jota ei pidetä "samalla tasolla" heidän kanssaan. Lisäksi veljeni ei enää soittele, viestittele tai yhtään mitään minulle. Kerran kun soitin puhuttiin jälleen kerran kylmän asiallisesti ja vähätellen minua puheissansa, lisäksi heillä on tapana "paistatella parrasvaloissa" kehutaan kun ollaan tehty sitä ja tätä ja ollaan olevinaan niin hienoa kun veljelläni rahaa riittää ammattinsa puolesta. Korostan nyt tässä vielä, että en ole kateellinen tms. vaan juuri tämä epäkunnioittava käytös minua kohtaan ottaa ihan helvetisti aivoon! En ole kuitenkaan tehnyt tai sanonut heille yhtään mitään pahaa, niin miksi moinen käytös?! Tämä homma kärjistyy ja tilanne karkaa käsistä varsinkin kun olemme koko sakki käymässä yhtä aikaa vanhemmillamme. Isä ja äiti ovat tilanteelle sokeita ja paapovat heitä kuin olisivat jotain kuninkaallisia. Minua kohdellaan siis pikkukakaran tasolla ja hyssytellään jos yritän puhua velejeni törkeästä käytöksestä kohtaani. Vanhempieni mielestä minun tehtäväni ja roolini on vain miellyttää ja toimia punaisena mattona velelleni ja vaimollensa. Heti ihmetellään ja tullaan valittamaan, jos olen omissa oloissani, että ala mennä juttelemaan heille ja tanssimaan siis heidän pillinsä mukaan. En siis saa enkä voi enää ne harvat kerrat kun kotona nykyään käyn, olla siellä rauhassa ja ns. hengähtää ja olla vapaasti niinkuin ennen. Meininki on siis tullut siihen pisteeseen, että minua patistellaan miellyttämään punaiseksi matoksi omassa lapsuuden kodissani, enkä siitäkään huolimatta saa vanhemmiltani enkä veljeltänikään vaimoneen kunnioittavaa ja arvostavaa aikuismaista käytöstä osakseni!
Nyt tilanne kärjistyi sitten siihen pisteeseen että sain koko hommasta lopullisesti tarpeekseni. Toin tässä tutustumiskäynnille poikaystäväni ensimmäistä kertaa vanhemmilleni ja veljeni vaimoneen olivat kanssa käymässä samaan aikaan. Veljeni vaimo oksenteli ja saimmekin tietää hänen olevan raskaana. Noh, tästä alkoi sitten ylistelyt ja kahta kauheammat paapomiset vanhemmiltani, että oma poikaystävänikin unohtui siinä siinä sivussa. Sain hävetä ja käydä koko ylikierroksilla, kun poikaystäväni oli juuri kertomassa jotain asiaa itsestään, niin vanhempani keskeyttivät kesken hänen lauseensa, alkaen paapoa veljeni vaimoa ja voivotella että "voi voi miten sinä jaksat onko hyvä olla"- paskaa. Lisäkäksi ruokapöydässä oltiin kokoajan tarjoilemassa ja ojentelemassa eri ruokia kyllä veljelleni ja vaimollensa, mutta poikaystävääni ei huomioitu ollenkaan. Jouduin siis aivan itse pitämään hänen puoliansa, jotta hänkin saisi "herkuista osansa". Kaiken huipuksi veljeni ja tämön vaimo sitten siirtyivätkin diivailemaan koko vierailun ajaksi, eivätkä vaivautuneet kysymään minun kuulumisia saatika tutustumaan mieheeni. Silmiin ei jälleenkään katsottu ja oltiin eristäytyneenä koko sakista, paitsi ruoka-aikana. Ja vielä oloani pahentaakseen, vanhemmat valittivat jatkuvasti, että "mene juttelemaan niille" ja "ole sitä ja tee tätä niille". Mutta ei sanallakaan esim. veljelleni, että hänen tulisi tulla vastaavasti minulle ja miehelleni. En jaksa enää tätä epäkunnioittavaa käytöstä. Ilmeisesti pitäisi olla itsekin paksuna, että pidettäisiin edes lähes samalla tasolla kuin veljeäni vaimoneen. He ovat todellakin saaneet vanhempieni huomion ja arvostuksen kaikilta osin osakseensa, käyväthän he vielä joka viikonloppu heillä kylässäkin. Mutta mitäs minä tässä sitten? Minä olen vain se ikuinen kakara, pikkusisko, jonka tehtävä on paapoa heitä sokeasti vanhempieni kanssa. En näe kovin valoisana tulevaisuuttani lapsuuden perheeni parissa. Mitä tässä tulisi tehdä kun saan vain kylmää ja epäkunnioittavaa käytöstäni osakseni ja tilanne tulee vain pahenemaan tulevaisuudessa, nyt kun vaimokin on paksuna!? Ei todellakaan huvita enää käydä ollenkaan lapsuudenkodissani, eikä olla missään tekemisissä veljeni ja tämän vaimon kanssa. Onko ratkaisuna vain kylmä etääntyminen entisestään vai mikä? Nöyristelemään ja paapomaan en ala, omaan sen verran edes omanarvontuntoa. Tällätavoin asiat eivät kuitenkaan voi jatkua.
Tähän loppuun vielä, että haukkujien on turha vaivautua ilkkumaan omasta osastani tähän asiaan, sillä en noteeraa ollenkaan sellaista tekstiä ja itse en ole tätä tilannetta aiheuttanut.
Vastaukset 8
Vanhimmat
melko samanlainen alistettu osa lapsuudenperheessä, vaikkakin pikkuhiljaa kohtelu on muuttunut tasa-arvoisemmaksi. Olen ollut se lapsellinen ja pikkusiskoni se järkevä. Koskaan pikkusiskoni sanomisia ei ole kyseenalaistettu,mutta minun on,huvittavaa! Olen monesti kysynyt häneltä että huomaako hän vanhempien käytöstä,muttei myönnä.
Kaikki alkoi kun muutin kotoa kuten me kaikki sisarukset pikkuhiljaa jokainen. Pikkusiskoni on alusta alkaen löydettyään miehen ja kihlauduttuaan ollut se suosikki(en ymmärrä miksi?),jolle soitellaan ja kysellään ja jonka asioista ollaan kiinnostuneita. Mutta minusta eikä asioistani olla kiinnostuneita. En ole kihloissa, mutta seurustelen. Kotona asuessani kohtelu oli tasapuolista ja olen saanut hyvän itsetunnon ja olen ylpeä itsestäni ja saavutuksistani ja tyytyväinen elämääni. Tuo kaikki kohtelu on loukannut,muttei ole vienyt iloani ja uskoani että olen yhtä hyvä kuin kuka muukin. Äitini on aina huolissaan siskoni asioista,muttei koskaan kysele suuremmin onko minulla kaikki ok. Olisiko kateutta jostain? Kaikki eivät mene naimisiin tai saa/tee lapsia jne. eikä vanhempien pitäisi sen perusteella ruveta pitämään toisia lapsista huonompina tai parempina.
Miellyttäjäksi ei kannata ruveta,silloin ei kunnioitusta heru varmasti eikä ihmisten käytös koskaan muutu.
Pikkusiskoni käytös on ollut aina minua kohtaan kaikkitietävää,epäkunnioittavaa vaikka itse olen yrittänyt olla mukava ja käyttäytyä häntä kohtaan normaalisti ja olen vielä häntä vanhempi.
Tässä osassa ei ole kiva olla kun joudut välillä 'taistelemaan' sen paikkasi. Kukaan ei tavallaan ymmärrä tilannettasi. Onko tässä kyse perheen/ sisarusten valtataistelusta, mistä?
Vaadit yksinkertaisesti sitä arvostusta ja kunnioitusta!
Kun vanhempasi seuraavan kerran sanovat että mene juttelemaan ja nuolemaan persettä, niin sanot, että mene itse, et sua ei kyl huvita, ja miksi menisit, ja että et ole sen takia tullut vanhemmillasi poikkeen, et saisit nuolla veljen ja hänen vaimonsa persettä, ja ilmoita, ettet nuole myöskään sen tulevan muksunkaan persettä!
Sano samassa yhteydessä, et vaikket olekkaan yhtä korkeasti koulutettu kun veljesi, niin et kuitenkaan ole perseen nuolija ammatiltasi!
Ja sano et tarvii varmaan ruveta harventaan käyntejä kun rupee hermo kiristyyn siä käydessä sen verran hyvin ja että perseen nuolenta ei oo kuitenkaan niin kivaa, et tulisit sitä oikeen paikan päälle toteutaan ja toisit vielä miehesikin sitä harrastaan, että ei kiitos ja sit harvennat niitä käyntejä! Ite olisin jo kyl varmaan harventanukkin tosi minimiin, ei ois hermo kestäny!
Mut yleistä toi on, mun miehellä on sama juttu!
Hän on heistä vanhin.
Koitahan pärjätä, ja kun ei mene hyvällä jakeluun, niin sitten pahalla!
Jälkiviisaana voisin todeta, että riitely tai "syyttely" ei kannata. Monesti käy vain niin, että asiaa selvitellään ilman asianomaisen läsnäoloa tullen siihen tulokseen, että poissaolija on itse "syyllinen" pahaanoloonsa.
Tuntuu tosi pahalta huomata, että ne ihmiset, joihin on luullut voivansa luottaa läpi elämän, kääntävätkin selkänsä... Edessä on surutyö, joka on läpikäytävä. Asiat on vain pantava omassa päässään järjestykseen, käsiteltävä ne ja päätettävä kylmästi toimintatavasta.
Jos päätät jatkaa samaa rataa, ei asiat muutu. Jos alat rähinöidä, ei asiat muutu. Jos pääset itse asian kanssa sinuiksi eli pääset sellaiseen olotilaan, että annat kaikkien kukkien kukkia, silloin olet jo tosi pitkällä. Tästä voi kuitenkin seurata se, että sinusta tulee viileä, asiallinen ja etäinen... Välit perheeseen muuttuu ja se on surullista, mutta välttämätöntä sinun itsesi kannalta. Kun pääset ns. asioiden yläpuolelle, voit paljon paremmin.
Kaikella on hintansa, Onko se sinun hyvinvointisi vai perheestä etääntyminen?
Totuus on se, ettei tässä maailmassa voi ketään muuttaa, on vain kehitettävä itseänsä ja päätettävä miten itse käyttäytyy.
Toivon sinulle onnea! :)
Hei!
Mietin, että riittäisikö pokka joku kerta esim. ruokapöydässä keskeyttämään heidän paapomiset ja kysymään, että hei ettekö ollenkaan huomaa mitä täällä tapahtuu..? Kertoisit miltä sinusta tuntuu, kun ei edes silmiin katsota, ei mitään kuulumisia kysytä sinulta jne. Ja kun saa vielä hävetä kun ei mitään vieraanvaraisuutta ole miestäsi kohtaan (peruskäytöstavat).
Ihan asiallisesti, mutta voimakkaasti, että he kuuntelevat. Ns. pakotat kuuntelemaan. Pääasia, että he ymmärtävät miltä Sinusta tuntuu.
Arvasin jo pelkästä OTSIKOSTASI, että olet perheen KUOPUS. Se kuuluisa "pikku-sisko"...eli siis "PIKKU-sisko"...koko "PIKKU-sana" on jo itsessään VÄHÄTTELEVÄ!
Olen itsekin pikkusisko ja tiedän tuon kuopus-meiningin...
En nyt jaksa ruveta haukkumaan lähisukulaisiani, mutta olen ollut huomaavinani, että KUOPUKSIA alistetaan/vähätellään pahiten/parhaiten niissä perheissä, joissa siihen on taipumusta ja ISOT veljet ja siskot ovat aina niitä "ihme-miehiä" ja "ihme-naisia", joita muka tulisi jotenkin nöyristellä ja palvella...
Tämä on jotenkin psykologista.
Syntymällä viimeiseksi varmistat ikuisen "räkänokan" roolin perheessäsi.
Olen neljän lapsen katraassa nuorin. Olen noin viisikymppinen, akateemisesti koulutettu, elämä hallinnassa, oma perhe jne, mutta silti edelleen olen se perheen vauva, jota myös hieman vauvana kohdellaan.
Selitän asian itselleni niin, että koska isommat sisarukset joutuivat hoitamaan ja katsomaan perään meitä pienempiä, niin jollakin tasolla se kuvio on jäänyt päälle.
Minun tapauksessani asiaan ei liity negatiivisia asioita ja päsmäröintiä, mutta ymmärrän kyllä, että niinkin saattaa olla.
Ehkä osittain tästä syystä pidin nuorena tärkeänä lähteä kauas opiskelemaan ja ottaa kunnolla etäisyyttä lapsuuden piiriin. Nyt asun satojen kilometrien päässä kaikista sisaruksistani. Välimme ovat hyvät, mutta hauskasti ne vanhat lapsuuden roolit palaavat, jos olemme yhdessä. Esikoinen on kingi ja tietää miten tehdään, ainoa poika on jotakin erityistä ja vauva on aina vauva.
Niinpäniin...:)