Niin...kerron tarinani. Näin anomyynina se on niin helpottavaa. Tapasin mieheni kun olin 20v., ennen sitä mulla oli toki ollut poikakavereita jonkin verran. Opiskelin kaukana kotoa, rakastuin miehessäni hänen hyvyyteen ja aitoon välittämiseen.
Olin kokenut traumaattisen asian ennen tapaamistamme 14 vuotiaana joka löi mut täysin lukkoon, siis ensikertani oli raiskaus. Seksuaalisesti olin tavallaan estynyt ja vähän hakoteillä.
Seurustelumme alkuaikoina mieheni tavallaan otti minut omaan huomaansa. Hän esim. ravintolassa ollessamme huolehti ettei kukaan muu mies pääse ns. iskemään. Johtuu varmaan siitä koska olen kuitenkin katseen kestävä. Hän valitsi istumapakkani siten että olen mahdollisimman syrjässä ja kun meni wc/tilamaan niin pyysi kavereita huoletimaan ettei kukaan vaan tule iskee. Musta toi oli todella erikoista silloi ja jotenkin sairasta mutta en pahemmin ajatellut, olinhan rakastunut. Pidin myös tanssimisesta mutta koska hän ei pitänyt en saanut muita hakea....joskus hain ja siitä seurasi karmee puhuttelu ja mökötys...
Nyt olen tilanteessa että 16v takana, 3 lasta, tämän miehen kanssa. Pelon kanssa olen ja lasten takia.
No, pari kertaa on murtunut paikkoja koska olen ollut erittäin flirtti hänen ystävien kanssa. Ja nyt viimeksi pahoinpitely lasten nähden joka traumatisoi niitä paljon. Jouduin itse niiden takia ns. puhutteluun koulussa kun lapsi oli henkilökohtaisesti kertonut järkyttyneenä miten isä oli äitiä kohdellut.
Mutta tämä pahoinpitely tapahtui siksi kun rakastuin toiseen mieheen, se tapahtui yllättäen. Laitettiin sen myötä avioerohakemuksen eka osa menee.
Nyt olen jättänyt tämän rakkaani oman perheeni ja liittoni takia.
Mutta olen todella ison suurenuslasin alla. Lapsiani rakastan ja siksi en halua heiltä isää viedä, koska isä ei ole lapsille koskaa tehnyt pahaa ja lapset rakastavat isää suuresti.
Luulen myös että erohakemuksesta huolimatta liittomme jatkuu, olen taistelija ja myös nöyrtyjä. Lähipiirini ei tiedä tästä mitään, luulevat että kaikki on hyvin. Olen myös korkeastikoulutetusta suvusta missä avioerot eivät ole yleisiä tai niillä pitää olla erittäin hväksyttävä syy ja yleisellä tiedossa suvussa...niin...anteeksi painovirhepaholaiset...
Olin kokenut traumaattisen asian ennen tapaamistamme 14 vuotiaana joka löi mut täysin lukkoon, siis ensikertani oli raiskaus. Seksuaalisesti olin tavallaan estynyt ja vähän hakoteillä.
Seurustelumme alkuaikoina mieheni tavallaan otti minut omaan huomaansa. Hän esim. ravintolassa ollessamme huolehti ettei kukaan muu mies pääse ns. iskemään. Johtuu varmaan siitä koska olen kuitenkin katseen kestävä. Hän valitsi istumapakkani siten että olen mahdollisimman syrjässä ja kun meni wc/tilamaan niin pyysi kavereita huoletimaan ettei kukaan vaan tule iskee. Musta toi oli todella erikoista silloi ja jotenkin sairasta mutta en pahemmin ajatellut, olinhan rakastunut. Pidin myös tanssimisesta mutta koska hän ei pitänyt en saanut muita hakea....joskus hain ja siitä seurasi karmee puhuttelu ja mökötys...
Nyt olen tilanteessa että 16v takana, 3 lasta, tämän miehen kanssa. Pelon kanssa olen ja lasten takia.
No, pari kertaa on murtunut paikkoja koska olen ollut erittäin flirtti hänen ystävien kanssa. Ja nyt viimeksi pahoinpitely lasten nähden joka traumatisoi niitä paljon. Jouduin itse niiden takia ns. puhutteluun koulussa kun lapsi oli henkilökohtaisesti kertonut järkyttyneenä miten isä oli äitiä kohdellut.
Mutta tämä pahoinpitely tapahtui siksi kun rakastuin toiseen mieheen, se tapahtui yllättäen. Laitettiin sen myötä avioerohakemuksen eka osa menee.
Nyt olen jättänyt tämän rakkaani oman perheeni ja liittoni takia.
Mutta olen todella ison suurenuslasin alla. Lapsiani rakastan ja siksi en halua heiltä isää viedä, koska isä ei ole lapsille koskaa tehnyt pahaa ja lapset rakastavat isää suuresti.
Luulen myös että erohakemuksesta huolimatta liittomme jatkuu, olen taistelija ja myös nöyrtyjä. Lähipiirini ei tiedä tästä mitään, luulevat että kaikki on hyvin. Olen myös korkeastikoulutetusta suvusta missä avioerot eivät ole yleisiä tai niillä pitää olla erittäin hväksyttävä syy ja yleisellä tiedossa suvussa...niin...anteeksi painovirhepaholaiset...
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Olen taistelija ja myös nöyrtyjä"
Nöyrtyjä olet ainakin. Nyt itseäsi niskasta kiinni. Virheitä sattuu ja vaikka omasi olisi 16-vuotinen, sinun pitää osata antaa itsellesi anteeksi ja jättää epätoivosi. Näytä esimerkkiä lapsillesi ja osoita, ettei ketään saa nöyryyttää ja ihmisellä on oikeus erehtyä. Kun siitä oppii. Kamat kasaan ja eroon heti, ehkä se taistelijapuolesi pääsee oikeuksiin!
Ylimustasukkainen mies ja pettävä vaimo, siitä ei tosiaan voi seurata mitään muuta kuin murtuneita luita.
että itse olet kuoppasi kaivanut. Pitikö mennä häsläämään toisen miehen kanssa jos oma on mustasukkaisena vaarallinen?
Kannattiko?
Sanoit että et halua viedä lapsiltasi isää varsinkin kun hän ei ole heille pahaa tehnyt?!
Ootko tosissasi, mitä sä luulet että se tekee lapsille kun näkee isän hakkaavan äitiä, näin sen itse ja vieläkin aikuisiässa näen painajaisia.
Sukusi ei asu tämän miehen kanssa, tiedän että on aluksi vaikeata kertoa heille erosta mutta usko vaan unohtavat sen kohta, ei ole niin iso asia kun luulet. Et voi elää pelossa muitten takia, jos sinä olet pelossa lapsesi ovat pelossa usko vaan, jos olet onnellinen lapsesi myös, parempi erota tommoisesta, elämä on liian lyhyt. Lyöminen ei ole rakkautta, hän haluaa hallita sinua, Lähe ennen kuin on liian myöhäistä.
"isä ei ole lapsille koskaa tehnyt pahaa"
>>> Isä on tehnyt lapsilleen erittäin paljon pahaa pahoinpitelemällä sinua heidän nähden. Sinä jatkat sitä alistumalla väärään kohteluun.
"Minussakin on syytä"
>>> Mikään asia ei anna toiselle oikeutta kajota toiseen. EI MIKÄÄN! EI KOSKAAN!
Moni, moni asia on kiellettyä, mutta silti niitä tapahtuu koko ajan.
Jätä lompakko pitkälle takataskuun ja se viedään.
Sitä ei kukaan ihmettele.
Ap on kantensa valinnut ja vastaakin itse itselleen.
Aina voi lähteä. Jos haluaa. Moni ei näköjään halua.
mutta vaikka kaikkea vääryyttä ei voi maailmasta kitkeä, ei mielestäni tarkoita sitä, että antaa kaikkien rikkaruohojen rehottaa. Tietenkään ketään ei voi väkisin auttaa, vaikka henkilö, joka hyväksyy itsensä pahoinpitelemisen on sairas.
Olet mielestäni myös väärässä, mutta tämähän on vain minun mielipiteeni. Hän vastaa myös ja ennen kaikkea lapsilleen. Eipä olekaan mikään vähäinen vastuu.
Miten veisit isän lapsilta jos eroaisit? Kyllähän heillä silti isä olisi ketä voisivat nähdä.
Kerroit itse, että lapset saivat traumoja, josta Onneksi kertoivat koulussa. Miten sinä äitinä annat lastesi joutua tuollaiseen tilanteeseen?
Minusta tuntuu, että olet niin itsekäs, että jäät väkivaltaiseen suhteeseen maineesi ja oman itsesi takia. Et taida välittää miltä lapsista tuntuu elää pelossa ja tukahdetettuina.
Luuletko tosiaan, ettei miehesi jatkossa tule käyttämään (jonkinlaista) väkivaltaa lapsiisi? Sillä lapsethan jo elävät väkivaltaisessa perheessä, ainakin heitä kohtaan henkisessä.