Olen ollut naimisissa reilu 10 vuotta ulkomaalaisen naisen kanssa. Meillä on kaksi lasta (4v ja 7v). Vaimolleni on aina ollut tärkeää oma työura. Hän tekee usein ylitöitä, ja matkustaa varsin usein työmatkoille. Mä olen ottanut perheenisän roolin. Olen hakeutunut työtehtävään, jossa ei tarvitse matkustaa, ja pääsen viettämään paljon yhteistä aikaa lasten kanssa. Tämä on ollut tietoinen valinta. Koulutukseni, kokemukseni ja pätevyyteni perusteella olisin hyvin todennäköisesti paljon vaativammassa (ja paremmin palkatussa) tehtävässä. En ole kuitenkaan katkera, olen nähnyt lasteni kasvamisen ja varttumisen todella läheltä. Kokemusta ei voi rahassa mitata.
Valintani on ollut tärkeä syy siihen, että olemme nyt eroamassa. Kotiäidin rooli ei sovi vaimolleni. Viimeisten vuosien aikana hän on lähtenyt useita kertoja pitämään hauskaa Helsingin yöelämään. Mä olen tietenkin kotona lasten kanssa (en valita, viihdyn paremmin lasten kanssa kotona kuin savuisissa kapakoissa). Noin vuosi sitten vaimoni aloitti suhteen työkaverinsa kanssa. Suhteen aloittamisen jälkeen olemme käyneet pariterapiassa ja yrittäneet päästä käsiksi ongelmiin joita parisuhteessamme on ollut. Eräs sääntö pariterapian alussa oli, että vaimoni katkaisee täysin suhteensa rakastajaansa. Mikäli suhde jatkuu, terapialla ei ole onnistumisen edellytyksiä. Useista yrityksistä huolimatta vaimoni ei ole kuitenkaan pystynyt katkaisemaan suhdettaan. Niinpä olemme päätyneet eroamaan.
Vaimoni ei ole useiden vuosia Suomessa asumisen jälkeen oppinut suomen kieltä, eikä hän ole integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan. Hän ei ole pystynyt tukemaan ekaluokkalaista lastamme koulunkäynnissä, eikä juurikaan kommunikoimaan nuoremman lapsemme päiväkodin henkilökunnan kanssa. Tästä huolimatta vaimoni haluaa ehdottomasti että lapset jäävät hänelle. Hän ei voi hyväksyä ajatusta, että lapset eivät asu äitinsä kanssa (tämä johtunee katolisesta kasvatuksesta). Myös vaimon perhe painostaa mua paljon, he ajattelevat että olen henkisesti sairas kun voin ajatellakin että erossa lapset jäisivät isälle.
Itseäni hieman hirvittää ajatus kahden pienen lapsen huoltamisesta yksin. Toisaalta, kun ajattelen lastemme parasta, luulen että tämä olisi kaikkein paras ratkaisu.
Toinen vaihtoehto, joka on käynyt mielessä, on muuttaa vaimoni kotimaahan. Siellä lapset jäisivät luonnollisesti vaimolleni, ja vaimoni vanhemmat ottaisi ison roolin lastemme kasvatuksesta (vaimollani olisi edelleen runsaasti työmatkoja). Muutto uuteen maahan varmasti vaikuttaisi lapsiimme, erityisesti juuri koulun aloittaneeseen poikaamme (hänen vahva kieli on suomen kieli, äidin äidinkieli heikompi). Mun pitäisi ottaa paikallisen kulttuuriin mukaan macho-miehen rooli, eli pitkät työpäivät, hauskan pito kavereiden kanssa iltaisin, etc. Suomalaiselle "koti-isälle" ei ole roolia lasten kasvatuksessa sikäläisessa kulttuurissa. Toisaalta, isovanhempien rooli lastenlasten elämässä on siellä niin suuri, että mun olisi vaikea saada omaa aikaa lasteni kanssa edes viikonloppuisin.
Jos olisin itsekäs, mukava poikamies elämä etelän lämmössä voisi olla mukavaa. Mutta, voisinko elää rauhassa omantuntoni kanssa tietäen, että olen tavallaan "hylännyt" lapseni heille vieraaseen kulttuuriin, ja käytännössä katoamalla heidän elämästään. Olen kuitenkin mielestäni ollut se läheisempi vanhempi lapsillemme.
Jos haluan lastemme lähivanhemmuuden Suomessa, joutuisin taistelemaan siitä käräjäoikeudessa. Vaimoni on sanonut, että hän ei antaisi edes käräjäoikeuden viedä lapsia hänen luotaan, eli hän valittaisi sellaisesta tuomiosta eteenpäin. Tällainen taistelu lasten huoltajuudesta ei sekään ole hyvä ratkaisu lapsillemme.
Ongelma on vaikea, eikä siihen varmasti löydy yhtä ja oikeaa ratkaisua. Mutta olisi mukava kuulla, millaisia ajatuksia tilanteemme ihmisissä herättää.
Valintani on ollut tärkeä syy siihen, että olemme nyt eroamassa. Kotiäidin rooli ei sovi vaimolleni. Viimeisten vuosien aikana hän on lähtenyt useita kertoja pitämään hauskaa Helsingin yöelämään. Mä olen tietenkin kotona lasten kanssa (en valita, viihdyn paremmin lasten kanssa kotona kuin savuisissa kapakoissa). Noin vuosi sitten vaimoni aloitti suhteen työkaverinsa kanssa. Suhteen aloittamisen jälkeen olemme käyneet pariterapiassa ja yrittäneet päästä käsiksi ongelmiin joita parisuhteessamme on ollut. Eräs sääntö pariterapian alussa oli, että vaimoni katkaisee täysin suhteensa rakastajaansa. Mikäli suhde jatkuu, terapialla ei ole onnistumisen edellytyksiä. Useista yrityksistä huolimatta vaimoni ei ole kuitenkaan pystynyt katkaisemaan suhdettaan. Niinpä olemme päätyneet eroamaan.
Vaimoni ei ole useiden vuosia Suomessa asumisen jälkeen oppinut suomen kieltä, eikä hän ole integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan. Hän ei ole pystynyt tukemaan ekaluokkalaista lastamme koulunkäynnissä, eikä juurikaan kommunikoimaan nuoremman lapsemme päiväkodin henkilökunnan kanssa. Tästä huolimatta vaimoni haluaa ehdottomasti että lapset jäävät hänelle. Hän ei voi hyväksyä ajatusta, että lapset eivät asu äitinsä kanssa (tämä johtunee katolisesta kasvatuksesta). Myös vaimon perhe painostaa mua paljon, he ajattelevat että olen henkisesti sairas kun voin ajatellakin että erossa lapset jäisivät isälle.
Itseäni hieman hirvittää ajatus kahden pienen lapsen huoltamisesta yksin. Toisaalta, kun ajattelen lastemme parasta, luulen että tämä olisi kaikkein paras ratkaisu.
Toinen vaihtoehto, joka on käynyt mielessä, on muuttaa vaimoni kotimaahan. Siellä lapset jäisivät luonnollisesti vaimolleni, ja vaimoni vanhemmat ottaisi ison roolin lastemme kasvatuksesta (vaimollani olisi edelleen runsaasti työmatkoja). Muutto uuteen maahan varmasti vaikuttaisi lapsiimme, erityisesti juuri koulun aloittaneeseen poikaamme (hänen vahva kieli on suomen kieli, äidin äidinkieli heikompi). Mun pitäisi ottaa paikallisen kulttuuriin mukaan macho-miehen rooli, eli pitkät työpäivät, hauskan pito kavereiden kanssa iltaisin, etc. Suomalaiselle "koti-isälle" ei ole roolia lasten kasvatuksessa sikäläisessa kulttuurissa. Toisaalta, isovanhempien rooli lastenlasten elämässä on siellä niin suuri, että mun olisi vaikea saada omaa aikaa lasteni kanssa edes viikonloppuisin.
Jos olisin itsekäs, mukava poikamies elämä etelän lämmössä voisi olla mukavaa. Mutta, voisinko elää rauhassa omantuntoni kanssa tietäen, että olen tavallaan "hylännyt" lapseni heille vieraaseen kulttuuriin, ja käytännössä katoamalla heidän elämästään. Olen kuitenkin mielestäni ollut se läheisempi vanhempi lapsillemme.
Jos haluan lastemme lähivanhemmuuden Suomessa, joutuisin taistelemaan siitä käräjäoikeudessa. Vaimoni on sanonut, että hän ei antaisi edes käräjäoikeuden viedä lapsia hänen luotaan, eli hän valittaisi sellaisesta tuomiosta eteenpäin. Tällainen taistelu lasten huoltajuudesta ei sekään ole hyvä ratkaisu lapsillemme.
Ongelma on vaikea, eikä siihen varmasti löydy yhtä ja oikeaa ratkaisua. Mutta olisi mukava kuulla, millaisia ajatuksia tilanteemme ihmisissä herättää.
Vastaukset 17
Vanhimmat
itse jäisin suomeen ehdottomasti ja lapset kanssa jos vaan suinkin mahdollista,ja älä rahaa mieti sillä ei onnea osteta.Itsekkin olen kieltäytynyt ulkomaan töistä.ja on se aika mukavaa vaikka leipoa lasten kanssa pullia,miten sen voi hinnoitella.
Jääkää Suomeen asumaan, kodit suhteellisen lähellä ja lapset asumaan teidän kummankin kanssa. Tällä tavalla kumpikaan ei joudu luopumaan lapsista, voitte edelleen hoitaa työn ja perheen - ja lapset voivat hyvin kun ei tarvitse luopua isästä tai äidistä. Yksinkertaista ... :)
että jäisitte molemmat Suomeen lasten parhaaksi. Voitte hakea yhteishuoltajuutta. Mielestäni on vaimoltasi väärin haluta lapsia kokonaan itselle ja varsinkin ajatella muuttavansa ulkomaille. Yritä saada asiasta kunnon keskustelu lasten äidin kanssa. Lapsille on varmasti parasta olla täällä koska kuten totesit, niin toisessa kulttuurissa et voi olla sellainen isä lapsille kuin Suomessa ja sellainen kuin tahtoisit. Ulkomailla jäisit tod. näk. kaikesta ulkopuolelle. Entäs jos vaimosi menee siellä uusiin naimisiin, niin jäät aivan ulkopuolelle - siitä varmasit sukukin pitää huolen. Yritä itsesi ja lastesi takia saada vaimo jäämään ja yritä saada lapsille yhteishuoltajuus ihan sopimalla ja jos ei onnistu, niin minä kyllä taistelisin heidän huoltajuudesta.
..osaa hoitaa hommansa. Itselläni on täysin samanikäiset lapset, olen jo eronnut ja erosin suomalaisesta naisesta. Lapset menivät "systeemin" mukaan äidille ja molemmille jäi yhteishuoltajuus. Nyt kun olen katson tarkemmin ex-vaimoni touhuilua ja kuunnellut lasteni kommentteja olen ymmärtänyt ettei ex-vaimoni pysty hoitamaan lapsia siten kuin pitäisi.
Sama ongelma oli jo ennen eroa. Ns. "koulutetettu" nainen ei pystynyt laittamaan edes tiskejä tiskikoneeseen saatikka tekemään mitään muutakaan. Hommat jäivät minulle, myös "koulutetulle" miehelle :)
Viime aikoina on lasteni mukaan heidän asunnossaan rampannut netistä napattuja nettituttavuuksia ja noin kuukauden jälkeen yhdellä heistä on esim. avaimet lastemme kotiin. Tästä lapset ovat olleet "käärmeissään", koska eivät tunne henkilöä joka yllättäen tulee heidän elämäänsä.
Minulle on aivan samantekevää mitä ex-vaimoni puuhastelee, koska en ole rakastanut häntä enää vuosikausiin. Lapset tässä vaan kärsivät. Tämän vuoksi olenkin sitä mieltä, että jos näköpiirissä on tietynlaista levottumuutta ja saamattomuutta ex-vaimon suhteen niin lapsistaan välittävä isä kyllä osaa ja oppii pyörittämään nuorempiakin lapsia 24/7.
Eli jos nyt näiden kokemusten jälkeen päätettäisiin lasten arkivanhemmuudesta olisin ehdottamasti vaatimassa sitä itselleni.
- iskä
...kuin harvinainen.Tämän päivän suomalaisnainen ei ole kykenevä perheenäidiksi (ei toki kaikki,mutta varovaisesti arvioiden n 70% suomalaisnaisista ovat täysin kelvottomia ehjän perheen jäseniksi.Eronneina lapsilla on näitä pätkä-isiä sitten ihan riittämiin!
Tänä päivä asiat ovat toisin kuin muutama vuosikymmen sitten, noin yleisesti ottaen.
Isän rooli korostuu ja hän on avioerotapauksessa melko usein erittäin hyvä vaihtoehto lasten arkivanhemmaksi.
naisia,omalla ex-vaimollakin hinku saada aikoinaan lapsia,nyt tärkeintä se oma ainoa elämänsä,päävastuu pakko oli ottaa,eipä silti,lapsekko aikuistuu,niin varmasti muistavat,kuka heistä todellisuudessa välitti.
"omaaaikaa"- ja "kasvanuterilleen"-mantraa hoetaan!
Mulla ainakin oma-aika perheellisenä oli sitä että olin vaimon ja lasten kanssa,töissä oli aina ikävä ja kiire tulla kotiin.
Ex-vaimoni yritti selittää että kasvettiin vaan erilleen,niin totesin vain tylysti että en minä erilleen kasvanut vaan sinä.
Tuo surkeinta että nuo lyhytpinnaiset iki-teinit vievät lapsia kotoaan katsomaan tuota bimboilua.
Nykypäivän sidukka-yh:t ratsastavat sota-aikojen sankarinaisten myytillä,mutta ne naiset olivatkin Naisia!
...että erotilanteessa se jota avioliiton arki tympäisee ja kasvaaerilleen,niin sen pitäisi sitten vain pakata kamppeensa ja lähteä eikä alkaa viemään lapsia kotoaan,oli erilleenkasvaja sitten mies tai nainen!
>Nykypäivän sidukka-yh:t ratsastavat sota-aikojen
>sankarinaisten myytillä,mutta ne naiset
>olivatkin Naisia!
Jep, menneiden vuosikymmenien naiset pystyivät yleensä hoitamaan lapsia eron tullessa.
Ajat ovat siitä muuttuneet eikä tämän päivän naisilla ole samanlaista kykyä kantaa vastuuta.
Nykypäivän isät ovat yleisesti ottaen aivan toista luokkaa. Vastuu omista lapsista kannetaan vaikka tapahtuisi mitä.
Luulisi jo oikeuslaitoksenkin huomaavan menneiden vuosikymmenien ja tämän päivän muutoksen.
Olet kysynyt samaa asiaa moneen kertaan ja vihdoinkin päässyt prosessissa asian ytimeen:
"Itseäni hieman hirvittää ajatus kahden pienen lapsen huoltamisesta yksin."
Sinä tiedät, mitä pitää tehdä mutta vastuunotto pelottaa. Kiertelet erilaisten näennäisratkaisujen ympärillä, jotka oikeasti tiedät täysin toivottomiksi.
Nyt sinusta täytyy löytyä miestä. Ja isää.
Yllättävän helposti oppii hoitamaa/olemaan lapsen kanssa 24/7. Sitä ei kannata pelätä. Miehen mitta on kun pystyy kantamaan vastuun perheen hajotessa.
Ja lapsilta opit pikku hiljaa että he kunnioittavat sinua koska tulet heidän kanssaan toimeen ja pystyt hoitamaan/olemaan isä heidän arjessaan.
Kyllä se siitä.
Käräjäoikeus pystyy kyllä selvittämään, kumpi on lapsillesi parempi huoltaja, sinä vai rouvasi. Jos hän ei ole sopeutunut suomalaiseen yhteiskuntaan, niin se on hänen ongelmansa eikä lasten tarvitse siitä kärsiä. Menisi psykologille niinkuin me kaikki muutkin.
Ota itseäsi niskasta kiinni ja taistele lastesi puolesta. Pidät mukelot itselläsi ja annat vaimon valittaa hoviin, jos huvittaa.
Vaimon työmatkojen aikana olen ollut useita viikkoja yksin lasten kanssa kotona, joten arjen pyörittäminen kyllä sujuu. Yksinhuoltajuudessa mietityttää oma jaksaminen. Sukulaiset asuvat kaukana, joten apua lasten hoitamiseen on hankala saada.
Myös raskas oikeusprosessi vaikuttaa varmasti lapsiin.
Mutta, kaikesta huolimatta, kyllä vaaka alkaa kallistua siihen, että jäämme Suomeen ja haen lähivanhemmuutta itselleni. Ensin yrittämällä sovitella lapsiasiamiehen avustuksella. Mikäli vaimo ei suostu tähän, jatkamme käräjäoikeuteen ja edelleen hoviin jos tarvetta on.
Suomessa on julmetusti yksinhuoltajia, jotka pärjäävät lastensa kanssa eikä tuo kertomasi perusteella sinullekaan uutta ole. Toivottoman avioliittokuvion saaminen päätökseen on ensin iso stressi mutta pitemmän päälle vapauttaa kyllä voimavaroja arjen pyörittämiseen. Petettynä oleminen on se, mikä on vienyt itseluottamustasi. Se palautuu.
Parin vuoden päästä huomaat, että kaikki on hieman helpompaa.
kiireesti jos et jo ole niin tehnyt. Syntyy faktoja siitä kuka lapsista oikeasti huolehtii. Sinänsä viestisi oli hyvin perusteltua tekstiä ja tulet sitä hyvinkin tarvitsemaankin jatkossa lähivanhemmuuden perusteiksi. Eikä siinä lähivanhemmuudessa ole mitään pelättävää, kohdallasi arki muuttuu vain siten että jatkuva epävarmuus ja vit...us poistuu vaimosi avioliiton ulkopuolisesta suhteesta johtuen.
Mulla hiukan samanlainen tilanne, kun vaimolla suhde toiseen mieheen.
Ilman muuta lapset jää isälle kun vaimo kerran kodin rikkoi!!!