Carl Maria von Weber sanoi musiikin rappeutuymisen alkaneen Rossinista ja monet muutkin kriitikot ovat todenneet hänen musiikissaan olevan kovin paljon pintakiiltoa, Ranskalainen Taidemaalari Ingres sanoi häntä epärehelliseksi säveltäjäksi. Ilmeisesti hekin kiinnittivät huomiota Rossinin musiikin soinnutuksen ja teknisen rakenteen yksinkertaisuuteen joka vastasi ajalle ominaista säyseän viihteen tarvetta ilman sydäntäviiltävän pakahduttavia tunteenpurkauksia ja paloa a la Schubert ja Delius köhöm; sanoihan hän itsekin. Antakaa minulle pestävien vaatteiden luettelo niin sävellän siihehen musiikin joskaan siihen aikaan pesukonetta ei ollut vielä keksitty markkinahäiriöiden ja niiden suunnan kääntäjänä joka nykyään on hyvin arkipäiväinen ilmiö eräissä talouksissa kaiken teknologian ja elektronistenb laitteiden aiheuttaman sähkömagneettisen kentän ohella gspr-paikannettujen matkapuhelimen mikrosirun informaatiodatan koordinaattien sijuainnin aiheuttajana, ominaisuutena tunnetta, älyä tyai syvällisyyttä, Rossini ei milloinkaan tule erityisesti vetoamaan heiuhin. Silä hän osasi olla sukkela ja sulava mutta ei milään tavoin älykäs tai viljellä suuria tunteita ja intohimoja musiikissaan. voidaan luetella yhden käden sormilla ne säveltäjät joille oli suotu kyky antaa musiikin absoluuttinen muoto toiminnan motiiveille ja henkilöiden psyyykkisille impulsseille. Mozart oli heistä ensimmäinen omaten tarkan psykologisen silmän, näyttämövaiston, luonnehtimiskyvyn, ei ennen sitä eikä pitkään aikaan myöhjemminkään parhaista oopperalibretoista ei löydy tasavertaisuuden häivääkään vaan ainoastraan lähtökohtia musiikillisen partituurin kehittymiselle, Hänen hahmoissaabn on jokin syvää obvjektiivista totuudellisuutta huokuva määrittelemätön elementti, metafyysinen komponentti..
Luulisin että Rossinin oopperataide pyrkii buffohölmöilyineen piikemminkin viihdyttämiseen kuin samastumaan kevyellä kädellä luonnehdittuihin koomisiin buffatyyppeihinsä saati herättämään katsojassa suuria tunteita niin että nämä kokisivat katharsiksen sielun kuorman kirvoittumisen antiikin tragedioiden tavoin. Katson että Schubert saksalaisessa romanttisessa oopperassa loi suurempaa näyttämödraamaa joista puhuvat voimakkaammat tunteet ja intohimot italialaisen koomiseen buffohölmöilyyn verrattuna joka oli tyylipuhdas aikansa tuote aikalaisten tarpeita vastaten synnyttäen ennennäkemättömän rossinikuumeen huikentelevaisuuteen taipuvaisessa Wienissä samaan aikaan kun Schubertilla oli jo toinen jalka haudassa kuollen unohdettuna ja yksinäisenä muutamista menestyskonserteista huolimatta viimeisinä vuosinaan. Rossini sanoin myös. monet moittivat miniua siitä etten sävellä kuin Haydn ja mozart. mutta vaika kuinka yrittäis8in olisin vain huono Haydn ja vielä kehnompi mozart. siispä pysyn Rossinina enkä siinä ainakaan ole huono.
Rossinin tunnetuimpiin maneereihin kuuluvat koomisina tehokeinoa viljellyt hirviömäiset koloratuurit kylminä bravuurinumeroina ja usein mekaanisen vaikutelman jättävät stereotyyppiset crescendot soitinryhmien peräkkäisine sisääntuloineen, jotka eivät tunnu lainkaan niin ihmeelliseltä säveltäjän kohdalla joka rakasti taiturillista rihkamaa yli kaiken itsetarkoituksellisena yleisön ja virtuoosisen laulutekniikan kosiskelijana tuhoamalla samalla oopperahahmojensa draamallisen uskottavuuden eivätkä hänen reforminsa riitä takaamaan hänen pintakiiltoiselle ajanvietteelleen paikkaa draaman suurten mestareiden joukossa saati että ne muodostaisivat minkäänlaista yhdyssysidettä Wagnerin luomaan musiikkidsraamaan puhelevissa seccoresitatiiveissa käyttöön ottamansa orkesterisäestyksestä huolimatta edistämättä tuskin lainkaan draamallista jatkuvuutta tässä mielessä numeron jäädessä numeroksi, jotka musiikilliselta sisällöltään ja painoarvoltaan ovat varsin köyhiä sillä mikään romanttisen tunneilmaisun suuri tulkki hän ei kuitenkaan ollut pömppövatsaisine ja naurettavine narrihahmoineen jotka olivat hänelle sinällään menestyksekäs keino taloutensa saneeraamiseen tuoden huomattavia voittoja kun todelliset nerot riutuivat samaan aikaan köyhyydessä kuin kirkon rotta. Schubertin Fierrabras, Alfonso und Estrella, Paholaisen huvilinna, Salamankan ystävykset, Die Vershcworenen, Die Zwillingsbrüder, Der garaf von Gleichen luonnos, Die Zauberharfet kulmakivet, jotka tuottavat loputonta nautintoa kuulijalleen. Delius on vähintään yhtä vaikuttava ja suurenmoinen oopperan nero, jota ihailen Schubertin ohella enemmän kuin ketään muuta..sen välittämä tunne on jotakin ainutkertaista ja välittömyydellään lumoavan tenhoavaa..niin erilaisia kuin he kaikessa muussa tavoitteissaan ja oopperakäsityksissään olivatkin..
Luulisin että Rossinin oopperataide pyrkii buffohölmöilyineen piikemminkin viihdyttämiseen kuin samastumaan kevyellä kädellä luonnehdittuihin koomisiin buffatyyppeihinsä saati herättämään katsojassa suuria tunteita niin että nämä kokisivat katharsiksen sielun kuorman kirvoittumisen antiikin tragedioiden tavoin. Katson että Schubert saksalaisessa romanttisessa oopperassa loi suurempaa näyttämödraamaa joista puhuvat voimakkaammat tunteet ja intohimot italialaisen koomiseen buffohölmöilyyn verrattuna joka oli tyylipuhdas aikansa tuote aikalaisten tarpeita vastaten synnyttäen ennennäkemättömän rossinikuumeen huikentelevaisuuteen taipuvaisessa Wienissä samaan aikaan kun Schubertilla oli jo toinen jalka haudassa kuollen unohdettuna ja yksinäisenä muutamista menestyskonserteista huolimatta viimeisinä vuosinaan. Rossini sanoin myös. monet moittivat miniua siitä etten sävellä kuin Haydn ja mozart. mutta vaika kuinka yrittäis8in olisin vain huono Haydn ja vielä kehnompi mozart. siispä pysyn Rossinina enkä siinä ainakaan ole huono.
Rossinin tunnetuimpiin maneereihin kuuluvat koomisina tehokeinoa viljellyt hirviömäiset koloratuurit kylminä bravuurinumeroina ja usein mekaanisen vaikutelman jättävät stereotyyppiset crescendot soitinryhmien peräkkäisine sisääntuloineen, jotka eivät tunnu lainkaan niin ihmeelliseltä säveltäjän kohdalla joka rakasti taiturillista rihkamaa yli kaiken itsetarkoituksellisena yleisön ja virtuoosisen laulutekniikan kosiskelijana tuhoamalla samalla oopperahahmojensa draamallisen uskottavuuden eivätkä hänen reforminsa riitä takaamaan hänen pintakiiltoiselle ajanvietteelleen paikkaa draaman suurten mestareiden joukossa saati että ne muodostaisivat minkäänlaista yhdyssysidettä Wagnerin luomaan musiikkidsraamaan puhelevissa seccoresitatiiveissa käyttöön ottamansa orkesterisäestyksestä huolimatta edistämättä tuskin lainkaan draamallista jatkuvuutta tässä mielessä numeron jäädessä numeroksi, jotka musiikilliselta sisällöltään ja painoarvoltaan ovat varsin köyhiä sillä mikään romanttisen tunneilmaisun suuri tulkki hän ei kuitenkaan ollut pömppövatsaisine ja naurettavine narrihahmoineen jotka olivat hänelle sinällään menestyksekäs keino taloutensa saneeraamiseen tuoden huomattavia voittoja kun todelliset nerot riutuivat samaan aikaan köyhyydessä kuin kirkon rotta. Schubertin Fierrabras, Alfonso und Estrella, Paholaisen huvilinna, Salamankan ystävykset, Die Vershcworenen, Die Zwillingsbrüder, Der garaf von Gleichen luonnos, Die Zauberharfet kulmakivet, jotka tuottavat loputonta nautintoa kuulijalleen. Delius on vähintään yhtä vaikuttava ja suurenmoinen oopperan nero, jota ihailen Schubertin ohella enemmän kuin ketään muuta..sen välittämä tunne on jotakin ainutkertaista ja välittömyydellään lumoavan tenhoavaa..niin erilaisia kuin he kaikessa muussa tavoitteissaan ja oopperakäsityksissään olivatkin..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Asioiden suhteellisuuden ymmärtämiseen taiteessa auttaa ensin ymmärtää taiteen vuosituhantinen perusolemus.
Se että joku sanoo jonkun asian olevan taidetta, ei tee siitä taidetta. Vaikka tänä päivänä juuri tuota käytetäänkin taiteen suurimpana taiteen (=epä-taiteen) vahvistajana ja realisoijana taiteeksi.
Asiaa kuvaa hyvin vanha sanonta: mennään "se" edellä puuhun.
Taiteen historia kertoo aivan muuta. Sen jonka valtaosa nykyisistä "taiteen" tekijöistä haluaa unohtaa tai ilmeisesti ei edes tiedä.
Aina taiteessa aikalainen yleisö ja seuraavat sukupolvet ratkaisevat mikä ja mitkä tekiät sisältävät kyseisen taidemuodon ne taiteelliset arvot jolla siitä tulee taidetta ja se jää taiteena historiaan lyhytaikaisesti tai pitkäaikaisesti. Sitä ei ole koskaan taiteilija itse voinut ratkaista ( eikä myöskään kriitikot tai muut selittelijät ).
Tämän päivän taiteen teossa varsin yleinen piirre on yleisön halveksiminen varsinkin jos jokin asia halutaan todeta taiteeksi. Asiassa on menty jopa niin pitkälle että taiteilija itse kehtaa ilmoittaa että häntä ei liikuta yleisön mielipide, vain ja ainoastaan muiden taiteilijoiden ja kriitikoiden mielipide. Tämän tyyppinen taiteilija on jo vieraantunut äärimmilleen todellisesta taiteen ytimestä ja ideologiasta. Ja elää sellaista taiteilija elämää asennetasolla jolla ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa.
Tämä tilanne onkin johtanut käsittämättömään määrään "taidetta" jota kukaan ei edes tunnista taiteeksi jos sitä ei kukaan erikseen kerro.
Ja käsittämättömään määrään taiteilijoita jotka tuottavat "taidetta" jota millään historian taiteen määritelmillä ei voi kutsua taiteeksi.
Tosin, käytäntö ja todellisuus, on usein osoittanut tänä päivänäkin että suurin tarve kyseisen kaltaiselle epä-taiteelle ja sen puolustamiselle on taiteilijoilla joilla ei ole taiteijan todellista kykyä: tuottaa taidetta jonka yleisä hyväksyy ja ymmärtää, joka sisältää niitä taiteen arvoja jotka tekohetkellä puhuttavat yleisöä ja mahdollisesti jopa sisältää pidemmälle kantaviakin arvoja.
Yhtenä oleellisena syynä epä-taiteen suureen märään voidaan pitää asiaa vääristävää rahoitusta ja koulutusta.
Nykyiset taiteilijat usein unohtavat esikuviensa lähtökohdat, tavoitteet, tarkoituksen ja ajan jolloin kyseinen taide on tehty. Ja myös sen että historia suodattaa tietoisuudesta pois ne joiden teoksilla ja tuotoksilla ei ole taiteen historiallisen perspektiivin antavien kriteerien täyttäviä edellytyksiä.
Rossi, Mozart, Bach, Leonardo da Vinci, Michelangelo, Nieze jne. jne.
Mikä heitä yhdistää ?
He ovat kaikki tehneet aikansa ja taiteensa sen hetken tai historian kannalta suosittua ja kestävää taidetta. Taidetta joka ajan armottomassa hampaassa on kestänyt laajojen ihmisjoukkojen arvostelemana.
Toki, historian unholaan on vaipunut totaalisen masiivinen määrä taidetta tuottaneita henkilöitä tuotoksineen, mutta juuri se todistaa taiteen, siis todellisen taiteen olemuksen.
Viimeistä mennyttä vuosisataa ( ja varsinkin viimeistä 50 vuotta, 40 vuotta, 30 vuotta jne. kohti nykyaikaa lyhetyvinä segmenteinä ) kun katsoo ja tarkastele taiteen historian perspektiivin valossa, taiteilijat ovat ajaneet itsensä taiteilijoina ojasta allikkoon: taiteijat jotka tekevät tuotoksia jotka historiallisen perspektiivin mukaan täyttävät parhaiten taiteen kriteerit, tuomitaan populisteiksi tai kaupalliseksi kun vastoin historilallisen perspektiivin mukaiset epä-taiteilijat epätaiteellisine tuotoksineen nostetaan taiteilijoiksi. Ja nostajina ovat toiset epä-taiteilijat.
Ja se on johtanut tilanteeseen joss "taide" ei kiinnosta ihmisiä. Asia on siis aivan päälaellaan.
Mielestäni mahtava joukko "taiteilijoita" voisi katsoa peiliin. Koko taidemaailma kaipaisi aseneellista ja ideologista täystuuletusta.
Yksinkertaisimmillaan sen saisi aikaan poistamalla asiaa pahimmin vääristävän ja ylläpitävän tekijän: julkisen rahoituksen.
Sen poistaminen kokonaan puhdistaisi taiteen tekemisen kentän kerralla ja taiteen tekeminen löytäisi nopeasti sen perustan taiteen tekemiseen mikä sillä historiallisesti katsottuna pitäisi olla.
Silloin esiin marssisivat ne todelliset taiteilijat joilla todellisuudessa on taiteen monimuotoisella kentällä jotain annettavaa taiteen todellisen sisimmän ja hengen mukaisesti ajassa ja historiallisestikkin.
Ja lopputuloksena saattaisi syntyä ja jalostua jopa historian hampaiden armottoman jauhamisen kestäviä taiteen helmiä, jotka ovat viimekädessä "todellista" taidetta.
Nyt niitä tuntuu syntyvän vain populistisen ja kaupallisen taiteen piirissä, joka on itseasiassa taiteen historian kannalta ja kriteereillä katsottuna todennäköisimmin se taiteen tekijöiden ryhmä jonka tekemisestä syntyy historian läpi kulkevia helmiä.
Neron tietotapa on olennaisesti vapaa kaikesta tahtomisesta suhteineen puhtaasti tiedoitsevana älynä neron älyn ollessa irtautunut persoonasta maailman olioineen rajoittumatta ulkokuoreen vaan objektiivisessa havainnossa hän omaksuu sen sinänsä kun musikin ilmaisemien thdonlikkeiden käsittämise edellytyksenä on että tiedoitseva on tiedoitemisen puhdas subjekti tahdon kadottua tajunnasta.