Nyt tarvitaan apua tosissaan, pää meinaa räjähtää. En osaa päättää erotako vai ei. Avomieheni kanssa olen asiasta keskustellut pariinkin otteeseen, mutta hänellä ei ole mitään sanottavaa. Istuu vaan hiljaa ja tuijottaa tyhjyyteen.
Olen 22-vuotias naisenalku ja minulla on seurustelua takana samanikäisen miehen kanssa pian viisi vuotta. Yhdessä olemme asuneet hieman yli vuoden, mutta tästäkin ajasta mies on ollut osan armeijan leivissä.
Ongelmana on enemmän tai vähemmän seksi, lähinnä sen puute.. Mieheni kun ei tunnu seksistä olevan lainkaan kiinnostunut. Kai tätä on jatkunut jo useamman vuoden ajan, olen vain koittanut itseltäni kieltää koko ongelman ja tehokkaasti siinä onnistunutkin. En enää edes muista, millon olemme viimeksi harrastaneet seksiä. Tästä yhdestä isosta (tai mieheni mukaan ei niin isosta) asiasta johtuen menee sitten kaikki muukin mönkään. En enää itsekään tiedä, haluaisinko seksiä mieheni kanssa, mutta toisaalta en tiedä tahtoisinko sitä kenenkään muunkaan kanssa. Emme juurikaan ole lähekkäin muutenkaan. Kotonakin molemmat puuhaa omia juttujaan ja oikeastaan ainoat hetket jolloin minulla on hauskaa, ovat silloin, kun olemme joko minun tai mieheni ystävien kanssa.
Lopuksi täytyy vielä sanoa, että minulta kesti hyvin kauan tajuta tämän tilanteen vakavauus. Olen puoli vuotta syönyt mielialalääkettä ahdistuneisuuteen, ja vasta aivan lähiaikoina olen tajunnut mistä ahdistus johtuu.. Sinä sen varmaan nyt tämän luettuasi osaatkin jo sanoa. Tiedän olevani nuori ja jos emme yhdessä asuisi ja olisi näin kauan seurustelleet, olisin lähtenyt ajat sitten kävelemään suhteesta. Nyt se ei vaan enää tunnu niin helpolta kun on toisen kanssa kasvanut aikuiseksi ja takana on pitkä yhteinen historia. :(
Olen 22-vuotias naisenalku ja minulla on seurustelua takana samanikäisen miehen kanssa pian viisi vuotta. Yhdessä olemme asuneet hieman yli vuoden, mutta tästäkin ajasta mies on ollut osan armeijan leivissä.
Ongelmana on enemmän tai vähemmän seksi, lähinnä sen puute.. Mieheni kun ei tunnu seksistä olevan lainkaan kiinnostunut. Kai tätä on jatkunut jo useamman vuoden ajan, olen vain koittanut itseltäni kieltää koko ongelman ja tehokkaasti siinä onnistunutkin. En enää edes muista, millon olemme viimeksi harrastaneet seksiä. Tästä yhdestä isosta (tai mieheni mukaan ei niin isosta) asiasta johtuen menee sitten kaikki muukin mönkään. En enää itsekään tiedä, haluaisinko seksiä mieheni kanssa, mutta toisaalta en tiedä tahtoisinko sitä kenenkään muunkaan kanssa. Emme juurikaan ole lähekkäin muutenkaan. Kotonakin molemmat puuhaa omia juttujaan ja oikeastaan ainoat hetket jolloin minulla on hauskaa, ovat silloin, kun olemme joko minun tai mieheni ystävien kanssa.
Lopuksi täytyy vielä sanoa, että minulta kesti hyvin kauan tajuta tämän tilanteen vakavauus. Olen puoli vuotta syönyt mielialalääkettä ahdistuneisuuteen, ja vasta aivan lähiaikoina olen tajunnut mistä ahdistus johtuu.. Sinä sen varmaan nyt tämän luettuasi osaatkin jo sanoa. Tiedän olevani nuori ja jos emme yhdessä asuisi ja olisi näin kauan seurustelleet, olisin lähtenyt ajat sitten kävelemään suhteesta. Nyt se ei vaan enää tunnu niin helpolta kun on toisen kanssa kasvanut aikuiseksi ja takana on pitkä yhteinen historia. :(
Vastaukset 22
Vanhimmat
.. että en ole asiasta oikein kenellekään pystynyt puhumaan. Siitä kyllä, että suhde ahdistaa ja en ole varma pitäisikö erota, mutta en ole tuosta seksiasiasta pystynyt sanomaan. Jotenkin tuntuu, että minussa on jotakin vikaa kun ei mies tahdo seksiä kanssani. Olisi noloa myöntää tämä kenellekään päin naamaa. :(
- aikoja sitten. Nyt enää pitää muttaa myös erilleen.
Ei teillä enää ole parisuhdetta. :)
Sanot tuossa lopussa kauniisti, että olette kasvaneet yhdessä aikuisiksi ja takana on yhteinen historia. Olet nyt selvästi erokriisissä. Itse olen 47v nainen ja erosin viime kesänä ensimmäisen kerran kahden ja puolen vuoden seurustelun jälkeen. Sitä ennen olin aviossa 19 vuotta, joka päättyi jäätyäni yllättäin leskeksi. En asunut miesystäväni kanssa yhdessä. Itsekkin olin ahdistunut loppuaikoina suhteessamme ja tunsin masennuksen merkit. En ollut suhteessani onnellinen, miesystäväni kohteli minua huonosti. Sen tähden halusin lopettaa suhteen. Pelkäsin yksinkin jäämistä. Surin ja olin pettynyt, noin puoli vuotta siinä meni. Masennuksen alku katosi ja aloin huolehtia itsestäni. Nyt voin hyvin ja olen hyvilläni että selvisin "erosta". Ystäviltä sain vaikeina hetkinä tukea. Kerron tämän kaiken sinulle siksi, että ei eroaminen ole helppoa. Suru ja alakuloisuus ovat vahvasti läsnä oman aikansa. Ja kyllä sitä miettii kaikkea mennyttä,"yhteistä historiaa". Itse ainakin nyt muistelen, että oli meillä niitä hyviäkin hetkiä. En kuitenkaan kadu eroani, koska myös ilkeät muitot ovat välillä mielessäni. Oma aikansa menee kun ei muistele enää entistä. Joskus on vaan niin , että jotkut ihmissuhteet lakkaavat, teilläkin on yhteinen kasvutarina. Se saattaa jäädä historiaan. Harvoin nuoruudenrakkaus kestää lopun elämän. Tosin on sellaisiakin pareja. Kaikkein parasta olisi, että eroaisitte kavereina. Elämä on tälläistä.
Missä määrin olette puhununeet kumppanisi kanssa asiasta?
Ymmärtääkseni seksi rakastavaisten välillä on "se viimeinen silaus" sille, että ymmärrämme toisiamme.
Sanojen maailmaa ei tarvita - meillä on muu yhteys..
Rakkaus on myös mukana, tietenkin.
Mulla on ihan sama tilanne kuin sulla. Oon 22-vuotias nainen ja oon seurustellu n. 5 vuotta mieheni kanssa, asutaan yhdessä ja ollaan kihloissa.
Nyt on suhde alkanut todellakin ahdistamaan. Tuntuu vaan jotenkin et suhde on kuihtunu. Tai oikeastaan mun tunteet on muuttunu. Rakastan kyllä miestäni, mutta enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Meillä on aina välillä todella kivaa yhdessä ja seksin sujuu. Mutta silti suhde vaan jotenkin ahdistaa!
Kuten sinäkin sanoit, olisin lähtenyt suhteesta aikoja sitten, jos emme asuisi yhdessä tai olisi kihloissa.. Myös se että on toisen kanssa kasvanut aikuiseksi ja kokenut paljon vaikeuttaa suhteesta lähtöä. Minun kohdallani lähtöä vaikeuttaa myös se, että tiedän että mieheni ei kestäisi lähtöäni. Tämä on todella ahdistavaa..
Itse erosin yli 30 vuotiaana puolisostani, johon tutustuin alle 20v. Kasvettiin aikuiseksi yhdessä. Kun nuoresta on yhdessä, jää kai oma itsenäistyminen jotekin kesken. Meidän tapauksessa pelin vihelsi poikki puolisoni, yhtä hyvin se olisin voinut olla minä.
Kehottaisin nostamaan kissan pöydälle pikimmiten.
Tuo ajattelutapa ei johda pitkälle: "Minun kohdallani lähtöä vaikeuttaa myös se, että tiedän että mieheni ei kestäisi lähtöäni.". Tuo ei ole reilua itsellesi, eikä etenkään puolisollesi.
Tuo katkeroittaa ja alkaa näkyä suhteessa lopulta ja saattaa seurata todella vaikea ero vuosien kuluttua.
Toisinaan itse mietin, että olisiko pitänyt antaa periksi jo vuosia aikaisemmin, kun lopulta kuitenin tuli ero.
Totta, ajattelutapani ei ole reilu ketään kohtaan. Asiasta on kyllä keskusteltu, mutta joka keskustelun jälkeen päätetään, että yritetään vielä uudestaan. Pääosin meillä kuitenkin menee hyvin, mikä myös vaikeuttaa lähtemistä.
Mutta viestisi sai todella miettimään. Jos jo nyt on eroajatuksia, miksi en lähtisi siis nyt, suhteemme ei todennäköisesti kestä ikuisesti.
Noita vakavia keskusteluja tuli itsekkin käytyä vuosien varrella useita. Aina tovin (hyvin pitkänkin aikaa) meni hyvin, mutta lopulta sama keskusteu toistui.
Jälkeenpäin ajateltuna ei suhteeni huono ollut.
Ei mitään pettämistä, tms. Ehkä liian arkista ja samaa kaikki lopulta.
Vaan pystyykö ihminen tukahduttamaan halunsa mennä ja kokea vai onko kaikki vaan väistämättömän siirtoa tulevaisuuteen? Siinäpä kysymys.
Ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Tekstisi kuulosti aivan kuin olisin itse sen kirjoittanut. Olen 20v nuori ja seurustellut lähes 3v poikaystäväni kanssa. olemme asuneet yhdessä pian 2vuotta ja mikään ei tunnu enää samalta kuin ennen. En tiedä mitä pelkään on vaikea erota ja kuvitella elämää ilman häntä. Tuntuu ettei ole elämää ilman poikaystävääni. Olen itse kuitenkin luonteeltani iloinen ja sosiaalinen mutta olen huomannut että olen kadottanut parhaat puoleni seurustelessani.
Olen pitänyt itseäni kummallisena ja outona enkä itse ole pystynyt puhumaan kenellekään ongelmistamme: seksistä. En ymmärtänyt että monet asiat voivat olla juuri siitä kiinni. On masentavaa huomata kuinka joka ilta käperrymme peittojemme alle itseksemme puhumatta juurikaan toisillemme. Toivotamme hyvät yöt jonka jälkeen vaivumme molemmat uneen. Arki on aina samanlaista, mikään ei koskaan muutu. en todellakaan edes muista milloin olisimme viimeksi harrastaneet seksiä. Mietin milessäni että olen vasta 20, miksi tuhlata aikaa elämästä ihmisen kanssa ketä en pysty rakastamaan.
En haluaisi myöntää asiaa vaan elää kuten ennenkin, lisäksi ongelmana on etten usko poikaystäväni pärjäävän ilman minua. Ajatus kuulostaa tyhmältä mutta tiedän asian olevan näin. En kertakaikkiaan pysty lopettamaan suhdettamme vaikka tiedän etten myöskään ole onnellinen.
Itse en osaa ratkaista ongelmaa enkä tirdä miten selittäisin lähtöni hänelle. Tiedän myös että jos suhteemme loppuu emme tule ikinä olemaan ystäviä saatikka puhumaan toisillemme.
"Mukava" kuulla, että on kohtalotovereita. Minua ahdistaa ennen kaikkea mielialojeni ailahtelu. Toisena päivänä olen aivan varma, että ei tästä mitään tule ja toisena olen todella iloisella tuulella, enkä edes mieti asiaa. Mieheni on kaikin muin puolin täydellinen. Ainoastaan seksi tökkii. Ystävänikin sanovat yhä, että miehestäni näkee ulospäin, että hän on hyvin rakastunut minuun ja minäkin häneen. Ulospäin näyttää siis ilmeisesti siltä, että meillä on kaikki kunnossa. En mistään hinnasta jättäisikään miestäni jos seksi vaan saataisiin sujumaan, ja siinäkään ei teknisesti mitään ongelmaa ole, sillä tiedän, että seksimme on upeaa. Sitä vain ei meillä harrasteta jostain kumman syystä.. :(
ikää mulla samanverran ja vähän sama juttu edellisen kanssa.
Pitäisi ymmärtää erota ajoissa.
Todellakin helpottavaa kuulla, että muillakin on sama tilanne. Vaikka toisin kuin teillä muilla, meillä seksi todellakin sujuu. En muista koska olisin ollut viimeksi yli 2 viikoa harrastamatta seksiä. Erossa myös ahdistaa se, että seksi on todella hyvää. Mitä jos en löydä miestä joka on yhtä hyvä sängyssä? Lisäksi poikaystäväni on paras mahdollinen poikaystävä, todella tiedän että on vaikea löytää yhtä täydellistä poikaystävää.
En siis todellakaan tiedä mitä teksin! Saatan olla viikkoja hyvällä tuulella ja mielessäni kuvitella häät ja lapset. Toisina päivinä olen taas aivan varma, että meidän on erottava. En edes enää ole varma kumpi ahdistaa enemmän suhde vai mahdollinen ero.
Poikaystäväni on kuitenkin maailman tärkein ihminen minulle. En kestäisi, jos emme olisi hyvissä väleissä. Hän ei kyllä todennäköisesti haluaisi ikinä enää puhua minulle, jos hänet jätän.
mitä tulee tuohon mielialojen vaihteluun niin kuulunee asiaa. Itsekin olin toisena päivänä ihan varma että kaikki järjestyy ja seuraavana voin niin pahoin että olisin voinut oksentaa. Siinä vaiheessa kun miehen ajattelu sai ahdistuksen esiin jo töissäkin tiesin, että nyt on lähdettävä. Muuta vaihtoehtoa meille ei olisi ollut.
Sama juttu minulla. Muija ei halua seksiä vaikka muuten menee hyvin. Olen alkanut mietttimään pitäisikö harrastaa seksiä jonkun muun kanssa. Rakastan avokkiani vaan tarvitsen seksiä.
Olen myös 22-vuotias ja seurustelua takana melkein viisi vuotta... Jotenkin tämä suhde ei tunnu enää oikealta...Tänään on riidelty oikein olan takaa eikä yhteistä säveltä tunnu löytyvän...Kuitenkin ottaessani eron puheeksi mies heittäytyy polvilleen, itkee ja anoo etten jättäisi...:'( Ei kuulemma halua elää ilman minua.
Olen aivan hukassa ja neuvoton! Viimeisin asia minkä haluaisin tehdä on loukata miestäni, mutta en tiedä jaksanko elää tämän asian kanssa
Itse olen todennut, että syy ahdistukseeni on minussa. Olen ollut useamman kerran avoliitossa ja aina on alkanut ahdistamaan. No usein syystäkin (miehellä vakavia psyykkisiä ongelmia).
Taipumukseni on valita miehiä, jotka ovat läheisriippuvaisia ja kaipaavat hyväksyntää. Ja sitten taas ahdistaa... Jotenkin ne toisen tunteet vaan vyöryy päälleni.
Luulen, että Suomessa eletään liikaa parisuhteessa. Kontaktit perheen ulkopuolelle jää vähäisiksi ja kaikki elämä on = parisuhde.
Mitä jos tapaisit ystäviä enemmän ja muutenkin eläisit enemmän kodista ulospäin? Auttaisko? :)
Heips! itse eksyin jotenkin tänne palstalle.. tuli käytyä tuossa keväällä täällä palstalla paljonkin.. koin eron miehestäni.. seurusteltiin 5 vuotta, yhteinen autolaina, kämppä ja kihloissakin oltiin.. erosta on nyt puoli vuotta..itse "punnitsin" eroa varmaan ainakin sen vuoden ja suoraansanottuna jälkeenpäin vituttaa kun en aikaisemmin suhteesta lähtenyt.. mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Itse tietysti teet eropäätöksesi.. Mutta voin sanoa että älä pelkää yksin jäämistä.. Tietenkään erot eivät oo mitään helppoja..Mutta näin jälkikäteen kun ajattelee niin itselleni se oli elämäni paras päätös.. itsekin kasvoin aikuiseksi kyseisen ihmisen kanssa.. mutta minulla itselläni se ei ollut välttämättä niin hyvä juttu.. sillä jäi monta "vaihetta" välistä.. kuten sinkkuus ja biletys.. nyt puolen vuoden aikana onkin biletelty ja kunnolla..:D ja oon oikeesti nauttinu näistä sinkkuus-ajoista.. tietenkin alku oli vaikeaa mutta niin kliseistä kuin se onkin niin aika kyllä tosiaan parantaa haavat.. jos sinusta tuntuu tosiaan siltä ettei teillä ole enää mitään muuta yhteistä kuin kämppä ja ne viisi vuotta niin eihän se tietenkään ole sitten enää kovin hyvällä pohjalla..:/ mutta älä tee mitään hätiköityäkään.. puhukaa, puhukaa ja puhukaa..tietenkin voit käydä myös ulkopuolisen kanssa juttelemassa.. minkäkin kävin eron aikana juttelemassa ihan ammattilaisen kanssa.. ja sai kyllä selvyyttä ajatuksiin..Mutta toivon että säkin saat selvitettyä että mitä haluat elämältäsi..:) tsemppiä!!:))
Kovin tutulta kuullosti tuo sinun tarinasi. Minulla takana juuri tuore ero, tai ei niin tuorekaan, pään sisällä töitä tehty sen eteen jo toista vuotta. Melkein 3 vuotta elettiin yhdessä, asumaan muutettiin muutaman kk seurustelun jälkeen. Aika nopeesti alko tuntua siltä että tuli valittua väärin. Yritettiin kuitenkin. Itse olen seksuaalisesti hyvin aktiivinen ihminen, mies ei niinkään. Välillä tuntui ettei mies halunnu lainkaan, kaikki tapahtui aina minun aloitteesta. Mies eli täysin omaa elämäänsä, teki vaan omia juttujaan ja keskittyi omiin mielenkiinnon kohteisiinsa. Aina se oli kotona, ei käynyt missään mutta askarteli vaan omiaan. Minä elin yksin siinä suhteessa. Lopulta muutin asumaan eri huoneeseen, en edes tiedä huomasiko se sitä kun vasta pitkän ajan jälkeen. Ei kuitenkaan hänen aloitteesta erosta puhuttu koskaan, sen kerran kun aloin siitä puhua istui hän vaan hiljaa. Lopulta sanoin että puretaan kihlat, näin tehtiin. Sitten sanoin että muutan pois. Ei kummoista reaktioita sekään. Itse olen TODELLA tyytyväinen tähän päätökseen. Haluan suhteen, missä toinen osoittaa minua kohtaan rakkautensa. Kyllähän ex:kin aina sanoi että rakastaa. Mutta missään teoissa se ei näkynyt. Ja seksi on tärkeää, se on sellaista läheisyyttä mitä ei mistään muualta saa. Ja minä ainakin tarvitsen sitä todella paljon. Jos toinen ei osoita mielenkiintoa sillä saralla niin tulee aika paska olo, eikä minun kohdallani ainakaan suhde kanna enää mihinkään.
Tee rohkeasti ratkaisusi. Se vaatii vain sen, että päättää ja toimii päätöksensä mukaisesti. Voimia.
Tämä oli hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Itse olen sellaisessa tilanteessa nyt ollut koko syksyn, etten tiedä yhtään mitä oikein haluan elämältäni. Me ollaan seurusteltu reilut 4v, 2v asuttu yhdessä. Meillä on aina ennen mennyt hyvin, ei olla oltu kovia tappelemaan, asiat on aina saatu hyvin puhuttua ja muutenkin on luistanut hyvin. Poikakaverissani ei ole mitään vikaa, hän on mitä parhain kumppani. Mitä nyt joskus tuntuu, ettei tarpeeksi huomioi minua ja kotitöitä, mutta se nyt taitaa olla ihan yleistä.
Nyt sitten minua on alkanut mietityttämään suuresti, haluanko olla hänen kanssaan. Alkusyksystä puhuttiin tästä paljon ja kerroin hänelle ahdistuksestani. Hän oli kovin ymmällään ja jopa vihainen mulle, ymmärrettäväähän se, kun ei mitään varsinaista syytä tälle minun epäröinnille ollut enkä oikein osannut edes selittää sitä kunnolla. Välillä mentiin jo parempaan suuntaan, mutta nyt taas olen vajonnut pohjalle ja olen ahdistuksissani.
Seksiä meillä ei ole juuri ollenkaan, koska minua ei huvita, en voi väkisin yrittää, tiedän ettei siitä niin tule mitään. Tämä tietysti turhauttaa poikakaveriani, ymmärrän sen täysin.
Sitten on vielä semmoinen juttu, että olen ihastunut. Olen koittanut päästä tästä tunteesta eroon, mutta se ei ole laantunut mihinkään syksyn aikana. Tätä on kestänyt jo useamman kuukauden. Tiedän kyllä, että ihastumiset ovat normaaleja pitkässä suhteessa, mutta en usko että ne näin pitkään normaalisti kestäisivät, jos siinä ei sen suurempaa ole. Ihan hullua. Rakastan kumppaniani, pelottaa ajatus elämästä ilman häntä, mutta en tiedä haluanko näinkään jatkaa. Toisena päivänä kaikki tuntuu olevan loistavasti ja tuntuu, etten ikipäivänä halua hänestä erota, sitten taas tuntuu, että ei näin voi jatkua. Miten tästä eteenpäin, sen kun tietäisin. En halua ikinä satuttaa häntä.
Nyt on asiasta taas keskusteltu. Mies väittää rakastavansa minua ja sanoo hakevansa apua. En vain jotenkin jaksa uskoa, että hän saisi itsestään niin paljon irti, että hän todella välittäisi minusta niin paljon ja hakisi apua. Sen sanoin hänellekin. Sanoin myös, että jos hän ei apua hae ja tähän tilanteeseen ei tule parannusta, niin lähden kävelemään ennemmin tai myöhemmin. Helpotti kummasti kun sai ihan jokaisen ajatuksen, mikä päässä liikkui sanottua sille toiselle. Nyt kuitenkin ärsyttää se, että näillä puheilla aiheutin luultavasti vain lisäpaineita miehelleni. En silti nähnyt muutakaan vaihtoehtoa. Rakastan häntä mielettömästi, mutta en kestä suhdetta ilman seksiä.
Kun luin tekstisi, tuntui että olisin itse kirjoittanut sen. Olen aivan samassa tilanteessa kuin sinä. Olen miettinyt eroa avomiehestäni nyt puoli vuotta, kohta vuoden. Meillä pahin ongelma on mieheni laiskuus ja saamattomuus. Hän ei hoida raha-asioitaan kunnolla, ja tämä vaikuttaa myös minuun, sillä meillä on asuntolaina yhdessä. Muuten hän on loistava ihminen, todella hauska ja luotettava muissa asioissa. Taloudelliset ongelmat ovat tekemässä minusta hullun. Hänen työtilanteensa on todella epävarma, eikä miestäni kiinosta asia laisinkaan. Hän vain ajattelee, että "kyllä se siitä". Hän on 30 vuotias, ja hänen äitinsä maksaa viime kädessä kaikki hänen laskunsa. Tyhmähän olin, kun häneen rakastuin ja luotin, ostin asunnon hänen kanssaan. Silloin hän vannoi hoitavansa raha-asiat kunnolla tulevaisuudessa. Ja minä uskoin..
Kesällä ihastuin toiseen mieheen. Ihastus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mies on ystäväni, ja tapaamme toisiamme melko usein. Hän ei tiedä ihastuksestani, joka syvenee ja syvenee... Minäkin olen kuullut, että pitkissä suhteissa ihastuminen toisiin on normaalia, mutta onko tämä enää? Ihastusta on kestänyt jo 3 kk ja se ei häviä.... Omatunto on huono asian takia, masentaa ja voin huonosti.
Ystäväni neuvovat minua lähtemään suhteestani. Tuntuu vain niin vaikealta, kun on asuntolaina ja kaikki....
Täällä onkin todella paljon ajatuksia herättävä keskustelu. Tuntuu että moni aika nuorena sellaisen vakavan parisuhteen aloittanut on alkanut miettiä mitä elämältään todella haluaa. Ja melkein kaikissa tapauksissa kysymys kuuluu: mikä on oikea ratkaisu? Itse olen juuri parhaillaan vastaavassa tilanteessa, jossa ei pysty tekemään päätöstä. Toisessa on jotain piirteitä, mitkä ärsyttävät paljon, toisaalta sitä rakastaa kumppaniaan yli kaiken.
Tuokin on jännä, miten mieli voi muuttua yhden päivän sisällä. Aamulla sitä herää miehensä vierestä ja ajattelee ettei ikinä voi olla erossa tuosta toisesta ihmisestä. Samana iltana nukkumaan mennessä takaraivossa jyskyttää ajatus erosta, yksin olemisesta, riippumattomuudesta ja itsenäisyydestä.
Varmaan muillakin on se tilanne, että parisuhteessa toinen ihminen on myös tullut tärkeäksi ystäväksi, jonka kanssa asiat voi jakaa ja keneen luottaa. Tämä vaikeuttaa monesti eropäätöstä. Se on jotenkin niin lopullinen ratkaisu varsinkin jos tietää ettei eron jälkeen tulisi olemaan enää tekemisissä exän kanssa.
Itse on ehkä pakko uskoa, että aika tuo mukanaan vastauksen oli se mikä tahansa. Mielestäni jokaisen parisuhteen tarkoitus on opettaa meille jotakin. Menneitä ei kannata jäädä murehtimaan vaan ymmärtää esimerkiksi se miksi päätöksen tekemiseen meni oma aikansa. Itselläni aiemmassa suhteessa mies petti todella rankalla tavalla ja yritin antaa anteeksi, koska en ollut valmis eroamaan. Vajaan vuoden päästä olin kypsä koko äijään ja kyseiseen tilanteeseen ja ero olikin yllättävän helppo, kun oli varma! Nyt tosiaan ihan toinen tilanne.
Toisaalta ehkä se villi sinkkuelämäkään ei välttämättä ole mikään ratkaisu. Herkästi se tulee vain mieleen kun suhteessa menee huonommin. Kun päätös on tarkkaan mietitty (vaikka se veisi aikaa), sitä ei tarvitse kyseenalaistaa jälkeenpäin. Eli kortit kannattaa katsoa, varsinkin jos vielä rakastaa toista.